Ei ole mitään eroa siinä, että katsotaan aluksi joku elokuva ja mennään sitä leikkimään kuin siinä, että pelataan aluksi peliä ja mennään sitten sitä leikkimään. Lapsena kyllä pelit olivat heti korkeammassa asemassa, koska nyt minä pystyin oikeasti olemaan se hahmo, enkä vain katsonut vierestä, kun hahmo teki, mitä lystäsi. Yksinpelistäkin tuli kavereiden kanssa monesti hauska roolipeli, jossa sitten oikeasti roolipelattiinkin yhdessä, vaikka toinen pelasi. :D Ne olivat aika outoja, mutta luultavasti kimmokkeeni tähän hommaan. Vieläkin jos jostain syystä äitini kanssa puhun peleistä, hän aina ilmoittaa, miten ne minulle olivat hyvästä, kun innostivat kaikkeen taiteelliseen ja opettivat paljon.
Ja sitten ikärajoihin. Jotkut ikärajoitukset ovat aivan okei, mutta toiset taas menevät aivan överiksi. Kuten vaikka tässä tuo Assassin's Creed, en ole siitä vielä mitään K-18 kamaa löytänyt, vaikka en kyllä sitä peliä kauhean tarkasti pelannut. Pelkkä veri ei ole syy, miksi ikärajaa pitäisi kauheasti nostaa. Pelkkä veri taboona missään lapsille tarkoitetussa on aivan typerää, veri on normaalia ja kuuluu elämään. Uskon, että ne pienet Esko-Petterit ovat saaneet verta vuotavan nenän joskus pieninäkin. Päinvastoin, minusta kauheinta peleissä on se, jos jotain hakataan ja verta ei tule. Miten se muka opettaa lapsille, että syillä on seurauksia?
Muutenkin, videopeli-ihmiset tai otukset eivät ole oikeita, eivätkä vielä niin realistisia ole, että ne oikeiksi voitaisiin sekoittaa. Jos huoli tulee siitä, että pelissä voi tappaa jonkun ja tulee verta, niin onko siinä mitään eroa siihen, kun Mario hyppää Goomban päälle ja litistää sen? Verta ei tule, mutta jos tappaminen on kamalaa, niin pitäisi sen verettömänkin tappamisen olla aivan yhtä kauheaa. Ja täällä vielä puhutaan Hopeanuolista, jotka taidettiin kaikki katsoa nuorella iällä ja verta niissä riitti. Olemmeko nyt jotain kauheita murhaajia kaikki tai jotenkin traumatisoituja niistä? Minä sanoisin, että emme. Ja mikäs se niiden ikärajoitus täällä olikaan? Minkähän ikärajoituksen ne saisivat nyt?
Lapsen pitää itse pystyä päättämään, mikä on liikaa ja mikä ei. Suolimättö ei innostanut itseä eikä innosta vieläkään, ei se ikä ole muuttanut asiaa ollenkaan. Ja kun puhutaan, että lapsen pitää itse se saada päättää, on lapsen myös parempi osata tehdä oikea päätös. Ehkä siksi aivan pienimpien lasten ei voida antaa niitä päätöksiä tehdä, koska ymmärrettävästi eivät välttämättä ymmärrä valintansa seurauksia tai mahdollisia traumoja, mitä niistä voisi seurata. Mutta jos sanotaan lapsen olevan jotain 13-vuotias, pitäisi pystyä jo vanhemman kanssa puhumaan, että sopisiko vaikka tämä K-16 peli minulle. Ehkä saataisiin vähän enemmän ymmärrystä lasten ja vanhempien välille, jos joskus puhuttaisiin. Toisille suolimättö ei ole mitään, mutta kiroilu on kauheaa, toiset eivät tahdo peliä huumeiden kanssa. Me kaikki olemme erilaisia, eikä lapsiakaan saa aliarvioida. Kuolema, veri ja seksi ovat kaikki osa elämää ja sellaisia aiheita, jotka lapselle pitäisi pystyä selittämään heti, kun ymmärrystä riittää tarpeeksi. Eikä sen ymmärryksen tulisi olla täysi-ikäisyys.
Itse voin kyllä sanoa, että moni kaikenikäisille tai nuorille suunnattu peli on saanut isoimmat tunteet pintaan, kuin mikään K-18 mättö. Earthbound/Mother-pelisarjan viimeiset taistelut ovat aina jotain kauheaa ja hyvin emotionaalisesti raskasta, että pahaa tekee. Ja ihan aikuisenakin olen tuon kolmosen pelannut läpi, silti samat tulokset. Luulisi, ettei pelistä saa niin paljon irti, mutta niinpäs vain kävikin. Silti pelaan niitä pelejä ja pidän todella paljon. Monet lastenpelit ja -piirretyt ovat myös todella pelottavia, pelottavempia, kuin ne monet muka pelottavat kauhuelokuvat aikuisille. Sensorit eivät näytä oikein ymmärtävän, mikä on oikeasti pelottavaa tai kauheaa.
Ja siitä, jos näkisi jotain kauheaa ja veristä oikeassa elämässä? Siinä tilanteessa ihminen voi hyvinkin nauraa. Se on yksi puolustusmekanismi, mutta sehän ei sitten ole mitään kunnon iloista naurua, mutta voi se huvittavalta tuntua henkilöstä itsestään sillä hetkellä. Kyllä varmaan olette monet kuulleet niitä tarinoita, missä tarinankertojan läheinen ihminen kuolee ja seuraavan päivän henkilö on vain nauranut ja ollut iloinen. Sitten se vasta iskee.
Ja sitten kauhein asia maailmassa vanhempien mielestä