Onko vesi kylmää? // Ylva

Laajat hiekkarannat reunustavat merta. Rantaviivaa tuntuu jatkuvan loputtomiin ja ranta onkin mainio paikka viettää kesäisen lämpimät päivät rentoutuen auringossa.

Valvoja: Crimson

Onko vesi kylmää? // Ylva

ViestiKirjoittaja Medai » 15 Marras 2011, 18:58

Myöhäinen iltapäivä oli kääntymäisillään varhaiseksi alkuillaksi. Tällaiseen aikaan meren aallot olivat tyynet, rauhalliset ja hiljaiset, ja rannan pehmeä hiekka oli täysin sileä ja koskematon. Kaukainen horisontti oli väritön ja pilvinen, ja tarkkaan katsoessaan saattoi nähdä kuinka aurinko hiljalleen katosi meren taakse. Ranta oli suorastaan epätavallisen eloton.

Tällainen paikka oli täydellinen. Lenora Carter käveli hitain, vapisevin askelin kohti rantaa. Hänen paljaat jalkansa rikkoivat hiekkapeitteen virheettömyyden ja pehmeyden painaessaan siihen kapeat jalanjäljet. Nainen kulki koko matkan rannan yli aina veden rajaan asti ja jäi paikalleen seisomaan. Hän tuijotti kauas meren ylle lasittunein silmin. Hän oli niin yksin. Kymmenen vuotta sitten hän ei olisi ikinä uskonut olevansa nyt aivan yksin. Nainen laski katseensa jalkoihinsa tuijottaen reidestä asti pohkeeseen ulottuvaa mädäntynyttä, leveää haavaa, josta hän näki oman lihaksensa. Hän polvistaan joustaen kumartui ottamaan hieman suolaista vettä kädelleen ja huuhtoi sillä muutaman hiekanmurusen pois haavasta.

Lenora vilkuili ympärilleen. Hän ei nähnyt ketään, joten hänen täytyi olla yksin. Epäkuollut käveli kauemmas vedestä ja heitti paksukankaisen kaapunsa maahan. Se tuntui niin painavalta ja tuntui aina valuvan ja olevan tiellä. Lenora sai harvoin tuntea itseään näin vapaaksi, vaikka samalla hän tunsikin olevansa aivan liian paljas. Nainen käveli takaisin lähemmäs vettä jättäen kaapunsa lojumaan kauemmas. Hän istui kosteaan hiekkaan johon vienot aallot juuri ja juuri ylettyivät. Lenora paineli luurankokädellään kuvioita maahan, veteli viivoja, teki pieniä palloja. Hän sai huomata olevansa taiteellisesti melko lahjaton, mutta jatkoi silti. Lenora vetäisi rahisevasti syvään henkeä murtuneisiin keuhkoihinsa ja puhalsi sen äänekkäästi ulos. Hän olisi halunnut tietää oliko vesi kylmää vai ei.

Pian nainen huomasi jonkin pinkovan hurjaa vauhtia silmäkulmassaan. Hän hätkähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Se oli melko suurikokoinen jänis, joka näytti juoksevan henkeään pidätellen - luultavasti jotakin karkuun. Lenora nousi vaappuvasti ulos jääden tuijottamaan rannan lähistöllä olevaan metsikköön toivoen, ettei sen saalistaja olisi ihminen.
Medai
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 15 Marras 2011, 19:27

