Haltioissaan

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 18 Loka 2011, 13:36

Delathos

Delathos seurasi hetken korppia kun tuo taas lehahti naisen olkapäälle. Kaksikko tuntui olevan hyvinkin läheinen, eikä Del pystynyt aivan täysin käsittämään sitä. Valkojouhi kun ei koskaan ollut tullut toimeen eläinten kanssa, sai ne aina vain vihaamaan itseään kenties itsekeskeisellä käytöksellään. Aivan kuin pakkasherra olisi saattanut käsittää eläimilläkin olevan tunteet. Lintu kuitenkin vaikutti olevan aidosti kiintynyt Albineen, ja oletettavasti jos valkohiuksinen jotain tälle naiselle yrittäisi tehdä, kävisi lintu ensimmäisenä hänen kimppuunsa. Kenties nokkisi silmät päästä. Oli parempi välttää sitä kontaktia tämän höyhenisen otuksen kanssa.

Valkojouhi hieraisi kädellä partaansa miettiessään vastausta naisen kysymykseen. Samassa Albine kertoi luulleensa, ettei haltioilla kasva parta. Delathos naurahti pehmeästi edessään punastelevalle naiselle.
En minäkään. Mutta jäähaltioilla kasvaa parta. Ainakin minun sukuuni kuuluvilla, kuuraparta yritti parhaansa mukaan selittää naiselle. Hänkään ei ollut nähnyt tällä mantereella vielä ainoatakaan parrakasta haltiaa, joten mies ymmärsi itsekin miksi hänenkaltaisensa näky hämmästytti Albinea.

Delathos palasi jälleen ajatuksissaan naisen aikaisempaan kysymykseen. Mies raapi hetken päätään hieman vaivaantuneen oloisena, kunnes tuon uteliaisuutta huokuva katse nousi jälleen naiseen.
Kerro kulttuuristanne, valkojouhi tuumi innostusta täynnä ja oli kuin pikkulapsi konsanaan.

//Pahoittelen pientä kestoa vastaamisessa..//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Ylva » 23 Loka 2011, 17:39

Albine

"Jäähaltia", nainen toisti hiljaisella äänellä ja hymyili itsekseen. Se kuulosti kauniilta ja kiehtovalta rodulta jo nimensä perusteella. Albine oli aina pitänyt talvesta, eikä sen kylmyys ollut koskaan purenut naiseen samalla tavalla kuin muihin tai sitten se ei vain ollut haitannut häntä. Imi itseensä kaiken tiedon mitä mies sanoillaan kertoi kuin sieni ja painoi sen tiukasta mielensä sopukoihin, jottei unohtaisi niitä. Miehen kysyessä kulttuurista Albine tunsi pienen epätoivon poikasen kapuavan sisällään. Mitä hän voisi kertoa kulttuuristaan, joka oli hänelle jokapäiväinen asia siinä mittakaavassa ettei edes ajatellut koko asiaa? Neito halusi kovasti vastata miehen kysymyksiin ja vakuuttaa miehelle ettei ihmiset olleet niin pahoja mitä väitettiin. Naisen miettiessä tätä asiaa korppi lehahti alas kivelle naisen olalta ja rääkäisi vaativasti. Kivellä oli yhä paperiin käärityt lihapalat, jotka Albine nyt paljasti linnulle hajamielisenä. Lintu alkoi nokkimaan innoissaan herkkupaloja samalla kun tuon emäntä katseli edessään olevaa miestä, jonka innostus tuntui naisesta hyvällä tavalla huvittavalta.

"Minä... no tuota mitä minun siis pitäisi kertoa? Tuo kuulostaa niin laajalta, että en...eh" Albine takerteli sanoissaan ja kohautti lopulta pienesti siroja olkiaan miehelle avuttomana. Neito näytti sitten saavan ajatuksen, joka palautti innostuneen tuikkeen tuon silmiin ja hymyn huulille. "Mitä jos sinä kertoisit omasta kulttuuristasi ensin, niin ehkä osaisin sitten kertoa sinulle paremmin omastani?" nainen ehdotti innokkaasti ja näytti olevan yhtä halukas kuulemaan miehen omasta kansasta kuin tuo oli naisen. Neito ei voinut mitenkään uskoa, että tämä mies haluaisi mitään pahaa kellekään, haltia vaikutti niin mukavalta ja lämpimältä. Albine piti itseään hyvänä ihmistuntijana sen suhteen, että tiesi kenellä oli sydän paikallaan. Neito vain onnistui sivuuttamaan huonot puolet hyväsydämisissäkin henkilöissä tai ei ehkä vain halunnut ajatella niitä.

//Voi möhköfantti luulin/muistin vastanneeni tähän jo aikoja sitten, mutta näköjään tein sen vain päässäni. Sori.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Crimson » 23 Loka 2011, 22:57

Delathos

Katse kääntyi jälleen rääkyvään korppiin, joka hieman vaativan oloisena yritti naiselta jotain saada. Linnun tahtomat lihapalat paljastuivat kuitenkin nopeasti paperikääröistä. Mustahöyheninen lintu alkoi tyytyväisenä nokkia niitä ja Delathos seurasi silmä kovana tätä tapahtumaa. Harvoinpa hän oli päässyt näkemään kun eläin ruokaansa söi, joten näky oli valkohiuksiselle hyvin uusi ja tuo piti sitä rikkaana kokemuksena itselleen. Samalla mies hymähti hiljaa omalle uteliaisuudelleen ja ihmettelemiselleen välillä tuosta oli tuntunutkin Albinen tavattuaan kuin hän olisi alentunut takaisin nuoren pikkupojan tasolle, joka jaksoi ihmetellä ja kysellä silmät kiiluen kaikesta mahdollisesta. No niinhän asiat olivatkin, mutta ei Del kuitenkaan maskuliinisuudestaan ja matalasta äänestään mihinkään päässyt.

Naisen sitten alkaessa hieman vaikeroiden kysellä, mitä hänen tarkalleen ottaen tulisi kertoa, Delin katseesta saattoi lukea selvästi silkkaa harmistumista. Valkohiuksinen ymmärsi kyllä, että hänen kysymyksensä oli ollut laaja, joten siihen vastaaminenkin olisi varmasti ollut vaikeaa ilman tarkennuksia. Kuuraparta kallisti päätään aavistuksen verran ja siirsi sitten kasvojensa eteen tipahtaneet hiukset syrjään katseensa tieltä.
Täkäläisten tavoista en tiedä. Voin kertoa pohjoisen haltioiden tavoista kuitenkin, Delathos aloitti ja raapi hetken päätään miettiessään, mistä aloittaisi kertomisensa, Uskomme äitimaahan. Kunnioitamme luonnon henkiä. Luonto on meille pyhää, eikä sitä saa tahallaan satuttaa. Elämme vapaasti, pienissä kylissä, kylän päälliköksi valitun johdolla. Tarinat ovat tärkeitä. Niitä kerrotaan aina ja ne siirtyvät sukupolvilta toisille. Naimisiin mennään harvoin, mutta jos mennään, sitä juhlivat kaikki. Se on yksi päämäärä, joka jokaisen pitää elämässään saavuttaa. Minä en kuitenkaan mene koskaan naimisiin, valkojouhi naurahti ja pian taas jatkoi, Yksityisiä juhlia ei koskaan järjestetä, niihin osallistuu aina koko kylä. Ja juhlissa kunnioitamme jumaliamme. Lakimme ja säädökset ovat kovia. Olemme aika eristyksissä kaikesta. Vihamielisiä ulkopuolisille, koska pidämme itseämme korkeaarvoisimpina olentoina maan päällä. Minäkin, vaikken siltä ehkä nyt vaikutakaan. Mutta vain koska olet mielenkiintoinen. En ole tavannut koskaan ihmistä, joka ei tahtoisi tappaa minua, Delathos päätti selityksensä lempeään hymyyn toivoen samalla, ettei loukannut naista viimeisillä sanoillaan. Kyllähän kuuraparta itsekin oli sisältä kylmä ja pahansuopa. Tuo nainen kuitenkin sai jäätyneimmänkin pohjoisen haltian pehmenemään ja luopumaan tavoistaan niin se vain oli. Katse nousi jälleen kerran Albineen.
Jos tahdot kysyä jotain niin kysy. Muuten se on sinun vuorosi kertoa teistä, Albine, pakkasherra tokaisi ja jäi jälleen pikkupojan tavoin innokkaana hymyillen odottamaan tulevaa.

