Kirjoittaja Ivy » 09 Kesä 2011, 01:03
Delia
Vaikkei Delia saanutkaan kysymykseensä vastausta, tämä tyytyi olemaan hiljaa puolisonsa syleilyssä, tuntien olonsa samalla rauhalliseksi, että kumman levottomaksi yhtä aikaa... Aran ei sanonut pelkäävänsä pimeää, vaan pikemminkin sitä mitä se valoa väistäessä paljastaisi. Delia uskoi ymmärtävänsä myös tuon pelon, vaikkei ehkä juuri samalla tavalla mitä kuningas, mutta Aranin muotoilu tuntui joka tapauksessa ikävän tutulta.
Pari pysytteli hetken täydessä hiljaisuudessa, eikä Delia herkennyt rikkoa sitä toistamiseen. Aranin tiukentaessa otettaan hänen ympärillään, Delia olisi halunnut tehdä tälle juuri samoin, mutta malttoi mielensä. Syystä.
Sen sijaan hän sulki silmänsä, painoi korvansa vasten tuon olkapäätä ja hiljentyi kuuntelemaan miehen vaimeita sydämenlyöntejä. Ne kuulostivat surullisilta... Aivan kuten tämän aikaisemmat sanat olivat kuulostaneet.
Tuntiessaan puolisonsa otteen hellittävän, Delia katsahti kuninkaaseen päin, pysyen kuitenkin täydellisesti aloillaan tuon käden noustessa hänen selkäänsä pitkin aina takaraivolle, nähden pian tuon sokeat silmät hänen omiensa edessä.
Delia ei kyennyt hymyilemään edessään oleville kasvoille. Vaikka kuninkaan huomion osoitukset olivatkin saaneet hänen sydämensä tuntemaan ihanaa lämpöä, sitä myös pisteli. Pisteli niin kovin.
Herrani... Delia sanoi vaimeasti saadessaan tuolta suudelman otsalleen, tuntien itsensä hieman hölmöksi, mutta otetuksi.
Seuraavat sanat, mitkä kuningas lausahti, sai kuningattaren kääntämään katseensa tästä, nyökäten surumielisesti vaikkei tuo sitä nähdä voinutkaan. Aran oli lausunut ääneen hänen pahimman pelkonsa.
Juuri sen vuoksi... Tahdoin tulla tapaamaan teitä... Delia sanoi viimein ja peruutti hienovaraisesti askeleen taaksepäin irrottautuen samalla kuninkaan hellävaraisesta otteesta.
Pelkään... Tai siis toivon, että palaatte ja kaikki menee hyvin. Mutta myös pelkään, että ette enää palaisi luoksemme... Delia jatkoi katsellessaan alaviistoon, nähden osan Aranin auringonlaskua heijastavaan haarniskaan ja tunsi, ettei pian enää kykenisi pysymään rauhallisena saatikka säilyttämään tahdikkuuttaan vaikka kuningatar kuinka tunteiltaan yrittikin.
Pelkään, että menetätte näkönne taistelukentällä... Pelkään, että ette kykene sodan takia enää palaamaan luoksemme... Herrani... Teidän on luvattava palata luoksemme! Mitä tahansa tapahtuukin, teidän on luvattava palata! Rakastamme teitä liiaksi! Emme kestäisi menettää teitä..! Nämä sanat. Niiden ei pitänyt tulla ulos niin kuin ne tulivat, mutta Delia oli antanut tunteiden vallata itsensä ja kyynelehti nyt miehensä edessä.
Eikä vain kansan... Eikä vain nuoren kruununprinssin Antonin vuoksi... Vaan myös minun. Rakastan teitä herrani. Teitä Aran, enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Delia tunnusti ehkä ensimmäistä kertaa tunteistaan ääneen niin suoranaisesti kuin oli koskaan aikaisemmin tunnustanut vaimeiden lämpimien hymyjensä sijasta.