Nathala

Se mikä metsiköstä ilmestyi hätääntyneen jäniksen perässä ei ihan ollut ihminen. Tosin se näytti pinkovan kahdella jalalla, mutta sen koko ruumis oli tuuhean mustan turkin peitossa, sillä oli suippo kuono josta pilkisti muutama terävä hammas, vaikka suu olisi ollut kiinnikin. Korvat olivat suipot ja häntä tuuhea. Yksinkertaisesti sanottuna olento oli susi, joka oli päättänyt tallustella kahdella jalalla ja omistaa peukalot. Tosin harvemmalla sudella nökötti kaksi pukinsarvea keskellä päälakea. Eikä siinä vielä mitään, jos tästä ihmetyksestä pääsi yli, mutta mustan turkin keskellä meni tummansininen leveähkö raita, joka alkoi kuononpäästä ja näytti yltävän hännänpäähän. Siitä mikä olento tarkalleen ottaen oli saattoi olla montaa mieltä. Turkin lisäksi tuolla oli yllään rintojen peittona musta korsettimainen paita, joka kuitenkin jätti vatsan paljaaksi ja uumalta lähti harvinaislaatuisen näköinen mekko, joka tarkemmalla tutkailulla koostui pienistä ketjuista, jotka ihme kyllä eivät pitäneet mitään ääntä. Olennon oikeassa kädessä oli kaunis jousi, toisessä kädessä nuoli. "Perkeleen pitkäkorva!" otus murisi tullessaan, sanoista sai kyllä hyvin selvää, mutta niitä siivitti ärtynyt, koiramainen murina. Olento jännitti juostessaan nuolen jänteelle ja ampui -kirkkaasti ohi pinkovan jäniksen ja nuoli hautautui jonnekin rannan kultaiseen hiekkaan niin, että vain sen päässä oleva sulkatöyhtö juuri ja juuri näkyi.

Otus kiroili ja manasi karannutta saalistaan ja hiljensi vauhtia jaksamatta enää juosta sen perässä. Otus vaikutti hengästyneeltä ja pysähtyi lopulta nojaten jouseensa ja noh läähättäen. Siinä henkeään tasatessa otus näytti tajuavan itseään tuijottavan silmäparin vedenrajan suunnasta. "Himskatti", susilainen kirosi hiljaa itsekseen ja käänsi keltaisten silmien katseensa epäkuolleeseen. Toisen ulkomuoto ei näyttänyt hetkauttavan susilaista pätkääkään ja eikä se hetkauttanutkaan. Oli nähnyt paljon oudompia asioita kuin kävelevän ruumiin, eikä tuo näyttänyt edes hyökkäävän ja huutanut "aivoja!" tai jotain vastaavaa, mitä ne ruumiit nyt yleensä huusivatkaan kun halusivat hiukopalaa. Sitäpaitsi harvemman zombin hampaat purivat susilaisen lihaan asti, mutta ällöttävää se oli saada jonkun kuolat turkilleen. No ainakaan tämä ilmestys ei ollut hermoheikko ihminen, no ainakaan periaatteessa. Ei sillä näyttänyt olevan mitään kuolettavaa mukanaan, joten tuskin joutuisi itse saalistettavaksi. Se olisi harmillista kun juuri pääsi vasta vetämään henkeään. Susilainen itse oli varustautunut kahdella miekalla, jousella ja nuoliviinillä, joka roikkui naisen uumalta tuon toisen jalkaa vasten.

Kai tässä pitäisi jotain sanoa, susilainen pohti ja väräytti toista korvaansa huomaamattaan. "Tuota... iltaa?" sanoi hieman epäröiden sillä ei osannut päättää mitä tässä tilanteessa pitäisi sanoa. Olihan koko tilanne hieman nolo kun oli ravannut jäniksen perässä kuin mikäkin amatööri. Olisi vain pitänyt hiipiä sen taakse ja taittaa siltä niskat. Pirun sihti kun ei luonnistunut vieläkään vaikka kuinka yritti. Aina se meni huti. "Anteeksi", pahoitteli ja suoristi selkänsä. "ei ollut tarkoitus tunkeilla. Iltapala vain päätti ryhtyä hankalaksi", sanoi ja katseli kaihoisasti jäniksen perään, joka oli jo pinkonut melkein näkymättömiin ja jättänyt hiekkaan vain käpälänjälkensä.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Medai » 16 Marras 2011, 20:00