//Eipä mittään, eipä mittään. Ei minulla olisi ollut aikaa vastatakaan, kuin vasta nyt, joten vastauksesi ei olisi voinut tulla enää parempaan aikaan :D//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Ylva » 24 Loka 2011, 11:18

Albine

Nainen kuunteli mielenkiinnolla miehen selitystä nyökkäillen aina välillä merkiksi siitä, että kuunteli, vaikka muuten näytti taas harvinaisen etäiseltä. Paljoakaan tuon suhtautumisesta ei näkynyt ulospäin, mutta mielessään nainen mietti kuulemaansa tarkasti ja se suurinpiirtein kuulosti hienolta. Naisen mielestä luonnon kunnioittaminen oli tärkeää, äitimaasta ei ollut kuullut mitään aikaisemmin, mutta se kuulosti hyvin loogiselta ajattelulta. Albinen katse muuttui terävämmäksi tuon suunnatessaan katseensa takaisin haltiaan. "Miksi sinä et halua naimisiin", hän kysyi aivan kuin kysymys olisi vain lipsahtanut naisen huulilta ja se sai tuon hieman nolostumaan. Eihän se Albinen asia ollut jos toinen ei halunnut naimisiin. Miehen lapsenomainen innostus kuulemaan ihmisistä sai Albinen hieman huvittumaan, mutta loppujenlopuksi piti sitä vain suloisena piirteenä. Tietyllä tavalla lapsenmielisyydessä ei ollut mitään vikaa, monet aikuiset tuntuivat olevan hyvin ahdasmielisiä ja suppeakatseisia. Asioista pitäisi osata nauttia laajemmin, kuten lapset tekivät.

"Kansasi kuulostaa mielenkiintoiselta. Ja no rehellisesti sanottuna en tiedä tuosta muita korkeammalla olemisesta, mutta voisin sanoa ihmisillä olevan samaa vikaa. Minusta kaikki elävä on samanarvoista, oli se sitten ihminen tai peikko", nainen selitti ja kohautti päätteeksi hieman olkapäitään sen merkiksi että kaikilla oli oma näkemyksensä asiasta. Albine nyt itse rinnasti tähän sarjaan myös eläimet, vaikka nuo eivät olleetkaan samalla tavalla älykkäitä kuten erinäiset humanoidit. "No, me uskomme tai suurinosa uskoo Jumalaan, ihmisten ja luonnon luojaan. Uskontomme on minun mielestä hyvin monimutkainen, mutta perusideana siinä pitäisi olla luonnosta huolehtiminen, toisista välittäminen ja ehdoton usko vain ja ainoastaan Jumalaan. En ole oikein oikea ihminen kertomaan uskonnosta, se ei ole minulle ollut koskaan niin läheinen asia", nainen kertoi ja hymyili hieman pahoittelevasti kun ei asiaa voinut sen enempää valottaa. Neito piti tauon ja mietti hetken mitä muuta kertoisi miehelle käyden läpi mielessään mitä haltia oli juuri kertonut omasta kansastaan. "Niin, naimisiin meno on aika yleistä ja suotavaa. Ennen naimisiinmenoa ei saisi periaatteessa edes hankkia lapsia. Yleiset tavat eroavat vähän siitä missä luokassa olet. Aateliset ovat enemmän..hmm...hienostuneempia kuin tavallinen kansa. Ihmiset ovat aika eristäytyneitä muista kansoista myös, viha ja ennakkoluulot muita kohtaan ovat yleisiä. Sekaverisyyttäkään ei katsota hyvällä", neito totesi hieman katkera sävy äänessään. Oli saanut kärsiä osansa haltiaverestään, vaikka se olikin kaukaista. Puhuessaan neito oli kääntänyt katseensa miehestä tai paremminkin katsellut jonnekin miehen olanyli. Nyt hänen jäisenoloiset silmänsä kiinnittyivät miehen silmiin, oli ajan kuluessa onnistunut jopa olemaan kiemuirtelematta miehen katseen alla ja alkanut katsoa tuota myös silmiin. "Ihmiset tuntuvat pitävän asiat omanaan tai jakavat ne vain läheistensä kesken. On tietysti yhteisiä juhlia ja juhlapäiviä mihin koko kylä osallistuu, mutta mitä minä ymmärsin se on hieman erilaista kuin teillä", Albine totesi katsellen miestä jotenkin tutkivasti. Itsensä muita ylläpitävänä henkilönä tuo vaikutti liiankin mukavalta, yleensä kyseiset henkilöt olivat itsekeskeisiä ja koppavia. Johtuiko se sitten puhtaasti siitä, että mies halusi saada tietoa naiselta ja oli sen tähden mukava? Albine ei voinut tietää sitä ja toivoi syvästi ettei asia ollut niin. Halusi kovasti jäähaltian pitävän itsestään sen tähden millainen oli.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Crimson » 27 Loka 2011, 10:23

Delathos

En halua naimisiin. Koska en tahdo olla kuin isäni, joka ei ikinä viettänyt aikaa meidän kanssamme, mies sanoi hieman murheellisena miettien samalla lapsuuttaan. Delathosin isä oli aina tehtäviensä perässä, eikä tosiaan koskaan ollut viettänyt aikaansa perheen parissa. Siksi tuo mies oli hieman etäinen erityisesti Delille, joka oli vain kuullut tarinoita omasta isäukostaan. Harvoinpa kuuraparta tosiaan oli päässyt edes miehen puheille äitinsä hänet oli pääasiassa kasvattanut näihin mittoihin asti, kuten oli Delathosin isosiskonkin kohdalla tehnyt. Kuuraparran äitiä saattoi verrata johonkin yksinhuoltajaan vahvaan sellaiseen. Kuitenkin tuo murheen täyttämä ilme katosi yhtä pian miehen kasvoilta kuin oli tullutkin ja jälleen tuo hymyili ystävällistä hymyään, kuunnellen samalla innoissaan mitä nainen saattoi ihmisistä kertoa.

