Kirjoittaja Ivy » 06 Syys 2011, 18:34
Delia, Aaron
Darius laskeutui ratsailta, kuten Delia oli toivonutkin ja tuon kumartaminen tuntui siskoksesta aivan yhtä oudolle kuin hänen veljestä. Kuningatar nyökkäsi, painaen veljensä seuraavat sanat mieleensä.
Uskon, että luottamukseni teidän turvalliseen paluuseen ja ymmärrykseni siitä huolimattomasta huolesta, minkä jaan niin monen muunkin kanssa, auttaa minua tässä tehtävässä veli hyvä. Delia vastasi hymyillen Dariukselle. Hänellä itsellään ei olisi asemansa kanssa hätää, piti vain toivoa parasta ja Anton että heidän siskonsa olisi aina muistuttamassa häntä siitä, että hyvää kannatti odottaa.
"Minun lienee turha kysyä sinulta oletko valmis, olet aina ollut niin sitoutunut työhösi." Kuningatar sanoi naurahtaen kevyesti. Ei toki moittiakseen tuota ahkeruudesta, päin vastoin.
Hieman etäämmällä, lyhyehkömpi suippokorva oli katsellut tapahtumia puiden katveista kulmat kurtussa. Kaikki lähtevät, jättäisivät hänet tänne yksin murjottamaan ja haisemaan. Adrian ja Arnold olivat lähteneet jo pari viikkoa edeltä tantereen leirintäalueelle hoitamaan juoksupoikien tehtäviä. Aaron oli toista maata, hän olisi halunnut taistella, mutta sen sijaan hän jäisi tänne... Vaikka ei käynyt kieltäminen, ettei hänelläkin ollut suunnitelmia aikansa kuluksi.
Pojankloppi oli kyllästynyt katselemaan, se oli nyt tai ei koskaan ja hän ei aikonut jäädä katumaan sanattomuuttaan loppuillaksi. Niinpä Aaron kipusi alas ja päästyään lähemmäksi, yritti hän parhaansa mukaansa kiertää linnan porukkaa niin, ettei joutuisi kulkemaan monen sotilaan ohitse, varsinkaan kenenkään kuninkaallisen. Hän halusi vain neuvonantajan.
Puusepän pojan valittua lähestymiskulmansa, tämä sanaa sanomatta ja sen suurempaa huomiota herättämättä marssi muutaman sotilaan ohi jotka katsoivat poikaa ensin kysyvästi, mutta ollen vakuuttuneita siitä, ettei tuo ollut murhaamassa ketään, kääntyivät nuo taas omiin ajatuksiinsa.
Aaron tökkäisi Arathetia selkäpiihin tämän taakse päästyään, yrittäen epätoivoisesti olla herättämättä Aranin huomiota, tilanne tuntui nuoren haltiamiehen alusta jo tarpeeksi kiusalliselta.
Minäkin... Haluaisin sanoa hei heit. Puusepän poika sopersi saatuaan haluamansa henkilön huomion ja kulmat kurtussa katsoi sitten potkimastaan maasta ylös neuvonantajan kasvoihin. Moinen hempeily hänen osaltaan vaati sitä tietynlaista rohkeutta... Tai nöyryyttä. Rohkeutta ja nöyryyttä.