Lenora näki jonkin kummallisen susimaisen otuksen juoksevan jäniksen perässä. Otus piteli kädessään jousta ja nuolta, mutta näytti kuitenkin menettävänsä hiukopalansa sen paetessa ja lopulta kadotessa jonnekin puiden taakse. Epäkuollut kiinnitti huomionsa paremmin ihmissuteen... Tai susi-ihmiseen... Tai mikä ikinä tuo merkillinen humanoidi nyt olikaan. Lenora kallista hämmentyneenä päätään. Vaikka tuo hämärä suden, ihmisen ja pukin sekoitus näyttikin kaikin tavoin suorastaan silmittömän vaaralliselta, Lenora ei pelännyt sitä. Eikä sekään näyttänyt uhkaavan veden rajassa olevaa epäonnistuneen magian perikuvaa.

"Tuota... iltaa?"
Ah, hänhän puhuikin. Tuon äänessä kuului hentoinen korostus, josta Lenora päätteli, ettei hän ollut näiltä nurkilta.
"Iltaa!" nainen huudahti piristyneesti. Hän ei ollut tavannut pitkään aikaan ketään joka ei olisi nyrpistellyt nenäänsä inhosta Lenoran nähdessään. Nainen mutristi pohdiskelevasti huuliaan. Ehkä se oli ihmisten juttu.

"Ei ollut tarkoitus tunkeilla. Iltapala vain päätti ryhtyä hankalaksi."
Lenora hymähti huvittuneesti. Hän väänsi kasvonsa hymyyn niin pitkälle kuin poskissa olevat tikit antoivat periksi ja heilautti kättään.
"Ei se mitään", hän sanoi. "En minä tätä rantaa omista."
Nainen vilkaisi vielä kerran jo hieman värjäytyneeseen horisonttiin, kunnes kääntyi ja käveli lähemmäs vierasta ja omistamaansa kaapua, joka lojui rannan ruohikolla. Hän poimi kaavun maasta ja heitti sen olalleen. Hän katseli susimaista otusta mietteliäänä.

"En haluaisi olla epäkunnioittava", hän sanoi sitten nöyrästi hymyillen ystävällisesti. "Mutta saisinko kysyä mitä rotua sinä edustat?"
Medai
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 16 Marras 2011, 21:14

Nathala

Epäkuollut vaikutti piristyneen, huvittava ilmaisu kaiken kaikkiaan. Eivätkö zombit olleet yleisesti ottaen ankeaa sakkia? No mikä nyt oli yleistä ja yleistä, eipä sellaiseen kannattanut luottaa. Nat seurasi silmillään epäkuolleen puuhasteluja ja tuon tullessa lähemmäs ei näyttänyt vieläkään kammoksuvan tuota mitenkään. Kieltämättä, zombit eivät koskaan haisseet kovinkaan miellyttäviltä, mutta kun oli ollut vastuussa ulkohuusin siivouksesta useampia vuosia niin kaikkeen tottui. "Njah, sitä täällä kysytään aina ensimmäisenä, olen huomannut joten mitäs siitä. Susilainen. Broo. Äh, sanotaan susilaisbroo. Hitsi tämä koko rotu on niin sekava, että siitä selittämiseen menee aina puolipäivää", susi tuhahti ja itseasiassa muljautti silmiään. Susilaisessa oli muitakin hyvin ihmismäisiä piirteitä kaiken muun susimaisuuden lisäksi kuten auttamaton tarve yrittää hymyillä. "Haittaneeko tuo jos istun tähän alas? Tee seuraa toki jos tahdot, kaunis auringonlasku", yllättävän puhelias otus totesi ja siltä seisomalta istahti alas ristien jalkansa jonkinmoiseen löyhään risti-istunta asentoon ja laski jousen viereensä ja heivasi repun selästään nurmikolle ja huokaisi tyytyväisen oloisena.