Miehestä tuntui hassulta kuvitella, että tämä ihmisten kansanlahko uskoi vain yhteen jumalaan, kun haltioilla niitä oli monia kymmeniä, peräti jopa satoja. Varaa ainakin oli valita, toisin kuin ihmisillä. Vaikutti myös siltä, että tuo uskonto piti sisällään useita jonkinsortin sääntöjä mikä saikin Delathosin pään hieman pyörälle. Kuuraparta ei saattanut ajatella itsensä koskaan harjoittavan mitään vastaavaa. Hänelle riitti äitimaan kunnioittaminen ja luonnon hyvänä pitäminen, siinä oli hänen uskontonsa.
Välillä Delathos nyökkäili hyväksyvästi Albinen suuntaan, toisinaan jäi miettimään jotain seikkaa hyvinkin pitkään itsekseen, kunnes palasi jälleen maanpinnalle yrittäen jälleen keskittyä seuraavaan asiaan mitä nainen hänelle kertoi.
Olette lähes kuin me pohjoisessa. En niinkään tunne tämän maan haltioiden tapoja. Poikkeavat varmasti aikalailla omistani, valkohiuksinen tuumasi Albinen päättäessä kertomuksensa. Pakkasherralle ihmiset olivat lähes täysin tuntematon rotu, mutta naisen kertoma oli hieman avannut tämän lahkon kulttuurisia piirteitä ja ominaisuuksia pohjoisenhaltialle. Parempi vain, niinhän sen oli pitänytkin tehdä. Olihan näillä lajeilla paljonkin eroavaisuuksia, mikä sai haltian kummastelemaan tahollaan. Ensimmäinen näistä oli kieli, jota Del ei koskaan ollut täysin oppinut. Kieli joka jaksoi tuottaa miehelle hankaluuksia kovilla äänteillään ja monimutkaisilla sanoillaan. Kieli joka ei ollut mitään verrattuna haltioiden kaunokieliseen jopa runolliseen kieleen, joka kuulosti ihmisten korvaan varmasti hyvin oudolta lörpötykseltä. Pystyivätköhän ihmiset keskustelemaan telepaattisesti kuten suippokorvat toisinaan tekivät? Varmasti sekoittaisi vähintään noiden pään, jos ei muuta.

Tiedätkö muuta? Kerro, opeta. Tahdon kuulla niin paljon kuin suinkin voit tietojasi jakaa kanssani, Delathos sanoi hyvin innokkaan oloisena, niin innokkaana että se huvitti miestä jopa itseään saaden hymyn nousemaan tuon huulille.
Miten tervehditte, hyvästelette? Entä osaatteko keskustella telepaattisesti? Tietävätkö useat miten puhua haltiaa? Delathos luetteli. Tämä saattoi olla hänen ainoa tilaisuutensa udella näitä asioita joltain näinkin mukavalta ihmiseltä kuin Albine. Mitähän nainen mahtoi edes ajatella hänestä? Sitä valkohiuksinen tuskin uskaltaisi tiedustella.
Pelkään olevani liian utelias, toivottavasti et vihaa minua tämän takia sillä minä ainakin pidän sinusta, Delathos ajatteli vahingossa ajatuksensa ääneen haltiakielellä ja tuon katse nousi hieman hätääntyneenä Albineen. Entäpäs jos toinen osasikin tulkita mitä hän juuri oli sanonut? Del ei halunnut edes kuvitella kuinka nolostunut olisi sen jälkeen.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Ylva » 30 Loka 2011, 16:31

Albine

Albine ei voinut käsittää miksi miehestä pitäisi tulla samanlainen kuin isästään, jos hän menisi naimisiin. Omistautuminen perheelleen oli tietysti tärkeää ellei jopa ehdotonta ainakin naisen mielestä. Hän ei kuitenkaan kysellyt tästä asiasta sen enempää vaan jätti sen sikseen. Ei olisi ollut kovinkaan kohteliasta udella asiasta sen enempää, eikä nainen halunnut vaikuttaa töykeältä. Neito nyökkäili päätään miehen sanoille, kunnes kysymystulva alkoi uudemman kerran ja se sai naisen hymyilemään huvittuneena. Miehen innostus asiaan oli tarttuvaa, eikä se eronnut paljoakaan Albinen omasta palosta kuulla muista kansoista ja noiden tavoista. Miehen haltiakieliset sanat, jotka kuulostivat hyvin kauniilta ja soinnukkailta naisen korvaan saivat hänet kurtistamaan hieman kulmiaan. "Anteeksi, mutta en tosiaankaan ymmärrä haltiakieltä", neito sanoi pahoittelevaan sävyyn vaikka ei se ollutkaan hänen vikansa ettei ollut tuota kieltä pystynyt missään oppimaan. Huvittavaa kyllä kuulisi mielellään lisää tuota eksoottista kieltä, vaikka ei ymmärtänytkään siitä mitään se vain kuulosti neidon korvaan niin tavattoman kauniilta.

Albine jatkoi kuitenkin puhumistaan vastaten niihin asioihin mitä oli ymmärtänyt. "Yleinen tapa tervehtiä on kätteleminen, mutta aateliston keskuudessa sitä ei käsittääkseni harrasteta vaan silloin naiset niiaavat ja miehet kumartavat.", neito kertoi parhaansa mukaan. Ajatus telepatiasta sai hänet melkein nauramaan ja pieni nauruntyrskähdys karkasikin naisen huulilta tuon ajatellessa asiaa. "Anteeksi, ei me emme osaa telepatiaa. Ainakaan mitenkään rodullisesti. Jotkut voivat tietysti osata magiaa ja sen kautta telepatiaa. Minusta se on varsin häiritsevä ajatus, että joku voisi huhuilla päänisisällä saati sitten lukea ajatuksiani", Albine uskoutui ja ajatus melkein puistatti naista. Tuolla oli oma pieni salaisuutensa, neidon synnynnäiset kyvyt joita ei käsittänyt ja pelkäsi ettei kukaan muukaan käsittänyt vaan tuota pidettäisiin taikaolentona ja mestattaisiin. "Ja haltiaa...ei eivät kai, en usko ainakaan", tähän nainen ei voinut kuin kohauttaa olkiaan.

Siniset silmät lepäsivät nyt kuuraparran kasvoissa lämpiminä ja ystävällisinä. Albinessa oli jotain kiehtovaa viattomuutta ja lämpöä, vaikka toisaalta neidon olemus ja etenkin silmät saattoivat tuon halutessaan muuttua hyytävän kylmiksi peräti jäisiksi. Albine itse ei tiedostanut paljoakaan ulkomuodostaan ja tuppasi aina vähättelemään itseään. "Mutta nyt on sinun vuorosi kertoa jotain", neito vaati hurmaava hymy huulillaan, jota harva tohti vastustaa. "Kerro minulle jotain taikaolennoista, kai sinä olet tavannut yhtä sun toista täällä? Niin ja miksi sinä muuten tulit tänne Cryptiin, jos saan udella? Mitä sinä teet?" pieni pään kallistus naiselta korosti kysymystä tuon sanojen päätteeksi. Korppi naisen vierellä oli saanut herkkunsa syötyä ja näytti huvittavaa kyllä tylsistyvän kaksikon höpinöihin ja lehahti ääntäkään päästämättä puiden oksien lomaan ja katosi näkyvistä. Nainen ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, joten kaikesta päätellen linnun käytös oli normaalia. Tai sitten neitokainen oli liian lumoissaan uudesta eksoottisesta tuttavastaa, sillä ei ollut edes pannut merkille auringon vääjäämätöntä matkaa kohti horisonttia.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Crimson » 30 Loka 2011, 21:03

