Kirjoittaja Nipustin » 03 Elo 2011, 09:44
William Thann
Luca-neito totesi puoliääneen, varmaan heitä molempia, taikka vain itseään rauhoitellakseen, että kylästä löytyisi taatusti monia asiansa tuntevia lääkäreitä Will herran jalkaa hoivaamaan. Tottahan se varmasti olikin. "Kyllä, parhaat lääkärit ryntäävät kaikki heti korjaamaan ja hoitamaan jalkaani jos vain sanon siitä..." Aatelismies sanoo naurahduksen siivittelemänä. Jokin miehen sanoissa saa aikaan tunteen ettei Will todella aijo sanoa jalastaan kenellekkään. Ehkä siksi että hänen maineensa ratsastajana oli vaakalaudalla, mutta enemmän varmaan kuitenkin siksi ettei mies halunnut vaivata ihmisiä ja inhosi lääkärien sössöttävää ja paapovaa hoivaa.
Mies kuunteli lempeästi hymyillen ja kohteliaasti aina päätä nyökäyttäen tai mumahtaen kuuntelun merkiksi. Ei lapsia, ei kihlattua tai poikaystävää, äiti ja isä, jotka yhä elävät pois menneen pikkuveljen kirouksessa. Voi tyttö parkaa. Keikarin luonteensa vuoksi Will ei voi estää vikkelää ajatusta joka vain livahti kiireesti mieleen ja katosi yhtä nopeasti pois. Neito olisi aika helppo iskeä koska taustalla oli traumaattista kokemusta ja hänestä kaikki miehet olivat niin sanotusti renttuja.
Onneksi Will ei tarkoita mitä ajattelí vaan ravisti ajatuksen samantien pois. Hyh, ei hän sellainen halunnut olla! Hyväksi käyttää kaunista haltia neitoa, ei, ei alkuunkaan.
Jälleen kerran Luca-neidon sanat koskettavat syvälle Williamin pinnallisen ulkokuoren. Hän kykenee ymmärtämään miksi neidosta oli tullut puolueeton, mutta jostain syystä Will ei saa itseään jälleen vakavoitumaan ja kertomaan myötäisistä tuntemuksistaan. Onneksi mies myös saa pidettyä kaikki huonot vitsit itsellään.
"Ai minä? No meidän suku on aika kuulua tuolla kylillä päin. Suurimmat kauppalaivamme seilaavat kaus merien taa, en itsekkään tiedä minne asti ne purjehtivat. Omistamme myös monia liikkeitä ja kauppoja, maata, sekä tiluksia. Olen siis perus hemmoteltu kakara, asun isossa talossa ja saan aina mitä haluan..." Will sanoo ja viimeiset sanat tulevat kuin katkera huokaus vaikka vitsin tapaiseksi ne aluksi olivatkin tarkoitettu.
"Perheeseeni kuuluu isän äiti, isäni, äitini, sekä perheen pienin, minun pikku siskoni Elizabeth. Hän muuten puhuu sujuvaa haltiaa, ihan vaan jos joskus saisit mahdollisuuden tavata hänet. Hän jakaa mielestäni monia piirteitä sinun kanssasi", Will asettaa kädet niskaansa rennosti ja jatkaa, "Hän ei kannata sotaa. Hänestä molemmat puolet ovat väärässä ja maa kuului ehkä haltioille ennen ihmisten tuloa, mutta on täällä tilaa kaikille. Ei meidän tarvitsisi tapella. Hänestä tosin myös kaikki ylemmistö ja alemmisto erottelu on väärin. Voi sitä tyttöä..."
Kaksikko oli astellut jonkun aikaa eteenpäin kun edessä aukeaa näky piehtaroidusta sammalikosta. Jeps, Hunter oli käynyt asialla. Jossain lähistöllä kuului hiljainen puron liplatus, niin hiljainen ettei Will sitä metsän huminoista erottanut mutta haltian korvat tavoittaisivat solinan helposti. Minneppä muuaalle kuumissaan oleva hengästynyt hevonen löntystelisi?
William kumartuu katsomaan sammalia. "No se heppa ei ole ainakaan puhdas enää. Olisi melkein sama etsintäkuuluttaa vihreää sammalista hevosta kun mustaa..."
//Kiva että oli kivaa:3//