Susilainen vilkaisi epäkuollutta ja kallisti hieman päätään kaivellen samalla reppuaan hajamielisesti. "Ja sinä olet zombi tai epäkuollut tai miksi sinua nyt sitten kutsutaan? Harvinaisen mukava tapaus, pakko sanoa, yleensä te tuppaatte omaamaan kamalan halun syödä kaikkea liikkuvaa", susilainen rupatteli kuin olisi tuntenut epäkuolleen kauemminkin. Repun kätköistä ilmestyi tummaa puuta oleva piippu ja samankaltaisesta materiaalista tehty rasia, joka paljasti sisältään tupakanpuruja. Niitä ei ollut enää paljoa jäljellä ja tuntui käyttävän niitä varsin säästeliäästi tunkiessaan piipunpesään puruja. Saatuaan tämän toimituksen valmiiksi susilainen laittoi rasian huolellisesti kiinni ja takaisin reppuun, josta nyt otti esiin pienet tulukset. "Hmm..tarjoaisin jos olisi toinen piippu. Minä olen Nathala, sano vain Nat", susilainen esittäytyi samaan lauseeseen ja laittoi piipun suuhunsa ojentaen oikeaa kättään epäkuolleelle kätelläkseen tuota. Saatuaan sen toimituksen tehtyä iski tuluksilla tulta piippuun ja alkoi tuprutella erikoisen hajuista savua. "Hmm... mansikkaa", susilainen totesi tyytyväisenä ja puhalsi savua ulos sieraimistaan mikä vaikutti jokseenkin huvittavalta näyltä.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Medai » 26 Marras 2011, 16:09

// Syvimmät pahoitteluni tästä vastausajasta, netti meni hajalle, saatiin se eilen korjattua vasta.

Susilaisbroo. Mielenkiintoista. Lenora ei ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta - rotu ei varmaan ollut Cryptiltä päin. Nainen nyökytteli naksahtelevaa päätään. Tulokas oli suorastaan hurmaavanoloinen otus vaikka näyttikin enemmän tai vähemmän vaaralliselta pedolta. Hetki hetkeltä tuon läsnäolo tuli kuitenkin helpommaksi.

"Haittaneeko tuo jos istun tähän alas? Tee seuraa toki jos tahdot, kaunis auringonlasku."
Lenora hymyili sen verran kun pystyi. Hän nyökkäsi hyväksyvästi päätään ja taitteli jalkansa jonkinlaiseen istumista muistuttavaan asentoon ja asettui maahan.
"Mikäs siinä", hän sanoi sitten rahisevalla äänellän. Hän yskäisi puhdistaakseen kurkkuaan ja loi katseensa auringonlaskuun. Lenora virnisti. "Se on kaunis."

"Ja sinä olet zombi tai epäkuollut tai miksi sinua nyt sitten kutsutaan."
Nainen heitti päänsä broon suuntaan nopeasti. Hän ei ollut ikinä ajatellut mikä olisi. Lenora oli oikeastaan aina kuvitellut itsensä ihmiseksi. Hän katsoi luisia käsiään ja kallisti keveästi päätään. Hän hymähti huvittuneesti. Broo oli oikeassa, hänhän oli yhtä paljon ihminen kuin mikä tahansa muu haudassa makaava ruumis - hän vain sattui kävelemään ja puhumaan.
"Harvinaisen mukava tapaus, pakko sanoa, yleensä te tuppaatte omaamaan kamalan halun syödä kaikkea liikkuvaa."
Lenora virnisti teennäisesti. Hän ei juurikaan halunnut ajatella sitä, varsinkaan puhua siitä.
"Harvemmin", hän kuittasi nopeasti jättäen asian sikseen. "Sinäkin vaikutat oikein mukavalta." Hän katsahti susilaisen piippua mielenkiinnolla. Hän muisti isänsä joka oli tavannut poltella piippua. Isä itse oli kutsunut sitä vain pahaksi tavaksi.

Tulokas mainitsi tarjoavansa jos kykenisi ja esitteli itsensä lähes samaan lauseeseen. Nathala.
"Nat", Lenora sanoi sitten hymyillen kapeasti. Hän ojensi luisen kätensä susilaiselle. "Nimi on Lenora."