Delathos

Valkohiuksinen meni täysin hämilleen toisen huomauttaessa ettei todellakaan ymmärtänyt haltiakieltä. Delin mielestä oli tosin parempi, ettei tuo ymmärtänyt hänen äskeisiä sanojaan. Ties mitä nainen olisi hänestä ajatellut tuon jälkeen.
Anteeksi, valkoparta tuumasi ja häkeltyi uudelleen tajutessaan jälleen puhuvansa haltiakieltä, se oli anteeksi haltiaksi, mies selitti nopeasti naureskellen. Albinesta oli varmasti omituista kuulla Delathosin puhuvan itselleen tuntematonta kieltä, mutta minkäs valkohiuksinen tavoilleen ja juurilleen mahtoi. Välillä tuon ajatukset vain pulkahtivat suusta ilmoille, tavallisesti hänen ainoalla kunnolla taitamallaan kielellä.
Jälleen valkojouhi keskittyi tiiviisti kuuntelemaan, kun Albine ryhtyi selittämään vastauksia miehen aikaisempiin kysymyksiin.
Ai. Meille se on aivan normaalia. Eivät kaikki voi lukea ajatuksia, mutta haltioille ominaista on osata telepatiaa, Delathos kommentoi nopeasti väliin ja hymyili. Hänen olisi tehnyt kovasti mieli sanoa jotain toisen mieleen, mutta jätti silti kokeilematta.

Puhe päättyi jälleen ja Del antoi katseensa kiertää naisen kauniilla kasvoilla hetken. Tämä ei ollut yhtään kuuraparran tapaista. Tavallisesti mies oli häijy ja kylmä kaikkea kohtaan, eikä antanut itsensä ihailla ketään itseään lukuunottamatta. Albinessa oli kuitenkin jotain kiehtovaa, joka voitti pakkasherrankin tunteet ja sympaattisuuden puolelleen omituista kerrassaan, hyvin omituista. Ehkä jopa hieman pelottavaakin. Haltia oli visusti sitä mieltä, että tämä tunne hänen sisällään oli pakko merkitä jotain suurempaa, niin yllättävää kuin se miehelle itselleen olikin. Valkohiuksinen palasi kuitenkin ajatusmaailmastaan takaisin maanpinnalle Albinen heleän äänen kantautuessa tuon korviin. Toisen ylihurmaava hymy voitti haltian lopullisesti puolelleen.
Tulin Cryptiin tavoittelemaan mainetta ja mammonaa. Olen palkkionmetsästäjä, Delathos kertoi pian naisen lopettaessa, Etsin käsiini haluttuja henkilöjä ja petoja. Elävänä tai kuolleena toimitan ne tahtojiensa eteen ja minulle maksetaan siitä, valkojouhi selitti vielä mistä hänen ammatissaan oli kyse.
Isäni oli myös palkkionmetsästäjä. Jatkan hänen jalanjäljissään, kuuraparta lisäsi vielä hiljaa sanojensa perään, lähes mumisten sanat suustaan. Perheensä ajatteleminen oli tuolle aina vaikeaa. Samassa Delathos katsahti hieman anteeksi anoen Albinea silmiin pelätessään, että oli antanut itsestään juuri hyvinkin barbaarisen ja väkivaltaisen kuvan toiselle. Sellainen pakkasherra vain oli. Hänen oli pakko olla, muuten hän ei esimerkiksi istuisi tässä missä juuri nyt istui.

Taikaolennoista. Olenhan minä niitä nähnyt. Annas kun mietin, valkohiusinen karkoitti sillä sekunnilla apean mielensä päästessään yhden suosikkipuuhansa pariin. Taikaolennot vain olivat hänen mieleensä, niistä hän oli nuorempana poikana rakastanut kuunnella tarinoita ja voisi yhäkin kuunnella. Vaikka loputtomiin saakka.
Hmm, mistähän aloittaisin, Del pohti vielä, kunnes harhaileva katse saavutti jälleen naisen silmät, Keijuista. Hentoja, pieniä olentoja. Ovat kuitenkin vaarallisia ihmisille. Lumoavat helposti laulullaan ja saattavat viedä mielesi mennessään. Hyvin ovelia otuksia. Olivat erityinen riesa pohjoisessa kotikonnuillani. Samoin menninkäiset, jotka tuppasivat varastelemaan viljelyksiämme. Pieniä olentoja nekin. Yksisarviset ja aarnikotkat ovat vaarallisia otuksia myöskin, ellei niitä osaa käsitellä. Yksisarviset ovat itsepäisiä. Eivät ketä tahansa selkäänsä ota. Aarnikotkat ovat vielä arvokkaampia olentoja, mutta sata kertaa yksisarvisia nokkavampia ja arvaamattomampia. Nämä ovat kuitenkin aika tavallisia ratsuja haltioiden parissa. Lohikäärmeet. Valtavia, talojen kokoisia. Ihme jos sellaisen näet ja selviät elossa. Ainakin meillä pohjoisessa nuo suomukkaat olivat kovin aggressiivia ja pahantahtoisia. Tiedä sitten Cryptin käärmeistä, Del päätti selityksensä arveltuaan että tässä olisi tälle kertaa tarpeeksi ja raapi päätään jäädessään miettimään millaisia Cryptin lohikäärmeet todella saattoivat olla. Valtavampia kuin pohjoisen käärmeet? Vieläkin aggressiivisempia? Toivottavasti ei.
Oletko nähnyt? Mitään edellä mainitsemistani? kuuraparta nojasi eteenpäin ja kysyi innokkaana Albinelta.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Ylva » 30 Loka 2011, 22:47

Albine

"Anteeksi, Albine toisti innokkaasti opitun uuden sanan parhaan kykynsä mukaan. Haltiakielen soinnukkuus istui hyvin laulamista harrastavan naisen suuhun jopa paremmin kuin karkea ihmiskieli, jota oli tottunut puhumaan. Ei naisen ääntäminen täydellistä ollut, mutta paljon parempi suoritus kuin monelta muulta ensikertalaiselta. Neito kuunteli kiinnostuneena kuuraparran selityksiä ammatistaan. Albine hymyili tuolle yhä lämpimästi, vaikka mies olikin kertonut olevansa palkkionmetsästäjä ja epäsuoraan senkin, että saattoi tarvittaessa surmata jonkin henkilön rahaa vastaan. Ajatus sinänsä puistatti neitoa, mutta lähinnä vain omalla kohdallaan. Ei uskonut, että pystyisi itse surmaamaan ketään ellei sitten ollut itse hengenvaarassa tai joku toinen. Silloinkin se tuntui naisesta hyvin inhottavalta. Piti nämä ajatukset kuitenkin visusti itsellään eikä antanut miehen ammatin sen enempää järkyttää itseään. Albine oli äärimmäisen suvaitsevainen, jokainen teki mitä itse katsoi oikeaksi ja kaipa ne etsityt henkilöt olivat jotain tehneet sen ansaitakseen. Lähinnä neito ajatteli varkaita ja vastaavia lurjuksia. Sitäpaitsi Delthos vaikutti niin mukavalta ja hyväsydämiseltä persoonalta, ettei ammatinvalinta voinut muuttaa tuon sisimpää. "Sinä siis matkustat paljon", neito kommentoi miehen ammattiin ja pieni haikeus tai suru tai ehkä molempiä käväisi naisen äänessä tuon sanoessa sanat. Hän jatkoi kuitenkin kaunista hymyään. "Minä teen myös samaa ammattia mitä äitini. Noh, ottoäitini jos tarkkoja ollaan mutta olin lähes vastasyntynyt kun hän otti minut huomaansa, joten hän on äiti minulle", neitokainen selitti lämpimästi ja naisen siniset silmät, jotka katsoivat miehen omiin tuntuivat antavan tuolle kaiken anteeksi mitä ikinä olikaan elämässään tehnyt.

