Kirjoittaja Sands » 03 Elo 2011, 19:45
Annettuaan Elizabethin isän kirjoittaman kirjeen vieraalleen luettavaksi, kiinnitti Garrett huomionsa pikkuruiseen pussukkaan, mikä oli myös tullut kirjeen ja jalokivien mukana. Odotellessaan neidon lukevan huvittavan kirjeen loppuun, olivat nuoren herran pitkät ja näppärät sormet jo tunkeutuneet uteliaisuudesta violetin pussin sisältöön. Silkkinen kangas oli aivan sileä ja ihana kosketeltava, tätä kangasta hän tarvitsisi lisää, hinnasta huolimatta. Pussin sisältä ilmestyi kaksi hyvin kaunista sormusta, eikä niiden tarkoituskaan ollut haussa kirjeen perusteella. Kreivin piti tietenkin heti päästä kokeilemaan sormuksia, molempia, omiin sormiinsa, etsien niille sopivaa paikkaa kaikkien muiden sormissa olleiden sormusten kanssa. Toista sormusta ei selvästikään ollut tehty aivan hänen mittojensa mukaan, mutta hoikkasormisena miehenä sekin meni ohuimpiin sormiin aivan mukavasti. Olivathan sormukset kauniita, eikä niiden pitämisestä edes tahtoisi kieltäytyä, mutta silti tämä koko hääjuttu sai sormukset tuntumaan jotenkin väärältä. Sormukset sujahtivat pian takaisin pussukkaan, mikä sitten laskettiin takaisin arkkuun jalokivien seuraksi.
Elizabeth näytti aivan yhtä hämmästyneeltä tästä koko asiasta, kuin kreivi itsekin, tosin ehkä vielä yllättyneemmältä. Garrettillehan ei jonkun tyttären käden tarjoaminen ollut aivan uusi asia, sitä tapahtui hyvinkin usein, olihan kyseessä varakas kreivisuku ja hän oli varsin komea mies. Vaimoehdokkaista ei ollut pulaa, mutta kreivi Fortescue oli jo mielessään oman kauniin itsensä kanssa naimisissa. Ei hänestä riittäisi kahdelle, eikä palvelijoiden saati kartanon jakaminen kuulostanut kovinkaan hyvältä, vaikka lupauksena oli mittavat määrä omaisuutta. Garrett ei vain oikein osannut perustaa rahasta, hän ei tuntenut tarvetta saada sitä lisää, vaikka hän ei köyhä tahtonut ollakaan. Kunhan vain hän saisi sen, mitä halusi, oli kaikki hyvin. Muiden tarkoitus oli saada se raha riittämään.
"Elizabeth Fortescue Siinä ei vain ole sitä samaa, mukavaa sävyä, mh?" Kreivi miltei mietti ääneen, ehkä se oli kysymys hänelle itselleen, ehkä vieraalleen, mutta vastausta hän ei kyllä oikein odottanut. Olisi ollut aivan hänen tapaistaan olla naimatta, jos uusi nimi ei hienolle herralle kelpaisi. Mutta onneksi hän ei koskaan sellaiseen joutuisi.
Naurahtaen Garrett asteli tyttöä lähemmäs ja otti kosimiskirjeen takaisin omaan haltuunsa, kävellen sitten takaisin sohvalleen ja istui lopuksi alas. Voihan se olla, että tyttö vain valehteli, ettei tiennyt tästä, mutta jotenkin kreivi epäili sitä. Ei toinen oikein tuntunut siltä, oli luultavasti aivan samassa jamassa, kuin hänkin. Elizabethilla ei tässä asiassa tainnut oikein olla mitään sanottavaa, joten hänenhän päätettäväksi se siis jäi. Mitään päätöstä ei kyllä oikeasti voitu tehdä, tämä järjestetty liitto vaati myöntävän vastauksen, jos sukujen välillä tahdottiin pitää yhtä ystävällinen ilmapiiri. Garrett itse ei missään nimessä tahtoisi morsianta, jos kaikki kreivittäret olivat yhtä vaativia, kuin hänen äitinsä Eikä Elizabeth myöskään tuntunut hihkuvan onnesta tästä käänteestä, vaikka ei kyllä sitä kieltänyt. Tietenkin, kaikkien hienojen neitojenhan oli niin hankala vastustaa tämän nuoren miehen charmia, mutta heidän kahden liiton olisi parempi loppua, ennen kuin se alkoikaan. Hymyillen kreivi Garrett katsoi vieraansa kasvoja.
