Kirjoittaja Sands » 05 Loka 2011, 23:42
Baldramallach murahti, oli se sitten myöntävästi tai kieltävästi, sitä oli hankala sanoa. Hän ei todellakaan ollut mikään sulavin puhuja, sanallisten yhteenottojen yleensä jättäen tuon reilustikin tappiolle. Taistelu oli enemmänkin hänen makuunsa, eikä tuon ulkomuodosta saati sitten puhetavasta voinut muuta ajatellakaan. Silti, vanhuksesta huokuva voima oli hälyttävä, ja olihan lohikäärme syönytkin vasta aimo aterian Vatsa tuntui painavalta ja ruokalepo nyt miellyttäisi miestä enemmän, kuin taistelu. Mutta perääntyminen nyt olisi noloa, eikä hän voisi sitä tehdä. Jos vanha mies tahtoi tapella, niin tappelemaanhan nuori sitten alkaisi.
Mitään vastausta tuo sokea mies ei tosin alkanut odottelemaan. Hetkessä, turhankin nopeasti, oli tuo niin heikon ja onnettoman näköinen vanhus tehnyt tiensä kaksikon väliin. Olo kävi tukalammaksi, mitä lähemmäs tuo niin kutsuttu Oraakkeli pääsi Balia, eikä tämäkään ollut poikkeus. Aistit melkein tukahtuivat niiden vastaanottamasta voimasta, tuntuipa melkein siltä, että kohta se mahassa vellova lihamössö olisi pitkin katuja ja saappaita, eikä luinen kosketus auttanut asiaa ollenkaan Mutta sitten kaikki oli pimeää. Ehkä juuri ja juuri sai ajateltua, että tässäkö tämä kaikki nyt oli, ennen kuin silmät näkivät taas jotain. Ympärille ei katsomaankaan heti päästy, jalkojen alla ollessa vain ilmaa ja pienen välimatkan päässä oleva maa muistutteli, missä jalkojen oikeasti kuuluisi olla. Kovalla tömähdyksellä Baldramallach tipahti maahan, melkein pystyssä pysyen, joutuen kuitenkin ottamaan tukea kädellään. Kiljahduksesta päätellen naishenkilökin tuli mukana. Hitaasti uroslohikäärme nousi ylös, etsien ensiksi silmiinsä sen vanhuksen, joka nyt seisoi kauempana heistä. Vasta sitten silmät pystyivät keskittymään ympäristöön, joka oli vaihtunut meluisasta ihmiskylästä joksikin aivan muuksi. Ympärillä ei ollut paljon mitään, pitkien, keltaisten heinänkorsien peittämien alavien maiden jatkuen silmienkantamattomiin. Ilman ihmisten asutusta ei valoakaan paljon ollut, kaiken valon tullessa nyt taivaalta tähtien ja kuun ansiosta, taivaan onneksi ollessa selvä. Oraakkeli oli siis noita, tämähän oli taikuutta, eikö?
Saga Anahitaa kiinnosti miehen kunto, Balin vain nuolaistessa huuliaan kärsimättömänä vanhuksen ladellessa uhkailujaan. Lohikäärme olisi todellakin mieluummin pysynyt ihmismuodossaan, inhoten turhia muodonvaihdoksia. Hän olisi pitänyt tästä enemmän, jos sitä ihmisinä olisi taisteltu. Vanhus kuitenkin aikoi ilmeisesti ottaa asian tosissaan, eikä jättänyt kauheasti vaihtoehtoja. Tummaihoinen nainenkin paljasti oikean, paljon suuremman ja suomuisemman olomuotonsa nopealla muodonmuutolla, päästäen kimakan, haastavan huudon lopuksi. Kai sitten hänenkin oli pakko.
Muuttuminen vaati keskittymistä, eikä se mitenkään helpoin ollut taikuudesta vähät välittävälle käärmeelle. Kasvot pysyivät ilmeettöminä keskittyneenäkin, mutta pian lievä, ehkäpä jopa tuskainen irvistys nousi miehen kasvoille. Miehen kehosta kuului epäluonnollinen poksahdus luiden alkaessa kasvaa ja muuttaa muotoaan siihen alkuperäiseen. Keho alkoi kerätä massaa ja kokoa, vaatteiden sulautuessa alla olevaan ihoon. Kasvot alkoivat puskea itseään pitkäksi, kiilamaiseksi kuonoksi, vaaleiden hiusten ottaessa harmaamman sävyn. Kaula kasvoi pituutta, kuten myös raajat, ihmismäisen muodon muuttuessa joksikin eläimelliseksi, neljällä jalalla seisovaksi pedoksi, pehmeän ihonkin saadessa paksumpia ja karheita, kiillottomia harmaita suomuja peitokseen. Silmistä katosi kaikki se ruskea väri, mikä vielä hetken aikaa sitten sai lohikäärmeen silmät punaruskeiksi, värin muuttuessa kirkkaanpunaiseksi, valkuaisten taas mustaksi. Teräviä, mustia piikkejä kasvoi miehen päästä kivuliaasti sarviksi, samalla kun pitkä ja paksu häntä kasvoi täyteen mittaansa, siipienkin alkaessa muistuttaa siipiä.
Pian ihmismäisen Baldramallachin tilalla seisoi tummanharmaa lohikäärme, varsin pieni pitkään ja käärmemäiseen naaraaseen verrattuna, kuonosta hännänpäähän mitattuna ehkä pari metriä yli kymmenen ja siitäkin puolet taisi olla häntää. Silti, käärme oli rakenteeltaan rotevampi ja kyllä sitä ihmismuodossakin näkynyttä lihaksistoa oli, ja neljällä jalallaan seistessään ja kaula suorana tuo oli varsin uljas näky kuolevaiselle. Pienet ja punaiset, melkein pimeydessä hohtavat silmät tuijottivat vanhusta edelleenkin varsin ilmeettöminä, mutta nyt se ilmeettömyys ei enää ollut tylsistyneen oloinen, katseen ollessa nyt enemmän pistävä ja ahdistava. Terävät hampaat paljastuivat hieman lohikäärmeen murahtaessa, samaisen murinan jatkuessa kurkussa vielä pitkään suun sulkeuduttuakin. Harmaa niskaharjas oli taaskin pystyssä, ilman huppua nyt näkyvästi, hännänkin kiiltelevän mustat myrkkypiikit nousivat ärtymyksestä pystyyn. Siivet aivan vartaloa vasten painettuina Bal osoitti sarviaan vanhaa miestä kohti niiden heijastaessa hennosti kuunvaloa nopeassa liikkeessä, lähtiessään sitten juoksuun tuota päin sen kummempia sanomatta. Kaula oli painettu normaalia alemmas, että obsidiaania muistuttavat sarvet niin väritykseltään kuin ulkonäöltään voisivat osua tuohon pieneen ihmishahmoon maanrajassa. Vanhuksen lävistäminen olisi hauskaa, mutta jos sarvet eivät osuisi ja käärme voisi talloa toisen jalkoihinsa, olisi sekin aivan hyväksyttävä siirto. Vanhushan oli sokea ja vaikka tuonkokoisen liskon kuulisi tulevan jo kaukaa, oli Baldramallachilla kuitenkin paremmat silmät, etenkin pimeydessä.
((Mitä, minunko pitäisi aloittaa toinen topsu ja nimetä se ja kaikkea? Älä höpsi! Ja kyllä, hyvää lihaa pitää joskus vähän nuijia, että siitä tulee syötävää. Muinainen peikkosananlasku.))