Haltian alkaessa puhumaan taikaolennoista naisen silmät alkoivat välkkyä innokkaasti kunnes muuttuivat sumeiksi neidon kuunnellessa miehen puhetta. Saattoi nähdä sielunsa silmin miehen kertomat olennot ja kuvitella kuinka ihana näky keiju tai aarnikotka olisi. Ratsuja, jos sellaisella pääsisi ratsastamaan neidon sydän varmaan pakahtuisi onnesta ja haaveileva hymy hiipi tuon kalpeille huulille. Kalpea neito näytti palaavan tähän todellisuuteen haltian kysymyksen myötä johon joutui hieman häpeillen pudistamaan päätään. "Ei, en ole. Olen vain kuullut tarinoita. Minä niin rakastan tarinoita!" hihkaisi viimeisen lauseen turhankin innokkaasti mikä sai neidon läppäämään toisen käden suulleen aivan kuin olisi pitänyt liikaa meteliä. Näytti taas kerran punastuvan hieman käytöksestään ja katsoi miestä nyt vuorostaan anteeksipyytävästi samalla kun antoi käden valua pois suunsa edestä. "Voi, minä haluaisin nähdä niin paljon, mutta haaveksi se vain jää. Mitä minä kylän ulkopuolella selviäisin kun joudun sen sisälläkin vähän väliä hankaluuksiin", neito sanoi kaihoisasti ja ehkä pientä katkeruuttakin äänessään. Yksisarviset, lohikäärmeet ja menninkäiset olivat nyt vallanneet naisen mielen ja mielikuvituksen ja hän unohtui hetkeksi haaveilemaan näistä eksoottisen oloisista roduista ja mietti miltä tuntuisi nähdä niitä. Mutta kuten neito oli ääneen sanonut kaikki tämä oli naiselle pelkkää haaveilua.

Neito kiinnitti huomionsa lopulta takaisin valkohiuksiseen mieheen. "Ajattelin joskus, että ryhtyisin bardiksi...muusikoksi ja tarinankertojaksi ja kiertelisin ympäri maailmaa. Noh se sitten vain jäi, aloin auttamaan äitiäni hänen töissään enkä hennonnut suoraan sanottuna jättää häntä. Hän oli niin yksinäinen veljien ollessa poissa ja isän kaaduttua sodassa", Albine selitti pieni hieman kaihoisa hymy huulillaan. Neito oli huomannut, että miehen oli vaikea puhua perheestään, eikä sen tähden udellut mitään tuon sukulaissuhteista. Miehellä oli varmasti omat syynsä siihen, että aihe oli kipeä, ymmärsihän Albine sen. Hänenkin oli vaikea välillä puhua kuolleista vanhemmistaan, kaipasi varsinkin lempeätahtoista äitiään. Pieni ilkikurinen pilke käväisi naisen silmissä yhtäkkiä ja tuo kallisti päätään miehelle. "Ammattisi tähden taidan osata yhtä sun toista. Älä nyt ota tätä toki väärin, mutta et vaikuta siltä, mutta se taitaa olla vain hyvä seikka, eikö?" neito kysyi, ei hän ollut perehtynyt mihinkään tälläiseen ammattiin sen enemmän mitä oli tarinoita ja huhuja kuullut.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Crimson » 30 Loka 2011, 23:31

Delathos

Haltia kuunteli hieman kaihoisasti naisen kertomaa siitä, ettei itse saattanut lähteä vaeltelemaan omaa kyläänsä kovinkaan kauemmaksi. Sääli sinänsä. Ulkopuolinen maailma oli iso ja täynnä erilaisia paikkoja ja otuksia. Niiden näkeminen oli uuvuttavan matkaamisen ohella erittäin antoisa ja rikas kokemus. Eikä niitä kokemuksia kannattanut väheksyä tippaakaan. Delathosin olisi tehnyt mieli ottaa Albine mukaansa. Olisi neitokainenkin saanut tilaisuuden poistua turvallisin mielin kotikonnuiltaan kuuraparran suojeluksen alaisena. Tekisi varmasti hyvää molemmille tahoille tavalla jos toisellakin - Albine saisi avaramman näkemyksen maailmasta, Del juttuseuraa aina niin ankeille retkilleen. Hetkeksi kuuraparta jäi vain tutkailemaan naisen viehättävää olemusta, vaipuen samalla ajatustensa vietäväksi.

Jälleen heleä ääni palautti miehen takaisin maanpinnalle. Se sai jopa miehen hätkähtämään pienesti paikoillaan, jota seurasi heleä naurahdus.
Osaanhan minä. Pakko osata. Ensiavusta ruuan hankkimiseen ja tekemiseen, siinä missä heiluttelen miekkaani, Delathos kertoi toiselle hymyillen lempeästi. Kyllähän hän tosiaan osasi yhtä jos toistakin. Metsästää pienriistaa, miksei lintujakin, tehdää nuotion, koota leiripaikan täysin olemattomista tarvikkeista. Ja näitä taitoja valkohiuksinen saattoi tarvita jopa päivittäin siinä ne taidot karttuivat ohessa.
Ja kyllä, matkaan myös paljon. En pysty olemaan kovin kauaa paikoillani, valkojouhi sanoi naurahtaen sanojensa päätteeksi.
Vasta nyt kuuraparta pisti merkille jo hämärtymään päin kääntyneen taivaan. Pian olisi pilkkopimeää. Huonossa lykyssä Delathos saattaisi eksyä tähän metsä pahaseen ja joutua jonkun petoeläimen iltapalaksi. Ajatus ei millään tasolla houkuttanut miestä, mikä saikin Delathosin näyttämään aavistuksen kauhunsekaiselta hetken. Haltian ei kuitenkaan tehnyt mieli lähteä pois Albinen luota, eikä Del tietänyt itsekään, miksei.

