Kirjoittaja Sands » 03 Elo 2011, 20:15
Baldramallach katseli, kuinka Evgenia puki kuivanutta mekkoa yllensä, ilme tuimana, kuten yleensä. Mutta hänellä kun ei oikein ollut muita ilmeitä, ei erakoitunut lohikäärmeuros ymmärtänyt sellaisten päälle. Lohikäärmeen kasvot eivät olleet yhtä ilmeikkäät, kuin ihmisillä, joten Balilla ei ole ollut niistä kovinkaan paljoa harjoitusta. Siitä syystä miehen kasvot näyttivät aina niin uhkaavilta, vaikka tuo ei sitä tarkoittaisikaan. Nainen ei uskonut Balin olleen lohikäärmeenmetsästäjä, senhän kuuli kaikki toisen äänensävystä. Paitsi tämä liskoherra itse, sarkasmi ei ollut jotain, mitä hän ymmärsi. Mutta ei häntä oikeastaan edes kiinnostanut.
"Orakeli?" Bal murahti pään kallistuessa lievästi toiselle puolelle. Hän ei tiennyt, mistä Evgenia oikein puhui, sana oli outo, eikä hän ollut varma mitä pitäisi sanoa. Pitäisikö hänen tietää? Ei hän kyllä ollut mitään sellaista tavannut. Ehkä oraakkeleista tietämättömyys lohikäärmeiden kesken oli omituista, mutta kyllähän sitä kaukana kaikista muista asuva ihminenkin olisi tietämätön kuninkaasta, jos sellaisesta ei hänelle kerrottaisi. Ja Baldramallachille ei ikinä sellaisista ollut kerrottu. Koska Evgenia kysyi kysymyksen, vastasi mies siihen vain pudistamalla päätään. Kai kysymykseen sai vastata kieltävästikin, kun toinen sen kerran kysyi?
Punaruskeat silmät seurasivat naisen liikkeitä tuon liitäessä lohikäärmeuroksen eteen. Jos Bal osaisi ilmehtiä kasvoillaan, olisi tuolla luultavasti ollut varsin hölmistynyt ilme, mutta koska ei, oli ilme edelleenkin tuima. Mies oli varsin hämmentynyt toisen pyynnöstä, sitoa nauha kiinni? Pää kallistui toiselle puolelle liskon ihmetellessä tätä, mutta suuret kädet silti menivät nauhoille, ettei Evgenia alkaisi ihmetellä. Hän ei osannut solmia solmua, saati sitten rusettia. Tuskinpa edes tiesi, mitä ne olivat. Baldramallachin ihmismuodon sormet olivat jättimäiset, mutta ennen kaikkea paksut ja kömpelöt, eivät paljon paremmat pienten asioiden näpräämisessä, kuin hänen lohikäärmemuotonsakaan. Silti, pelkäämättä, lohikäärme tarrautui nauhoihin ja teki jotain, sotki niitä keskenään ja veti, laittoi ne parhaansa mukaan niin, miten niiden piti mennä. Ainakin niin, miten hän luuli, että niiden piti mennä. Tulos oli ehkä jotain, mitä pystyi kutsumaan solmuksi, mutta kauhean nätti se ei ollut eikä sitä varmasti saisi kovin helpolla auki. Silti, nauhat pysyivät kiinni ja lohikäärme oli siihen tyytyväinen.
Vastaukseksi mies vain murahti jotenkin hyväksyvään tai myöntyvään sävyyn. Olihan se hyvä, että sade oli loppumassa, jos Evgenia edes sitä tarkoitti. Hän ei ollut aivan varma, yksinkertainen puhe oli tuolle parhainta. Baldramallach oli kyllä jo väsynyt. Lisko valui parempaan asentoon, rentoutuen ja lopulta mennen pieneksi tai no, vähemmän pieneksi hänen tapauksessaan keräksi vielä lämpimälle kivilattialle ruokalepoa varten, ellei tuo lohikäärmenaaras päättäisi jäädä raunioihin pidemmäksi aikaa. Siinä tapauksessa hän kyllä lähtisi jo omille teilleen, hän ei luottanut toiseen tarpeeksi, että voisi nukkua tuon seurassa.