Kirjoittaja Sands » 10 Syys 2011, 00:18
((No tulipa myöhäinen vastaus, en myönnä tehneeni nörttejä juttuja perjantai-iltana. :D Nyt tuli aika eeppinen autohittaus, mutta Jack gives no fucks. Toivottavasti ei haittaa, yritän saada peliä jotenkin etenemään :>))
Nahor ei missään nimessä ollut mikään suuri kylä, mutta eksyminen oli siellä hyvinkin mahdollista, etenkin kun kylä oli uusi ja outo Jackille. Kylästä huomasi heti, ettei se mikään suunniteltu ihmisasutus ollut; taloja oli kohonnut ympäri maita, jättäen niiden väliin monia, sokkeloisia pikkukujia. Silti kadut voisivat muukalaiselle olla pelottavammatkin, olihan tämä mies sentään kotoisin paljon suuremmasta ja vanhemmasta kaupungista, missä hän vielä oli oppinut pimeiden sivukujien houkutukset lainsuojattomalle. Siksi omalla tavallaan pimeät kujat olivat Jackille varsin kotoisia ja rauhoittivatkin miestä varsin hermoja raastavan hiiviskelytuokion jälkeen. Ihmisiä ei onneksi tullut monta vastaan, monien normaalien henkilöiden vältellessä syrjäisiä kujia, vaikka ei kylä mitenkään kovin vaaralliselta näyttänyt. Hankalaa oli kyllä esittää normaalia jokaisen vastaantulijan nähdessä, siihen merirosvo ei ollut tottunut ja taistelikin kokoajan halua sujahtaa varjoihin piiloon toisen elävän sielun nähdessään. Mutta sehän olisi vain epäilyttävämpää, joten hänen piti vain kävellä ja pitää matalaa profiilia.
Yhtäkkiset huudot saivat jo valmiiksi säikyn ja jännittyneen Jackin säikähtämään. Refleksinomaisesti mies katosi silmänräpäyksessä varjoihin piiloon, ihan vain siltä varalta, että huudot olivat hänelle. Huuto lähestyi, kuten myös juoksevat askeleet, mikä teki tilanteesta vain entistä hermostuttavamman. Silti, hetken lähestyviä ääniä mietittyään Jack huomasi, että askeleet eivätkä huudot tulleet lainkaan kartanolta, ja vaikka olisivatkin tulleet, miksi hän vaarassa olisi ollut? Hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Ei hän luultavasti ollut se jahdattu tällä kertaa. Siitä huolimatta mies pysyi varjoissa, tarkkaillen mieluummin tilannetta sieltä. Pian hänen piilopaikkansa ohi juoksi hentoinen tyttö, varsin hätääntynyt ilme kasvoillaan. Kauaa ei piiloutuneen merirosvon tarvinnut miettiä syytä, tytön korvien nopeasti antaessa ilmi toisen alkuperän ja joukon hoipertelevia miesten juoksemassa toisen perässä. Miesten epävarmat, hoipertelevat liikkeet sekä ennen kaikkea haju sai Jackin nyrpistämään nenäänsä inhosta, nämä miehet olivat ilmiselvästi humalassa. Silti he pysyivät yllättävän hyvin tytön perässä, voisipa noita jopa kutsua nopeiksikin. Ehkä yksi elämän mysteereitä oli, kuinka hyvin humalaiset ihmiset pysyivät hengissä, silloin aikoinaan Jackin vähemmän miellyttävässä menneisyydessä alkoholin vielä maistuttua muisti merirosvo löytävänsä usein itsensä aamulla kännisekoilujen jälkeen jostain rauhallisesta ja turvallisesta paikasta, ilman muistia siitä, kuinka sinne takaisin pääsi. Pieni hymy kävi miehen huulilla, mutta vain hetken aikaa.
Jack ryhdistäytyi ja nopeasti mietti vaihtoehtojaan. Mieluusti hän olisi lähtenyt ja jättänyt tytön oman onnensa nojaan. Asia ei kuulunut hänelle eikä ollut hänen ongelmansa, nythän hänen piti vain päästä mahdollisimman nopeasti takaisin Madame Poisonin luo. Niin yksinkertaista se vain olisi, pitäisi vain kävellä pois. Mutta Haltiatyttö näytti pelokkaalta, eksyneeltä, juoksi ympäriinsä kuin päätön kana. Tytöllä ei ollut hajuakaan minne mennä, ja ihmisjoukko seurasi toista liiankin hyvin. Oli hyvinkin mahdollista, että toinen jäisi kiinni. Ja haltiallehan se ei olisi kauhean hyvä juttu varsin haltiavihaisten Cryptin asukkaiden seurassa. Purren huultaan ja kirotessaan mielessään itselleen omaa tyhmyyttään, Jack ampaisi sivukadulle, ottaen toivon mukaa oikotien tytön reitille. Tämä oli typerää, mies ei tuntenut Nahorin katuja yhtään sen paremmin kuin tyttökään, mutta silti hänen oli pakko leikkiä sankaria. Onnekseen hän oli jo varsin tottunut tähän ja mielessään aina kartoitti aluetta, pistäen mieleensä kaikki mahdolliset pakotiet. Kuulonsa avulla Jack pystyi paikantamaan tytön tien ja ampaisikin yhtäkkiä juoksuun, kiihdyttäen askeliaan niin nopeaan tahtiin kuin vain pystyi. Hetken aikaa mies juoksi huimaa vauhtia, ilmestyen yhtäkkiä kaavun helma hulmuten sivukujalta tytön eteen ja tarrautuen tuota ranteesta kiinni varsin rajusti sanaakaan sanomatta, riuhtaistessaan tytön mukaansa.
Tytölle Jack ei varmaan tuntunut yhtään sen mukavammalta tai turvallisemmalta kuin nuo takana juoksevat raavaat karjutkaan. Hän tiesi sen. Siitä huolimatta miehellä ei ollut aikaa selittää ja riuhtoi tyttöä mukanaan kujia pitkin, mutkitellen niin nopeasti kuin pystyi yrittäessään karistaa heitä jahtaavat miehet kannoiltaan. Hän ei välittäisi tytön huudoista tai hakkaamista, Jack ei päästäisi irti. Vaikka tyttö kaatuisi, ei hän pysähtyisi, raahaisi vain mukanaan pitkin teitä. Ruhjeet paranisivat ja olisivat paremmat, kuin mahdollinen kuolema. Miehen kunto alkoi ehtyä, mutta hänen oli pakko jatkaa. Veri maistui suussa ja adrenaliini virtasi suonissa, mutta ei hän uskaltanut katsoa taakseen varmistaakseen kuinka lähellä ihmiset heitä olivat. Silmät olivat liian kiireiset etsiessään mahdollisia piilopaikkoja ympäriltä ja vihdoin, yllättäen, syöksähti tummaihoinen mies yhden talon portaiden alle piiloon tyttö mukanaan. Mutainen maa roiskahti heidän osuessa maahan ja sotki miehen vaatteet. Nopeasti jännityksestä tärisevä käsi peitti tytön suun, ettei tuo huutaisi, eikä käsi siitä katoaisi, ennen kuin Jack oli varma heidän ollessaan turvassa. Miehen rintakehä kohoili nopeaa tahtia tuon yrittäessä tasata hengitystään. Hän ei tiennyt, missä seuraajat olivat. Hän ei tiennyt, olivatko he nähneet heidät. Mikään ei ollut varmaa. Merirosvo ei tiennyt, voisiko hän jatkaa juoksua, mutta jos miehet löytäisivät heidät, hänen olisi vain pakko jatkaa.