Sopisit hyvin bardiksi, Delathos tuumasi lopulta muistaessaan neidon aikaisemmin kertoman, Sinulla on kaunis ääni. Ja olet muutenkin kaunis, pakkasherra sanoi ja hymyili hyvin viettelevää hymyä neitokaiselle. Miehelle ei tavallisesti tuottanut vaikeuksia sanoa mitään vastaavaa ääneen kun kyseessä oli kuitenkin ihmisnainen, tuntui hetki sitten sanotut sanat jokseenkin vääriltä. Valkohiuksinen oli muodostanut oman kuvansa ihmisistä ja noiden pahuudesta kaikkien kuulemiensa puheiden perusteella ihmisen ja haltian kontakti toisiinsa oli silkkaa vääryyttä, sitä ei todellakaan katsottu hyvällä.
Sinun pitäisi lähteä minun matkaani. Näkisit maailmaa. Ja minä olisin henkivartijasi, Delathos vielä lisäsi naurahtaen. Valkojouhi tunsi pientä kuumotusta ohimoillaan ja poskillaan, mikä saikin haltian hieman häkeltyneen oloiseksi omista sanoistaan. Ehkä hänen pitäisi lopettaa tämä livertely ja vain kadota äkkiä pois paikalta. Jälleen anteeksi pyytelevä katse nousi neidon silmiin Del toivoi todella ettei ollut sanonut mitään väärää.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Ylva » 31 Loka 2011, 14:14

Albine

Neito kuunteli kuuraparran sanoja hymy huulillaan. Hän mietti millaista olisi liikkua paikasta toiseen ja osata selviytyä luonnossakin. Olisiko se niin hienoa mitä nainen ajatteli, kaipaisiko siinä paikkaa jota kutsua kodiksi? Tätä hän voisi tietysti kysyä mieheltä. Vapaassa elämässä oli tietynlainen maaginen houkutus, jopa naisen korviin. Delthoksen sanat naiselle palauttivat tuon mietteistään ja saivat pienen punan nousemaan kalpeille kasvoille juuri poskipäihin. "Kiitos, en minä nyt niin erikoinen ole. Sitäpaitsi en osaa soittaa mitään", neito totesi ja tuon äänestä saattoi kuulla, että olisi halunnut osata myös soittaa jotain soitinta. Hän ei vain ollut koskaan alkanut harjoittelemaan mitään, eikä tuolla lopulta ollut ollut aikaa mihinkään sellaiseen. Albine oli laskenut katseensa miehestä tuon kehuvien sanojen myötä aivan kuin kehujen kuuleminen nolostuttaisi naista suuresti. Miehen seuraavat sana kuitenkin saivat neidon nostamaan yllälttyneen katseensa mieheen ja oli kuin olisi yrittänyt lukea tuon katseesta oliko mies tosissaan. Neidon sydän oli jättänyt muutaman lyönnin väliin ja tuon kehossa tuntui jännittynyttä kihelmöintiä ajatuksen seurauksena, että jättäisi kotinsa ja lähtisi haltian matkaan näkemään maailmaa. Pieni hymy hiipi takaisin neidon hämmentyneille kasvoille. "Enkö minä vain olisi tiellä?" neito kysyi ja tuon sinisistä silmistä kuvastui epäusko siihen, että mies oli edes tosissaan. Äsken niissä oli vielä tuikkinut innostus, mutta neito ei voinut uskoa että joku tuntematon mies tulisi ja pyytäisi tuota mukaansa. Skenaario oli kuin jostain tarinasta ja Albine alkoi tuntemaan itsensä typeräksi. Sillä ei sinänsä ollut mitään tekemistä miehen kanssa, vaan naisen omien ajatusten ja toiveiden, jotka olivat alkaneet menemään vakavalla tavalla solmuun. "Sitäpaitsi, jos päättäisit jättää minut omilleni olisin pulassa", Albine lisäsi jotenkin surumielisesti ja katsoi mieheen kuin haluten tuon kumoavan naisen lauseen ja vakuuttelevan tuolle ettei niin kävisi. Jonkinlainen järjenääni kiljui naisen mielen perukoilla, ettei ensinnäkään saisi luottaa tähän muukalaiseen liikaa ja toisekseen naisella oli kylässä elämä ja työ, miksi heittäisi sen kaiken hukkaan tyttömäisten haaveiden takia?

Albine tajusi yhtäkkiä sen miten hämärää oli ja se sai pienen paniikin nousemaan neidon sisällä. Pimeä metsä ei ollut mukava paikka, saattaisi vielä eksyä tai pahempaa. Hän ei tajunnut sen enempää mitä teki kun pomppasi kiveltä seisaalleen ja sitten vasta tajusi vaikuttavansa järjettömältä miehen silmissä. Hymyili tuolle anteeksipyytävästi, mutta hurmaavasti samalla kun noukki laukkunsa kiveltä. "On tullut kamalan hämärää, minun olisi parempi palata kylään", sanoi ja tietynlainen vastahakoisuus kuului selvästi neidon äänestä. Vaikka oli äsken toiminut ripeästi noustessaan ylös näytti jumahtaneen taas paikalleen ja katsellen jonnekin maantasalle miehen sijasta. Neito olisi halunnut pyytää miestä näkemään hänet uudestaan, mutta miten hän voisi pyytää tuolta sellaista oudon tapaamispaikan tähden. "Delthos," neito sanoi lopulta nostaen katseensa mieheen, hymyili tuolle lämpimästi mutta pieni ahdistuneisuus ja ristiriitaisuus kuvastui naisen silmistä. "Minä todellakin haluaisin tavata sinut uudemman kerran..." neito lisäsi ja oli selvästi jatkamassa jotain mutta sanat haipuivat kuulumattomiin. Samalla neidon katse valui pois miehen kasvoista ja tuo katseli taas jonnekin ohi koko haltian. "Ymmärrän tietysti jos se ei ole mahdollista..." lisäsi hiljaa ja hieman surumielisesti. Neito huomasi että hänen ajatukset olivat silkkaa sotkua, eikä ymmärtänyt omaa käytöstään täysin eikä pystynyt sitä sillä hetkellä sen enempää pohtimaankin. Tunsi pienen epämääräisen tunteen vatsanpohjassaa, kuin jännityksen odottaessaan miehen vastausta. Neito alkoi olla aivan varma, että ei näkisi tätä haltiaa enää koskaan ja tapaaminen jäisi miellyttäväksi uneksi. Uneksi, jota neito tulisi kyllä kaipaamaan.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Crimson » 31 Loka 2011, 15:39

Delathos

Jäähaltia raapi hetken päätään miettiessään Albinen sanoja. Olisiko toinen tiellä? No, ehkä hieman, jos miettii mitä kaikkea Delathos matkoillaan koki. Toisaalta olisi hyvin virkistävää jos joku olisi jatkuvasti hänen seurassaan rauhoittuisi tämäkin pakkasherra hetkeksi ehkä aloilleen ja saisi aikaa miettiä, mitä elämältään tahtoi. Siihen kun kuuraparta ei vieläkään ollut jaksanut täysin pureutua. Meni vain sinne minne mielihalut ja jalat miehen kuljettivat.
Ehkä vähän, mies sitten lopulta tokaisi hieman harmeissaan. Eihän hän tahtonut valehdella Albinelle, vaikka kovasti tuon olisikin tehnyt mieli. Delathos ei tahtonut missään nimessä pahoittaa toisen mieltä.
Ottaisin sinut ihan oikeasti mielelläni mukaani. Mutta elän mieluummin yksin työni takia. Ettei kenenkään tarvitse murehtia perääni jos jotain sattuisikin. Jos joskus rauhoitun paikoilleni lupaan tulla hakemaan sinut ja näyttää sinulle maailmaa, valkohiuksinen aloitti hieman surumielisesti, mutta loppua kohden tuon kasvoille nousi piristävä leveä hymy. Tämän lupauksen hän pitäisi. Aivan varmasti.