"Luulen että tässä kun hieroimme kauppoja ja tarkistin jalokiviä, löysin kirjeen isältänne," kreivi aloitti itsevarma hymynsä kasvoillaan, taitellessaan sievästi kirjettä takaisin alkuperäiseen muotoon,
"Mutta en ehtinyt vielä avata sitä. Olin tyytyväinen omaan osuuteeni, ja tahdoin teidän myös näkevän omanne," tarina jatkui kirjeen sujahtaessa takaisin avattuun kuoreensa.
"Lähdimme ratsain metsää katsomaan ja sujautin kirjeen avaamattomana taskuuni, koska en millään tahtonut teidän joutua odottamaan kirjeenlukemisen ajan. Ratsastimme pitkään ja kun tulimme myöhemmin takaisin, muistin kirjeen, mutta huomasin sen kadonneen. Sen täytyi tippua matkalla ja sitä ei koskaan löydetty. Pyydän syvästi anteeksi kömpelyyttäni, mutta kiitän jalokivistä," Garrett hymyili tyytyväisenä sepittäessään mitä parhaimman tekosyyn, tarinassa ei varmasti olisi mitään aukkoja. Hänhän sen oli juoninut itse. Maailma olisi niin paljon huonompi paikka elää, jos hän viekkautensa kanssa olisikin alkanut rikolliseksi, kukaan ei vetäisi sille vertoja. Silti, tämä pieni valkoinen valhe pelastaisi heidät ainakin joksikin aikaa, hänen ei tarvitsisi tehdä myöntävää päätöstä eikä kieltäytyä, Thannin suku taas ei voisi syyttää häntä kirjeen kadottamisesta, jos tahtoi ystävyyssuhteen jatkuvan.
"Ratsastamisesta puheen ollen, se kuulostaa miellyttävältä," Garrett tuumasi ääneen ja kutsui palvelijan paikalle, ilman, että kertoi tarkoitustaan Elizabethille. Hän oli jo päättänyt, mitä tehdään. Ja silloinhan se tehtäisiin.
"Charles, pyydä tallirenkejä laittamaan kaksi hevosta ratsastuskuntoon. Ja hae takkini. Sekä se hattu, joka sopii siihen. Se tummansininen samettitakki, jossa on niitä kultaisia nappeja. Äläkä unohda hanskoja!" kreivi komensi vanhaa miespalvelijaansa, kertoen myös tarkasti, mitä hänelle piti tuoda. Eihän kukaan voinut tarkkaan tietää hienohelman toiveita, jos niitä ei sanottaisi ääneen. Miespalvelija lähti kumarruksen kera täyttämään käskyänsä, Garrettin jäädessä sohvalle istumaan innostuneena. Ulkona oli kyllä hiostavan kuuma, mutta ehkä metsässä oli viileämpi. Silti, ei semmoisia voinut ajatella nyt. Hän tahtoi päästä ratsastamaan. Nuoren herran oli varsin hankala odottaa paikallaan toiveensa toteutumista, mutta onnistui loppujen lopuksi hillitsemään itsensä vanhan miespalvelijan ilmestyessä takaisin kreivin pyytämien vaatekappaleiden kanssa. Tumma, paksu takki vedettiin ylle samansävyisen sinisen, vaaleanruskeasulkaisen lierihatun löytäessä paikkansa päälaelta. Kirje sujahti rintataskuun. Mies oli varsin pyntätynnäköinen, vaatteet näyttivät aivan liian kuumilta kuumaan kesäsäähän, mutta sellainen oli aatelisen kohtalo. Hymyillen Garrett veti vaaleat hansikkaan käsiensä peitoksi, ja viittoi Elizabethia seuraamaan.
"Teidän jälkeenne Lady, hevosemme odottavat ulkona," kreivi hymyili tyytyväisenä pitäessään toiselle ovea auki kirjastosta ulos terassille. Auringon kuumuus oikein vyöryi sisälle viileään huoneeseen oven auetessa. Kartanon kauniisti kukkivassa puutarhassa seisoi kaksi ruskeaa, ratsastusvalmiiksi laitettua hevosta, joista toisella oli valkea läsi. Tuo kyseinen hevonen sattui olemaan Garrettin tämänhetkinen suosikki, joten nuori mies ei tuhlannut aikaakaan, ennen kuin meni silittelemään hevosen kiiltelevää turkkia tervehdykseksi. Vasta sen jälkeen kreivi kiinnitti taas huomionsa vieraaseensa.
"Johdatan teidät isänne himoitsemalle metsäalueelle, voimme samalla katsoa sitä, kun huvittelemme. Kuinka hyvin ratsastatte?" Naurahti kartanon herra katsellessaan Elizabethia. Mekossa ei ollut helppoa ratsastaa, mutta se oli jotain, mitä kaikkien aatelisneitojen piti osata.
((Ja aina saa autohitata jos tarvitsee, että peli kulkee. :D))