Delathos säikähti hieman kun Albine yhtäkkiä pomppasi sijoiltaan seisomaan. Haltia säikähti edellistä oikeastaan niin kovasti, että vaistot ponkaisivat miehen itsensäkin seisomaan maasta. Katse haki pimeyden seasta jotain, mikä olisi saattanut Albinen säikäyttää, mutta selvisikin että kyse oli vain illan hämärästä. Del katsoi hieman surumielisesti taivaalle.
Niin tosiaan. Pian on piemää, kuuraparta sanoi kaihoisasti, koska olisi tahtonut jäädä jutustelemaan naisen kanssa vielä pidempää. Valkojouhi silti ymmärsi Albinea ymmärsi, miksei toinen tahtonut jäädä tänne pimeään yksin virumaan.
Kun Delathos kuuli nimensä mainittavan, tuon katse laskeutui taivaanrannasta takaisin naiseen. Lämmin katse tutkaili toisen kasvoja ja pehmeä hymy korosti vielä lisää tuota lämminhenkisyyttä, jota haltiasta tuolla hetkellä tihkui. Delathos kumartui hieman tavoittaakseen katseellaan neidon silmät ja laski kätensä toisen harteille.
Tottakai me näemme uudestaan, valkohiuksinen tuumi lempeästi, Varmasti. Tulen vaikka etsimään sinut kylästäsi jos on pakko, Delathos jatkoi hyvin vaativasti naista katsoen. Tahtoi kuurapartakin tavata Albinen uudemman kerran. Vaikka jälleen vain jutustelun merkeissä, täysin sama. Neidon seura oli saanut pakkasherran unohtamaan arkensa ja kaikki murheet, jotka tuon mieltä olivat painaneet tämän tunteen Del tahtoi kokea uudemmankin kerran. Eikä vain yhden kerran, vaan monen monituisen uudemman kerran. Haltia nosti kätensä pois toisen harteilta ja hetken vaikutti siltä kuin tuo empi ja yritti estää itseään tekemästä jotain. Lopulta pakkasherra kuitenkin antoi itselleen periksi ja halasi varovasti Albinea.
Ollaanhan ystäviä? mies tokaisi hiljaa painaessaan toista itseään vasten. Jos Delathosin ihonväri ei olisi ollut niin tumma, olisi tuon kasvoilta saattanut selvästi erottaa poskipäille kohoavan punan. Tunne oli kuuraparralle niin uusi, että tuo päästi lähes saman tien toisen vapaaksi sylistään - kova nolouden tunne alkoi hiljalleen vallata Delin päästä varpaisiin ja tuo pyysi katseellaan anteeksi äskeistä.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Ylva » 31 Loka 2011, 16:20

Albine

Neidon sydän sykähti ilosta miehen vakuutellessa, että nuo näkisivät uudemman kerran. Se tuntui ihanalta ajatukselta ja pääsisi ainakin tutustumaan mieheen paremmin. Kylään haltian ei kuitenkaan paranisi tulla, sen verran tiesi ja aikoi siitä jotain kommentoida, mutta mies nappasikin neidon yhtäkkiä halaukseen, joka sai tuon ensin säpsähtämään yllätyksestä, mutta tajuttuaan tilanteen kietoi kätensä miehen ympärille vastaten tuon halaukseen hymy huulillaan. Se tuntui mukavalta ja lämpimältä ja vaikka ei myöntänyt sitä itselleen oli hieman harmissaan halauksen loputtua. Neito kohotti katseensa mieheen ja hymyili tuon sanoille ja nyökkäsi päätään. "Varmasti. Ja rehellisesti sanottuna, minä haluaisin lähteä mukaasi ja nähdä maailmaa, en tietenkään haluaisi olla vaivaksi", neito lisäsi samaan hengenvetoon viitaten miehen aikaisempiin sanoihin. "Mutta, en voi vain jättää kaikkea kesken kotona", neito lisäsi pahoittelevaan sävyyn. Vähintään tuon pitäisi hoitaa tilaukset pois tieltä ja järjestellä muutenkin elämäänsä, jos mieli lähteä avartamaan maailmankuvaansa. Neidon hymy vakuutteli miehelle ettei tuon tarvinnut olla noloissaan halauksesta, ei neito ollut pannut sitä pahakseen, vaikka oli hieman yllättynytkin aluksi.

Albine tajusi viivyttelevänsä tätä eroa tarkoituksella, vaikka tiesi että tuon olisi jo pitänyt lähteä, jotta pääsisi ennen pimeää takaisin kotiin. Raskas huokaus karkasi naisen huulilta saaden tuon hetkeksi kaihoisan oloiseksi, mutta lämmin hymy palasi hetkessä naisen huulille ja silmiin. "Minun olisi parempi lähteä, pimeässä ei ole kovinkaan mukava matkata metsässä. Mutta jos tulisin näkemään sinua tänne taas? Milloin?", kyseli ja mietti samalla kaikkia niitä pukuja jotka pitäisi saada valmiiksi ja toimitettua ostajilleen. Kyllä hän voisi jostain nipistää aikaa tämän haltian näkemiseksi kerta ei pystynyt kieltämään itseltään sitä, että todellakin tahtoi nähdä miehen uudestaan. Neito tahtoi myös vain lähteä tuon matkaan ja kokea jotain sellaista mitä oli lukenut tarinoista. Siihen neitokainen ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkea ryhtyäkseen niin extempore asioihin. Neidon siniset silmät katselivat valkohiuksista miestä ja eksyi miettimään sitä ettei mies ollut ollenkaan pahan näköinen peräti päinvastoin. Tajuttuaan omat ajatuksensa neito tunsi olonsa hyvin noloksi ja lapselliseksi ja yritti karistaa niitä pois päästään. "Kylään sinun ei kuitenkaan parane tulla, en haluaisi että joudut ongelmiin minun takiani", lisäsi harvinaisen vakavan oloisesti.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Crimson » 31 Loka 2011, 18:15

Delathos

Haltia katsoi hieman haikeana Albinea. Lopulta tuo kuitenkin nyökkäsi pienesti vastaukseksi naisen sanoihin ja käänsi katseensa sitten toisaalle. Delathos ymmärsi kyllä. Oli pakko ymmärtää. Eihän tästä oltaisi muuten puusta pitkälle päästy. Ja nariseminen ja vastaanpaneminen olivat aina hänen lapsuudestaan asti olleet turhaa. Piti hyväksyä asiat niinkuin ne olivat.
Ymmärrän, kuuraparta sanoi lopulta päästyään haikeudestaan ja kääntyi katsomaan Albinea hymyillen, On kai sitten hyvästien aika, ainakin toistaiseksi, tuo vielä jatkoi jolloin haikeus valtasi jälleen miehen. Pakkasherra ei kuitenkaan antanut sen näkyä päällepäin ja iloinen hymy piilottikin kaiken jossain määrin alleen. Ei ollut Delin tapaista näyttää tunteita muille. Albine tosin olisi ansainnut nähdä ne sen verran mukava tämä neitokainen oli haltialle ollut. Vaikutti vielä luotettavaltakin, mikä olikin aina vain parempi.

Delathos kääntyi katsomaan taivaalle, jossa tähdet olivat alkaneet jo ottaa tuota tummaa taivasta haltuunsa. Taivaalla loisti myös vähenevä puolikuu, josta kuuraparta saikin idean.
Jos näemme seuraavan täysikuun aikaan? Täällä?, valkohiuksinen kysyi pitkästä aikaa innokkaan oloisena ja kääntyi samalla katsomaan Albinea, Siihen olisi päälle kuukausi aikaa ainakin, Del jatkoi vielä ja näytti hyvin laskelmoivalta. Kuukaudessa oli ainakin pakkasherralle tarpeeksi aikaa hoitaa muutamia rästiin jääneitä asioita pois alta. Ainakin toivottavasti. Olisihan typerää sopia jotain ja olla sitten itse h-hetkellä saapumatta paikalle.
Minä kaataisin vaikka karhun paljain käsin! Delathos tuumasi naureskellen naiselle kun tuo ilmoitti ettei hänen kannattaisi kylään ilmestyä, Älä huoli. Osaan kyllä pitää itsestäni huolen. Jos olet kuitenkin tuota mieltä, niin siinä tapauksessa pidän itseni hieman etäämmällä kylästäsi, valkohiuksinen sanoi vielä hymyillen.
Mutta mitä mieltä olet seuraavasti täysikuusta? kuuraparta kysyi vielä.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Ylva » 31 Loka 2011, 18:36

Albine

Neito tunsi pistävän kivun sydämessään miehen katsoessa muualle haikea katse silmissään. Ei kai hän ollut pahoittanut miehen mieltä? Ei todellakaan halunnut sitä. Albine harkitsi jo miehen käsivarren koskettamista ja jotain sanovansa, kun tuo totesi ymmärtävänsä, mikä sai neidon hymyilemään onnellisena. Miehen katsellessa taivaalle nosti neitokainenkin katseensa sinne, mikä sai tuon mielen taas huolehtimaan myöhästyneestä kotimatkastaan. Hän toivoi tosiaan, että löytäisi takaisin kylään ja vieläpä ehjin nahoin. Haltian ehdotus seuraavasta tapaamisesta palautti sinisten silmien katseen mieheen. Ehdotus kuulosti sinänsä hyvältä, mutta neidosta tuntui sen olevan liian pitkä aika. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan, olihan miehellä varmasti tärkeämpiäkin asioita hoidettavana kuin nuoren naisen kanssa turhna jauhaminen. Näin ollen neito päätyi nyökkäämään päätään. Haltian kommentti karhun kaatamisesta sai neidon hieman huvittuneeksi lähinnä mielikuvalle, joka siitä tuli. "En epäile sitä yhtään, mutta kylän vieressä on ihmisten linnoitus ja siellä on kasapäin sotilaita", neito selitti puhtaasit vain huolissaan miehen turvallisuudesta. Hän nyökkäsi kuitenkin uudemman kerran haltian vakuutteluille ja päätti luottaa tuon sanoihin siitä, että mies tosiaan osasi huolehtia itsestään. "Seuraava täysikuu sopii mainiosti. Sitä seuraavana keskipäivänä niin näenkin jotain?" neito tarkensi hymähtäen hieman huvittuneena sanoilleen. Voisihan aina ottaa mukaansa valonlähteen, mutta silti öiseen aikaan oli karmivaa kulkea yksinään, vaikka senkin tekisi jos se vaatisi uuden tuttavuutensa näkemistä.

Kun seuraava kohtaaminen oli saatu sovittua, neito alkoi tehdä vastahakoista lähtöään. Katsoi vielä mieheen kauniilla silmillään ja hymyili tuolle hurmaavasti ja lämpimästi. "Olen todella iloinen siitä, että törmäsit minuun. Seuraavaan tapaamisen, Delthos. Odotan sitä innolla", lisäsi hieman hiljaisemmin aivan kuin tuollaisen ääneen sanominen olisi ollut jotenkin kiellettyä tai äärimmäisen noloa. Albine olisi halunnut halata miestä vielä, muttei kehdannut tehdä sellaista. Neito jumitti paikallaan vielä hetken odottaen mitä miehellä oli vielä sanottavaa. Sen jälkeen tuo kääntyi ja lähti suunnistamaan kylää kohden. Muutamien askelien päästä miehestä neito sai seurakseen tutun oloisen mustan korpin, joka lehahti puiden kätköistä neitokaisen olkapäälle. Neito sanoi jotain linnulle, mistä mies ei voinut saada selvää ja Albine kääntyi vielä katsomaan haltiaa heilauttaen tuolle siroa kättään ennen kuin puikkelehti tiheämpänä kasvavien puiden lomaan.

//Ajattelin ettei tätä kannata pitkittää väkisin, kun näiden pitää nyt kuitenkin erota joksiki aikaa ;) Pelaa toki vielä lopetuksesi, mutta jatketaan sitten seuraavalla kohtauksella.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Crimson » 31 Loka 2011, 19:17

Delathos

Valkojouhi hymyili ja nyökkäsi pienesti toiselle kun tuo kertoi seuraavan täysikuun sopivan mainiosti uudeksi tapaamisen ajankohdaksi.
Seuraavan täysikuun jälkeen keskipäivällä. Sopii mainiosti, Delathos toisi vielä ja painoi sanat tarkoin mieleensä. Hyvä näin. Albinekin saisi hetkeksi rauhaa hänestä ja hoitaa omia asioitaan, jos tuolla sellaisia olisi. Haltia silti toivoi syvällä mielessään, ettei neitokainen häntä suinkaan unohtaisi tuon kuluvan kuukauden aikana. Delathos ei ainakaan unohtaisi Albinea, siitä voitiin olla enemmän kuin varmoja.

Oli ilo tavata kaltaisesi. Nähdään pian uudestaan, valkohiuksinen sanoi Albinelle ja kumarsi lähes huomaamattaan sanojensa päätteeksi hieman. Haltia jäi hetkeksi seuraamaan, kun neito lähti astelemaan hänestä pois päin. Toisen kääntyessä kuuraparta hieman hätkähti paikoillaan, mutta vastasi sitten toisen vilkutukseen heiluttamalla muutamaan otteeseen omaakin kättään. Sitten hiljainen hymähdys ja Delathos kääntyi ympäri kannoillaan, lähtien nyt itsekin astelemaan takaisin suuntaan josta oli tullut. Kai hän yönsä jossain suojaisassa metsän kolkassa joutuisi viettämään sitä pakkasherra ei kuitenkaan pahakseen pistänyt, vaikka syysyöt alkoivatkin olla kovin vilpoisia ajankohtaan nähden.
Voi kun kuukausi olisi jo mennyt..., Delathos pohti ääneen ja jatkoi taivaltamistaan mättäältä toiselle samalla kun Albinen uudelleen tapaaminen pelkkänä ajatuksena lämmitti jo nyt valkojouhea suunnattomasti. Pian tuo mies katosikin hämärän sekaan, vain kuolevan kuun valaistessa haltian tuntematonta polkua.

//Aivan ja kiitokset tästä! Seuraavaa osaa odotellessa :D//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Edellinen

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa

cron