"Hmm... mansikkaa."
Epäkuollut katsahti leijailevaan savuun. Hän veti ilmaa syvälle painuviin keuhkoihinsa. Hän kykeni lähes kuvittelemaan miltä tuo savu tuoksuisi. Mansikalle. Lenora ei muistanut miltä mansikka maistui. Nainen huitaisi savua kädellään.
"Minä en kykene haistamaan", hän sanoi sitten vilkaisten susilaiseen virnistäen. "Mutta näkemään pystyn."
Lenora osoitti Nathalan piippua sormellaan.
"Esineenä oikein nätti."

Nainen poimi pitkät mustat hiuksensa käsiinsä ja heilautti ne oikean olkapäänsä päälle. Hiukset olivat kuivat ja takkuiset joten ne näyttivät todella paksuilta.
"Et taida olla täältä päin?" hän sanoi sitten kääntyen uudelleen susilaisen puoleen.
Medai
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 03 Joulu 2011, 23:44

Nathala

"Et haista? Hitsi, se on varmaan ikävää. No, en minäkään näe enää värejä, kaikkeen tottuu", susilainen höpötteli ja kohautti olkiaan samalla kun mereltä kantautuva tuuli pörrötti tuon turkkia. "Hmm...täältä? En. No, alunperin en. Nyt ajattelin olla", Nat lisäsi katsellen merelle. Siinä oli jotain jylhää voimaa, joka kiehtoi naista. Ei pitänyt merivedessä uimisesta, se oli niin pirun suolaista, mutta ehdottoman kaunis se oli. Merillä oleminenkaan ei ollut naiselle niin hohdokasta kuin joillekin, tuli aina niin hutera oli kun yritti liikkua, ei oksettava olo, mutta kun alusta jolla seisoi ei ollut vakaa, siinä tuli aina harvinaisen epävakaa olo. Oli ohittanut epäkuolleen kommentin piipustaan omalaatuisella hymyllään, harva sitä edes hymyksi kutsuisi, mutta itse luokitteli sen hymyksi. Nat vilkaisi nyt kuitenkin piippua ja käänteli sitä hetken kädessään. "Niin, onhan se hieno. Siksi minä piipuista pidänkin, kun ne on koristeltu näteiksi. Eihän tästä polttamisestä sinänsä mitään hyötyä minulle ole, mutta ei haittaakaan. Enemmän se taitaa olla tapa ja tämä kotomaan tupakka maistuu aina jollekin mielenkiintoiselle. Ja kuonolla saa ihmeitä aikaan savun kanssa, se tuntuu niin hupaisalta", susilainen naurahti sanojensa päätteeksi, veti piipusta savua sisäänsä ja puhalsi sitä nenästään ulos hihitellen itsekseen hetken aikaa.

Nathalasta oli mukavaa, kun oli joku jolle jutella. Kaipasi seuraa, yhä useammin näinä päivinä. Ei yksinäisyydessä mitään vikaa sinänsä ollut, mutta oli aina pitänyt puhumisesta ja ajatusten vaihtamisesta ja yksin se oli niin kovin hankalaa. Kaipasi myös kovasti hyväksyntää omaa olemassaoloaan kohtaan ja siksi ei usein jaksanutkaan etsiä tuttavuuksia suppeamielisistä ihmistenkylistä, eikä ollut oikein koskaan pitänyt ihmisluonteesta sen enempää, vaikka poikkeuksiakin aina löytyi. Niitä oli vain niin pirun hankala etsiä ja susilaisella oli taas sellainen olo, että oli ollut yksin tässä maailmankaikkeudessä turhan kauan. "Taidan olla aika lähellä ihmisten kylää", totesi lopulta ajatuksen poksahtaessa susilaisen päähän. Se ei ollut kovinkaan miellyttävä ajatus, voisihan aina vaihtaa harhakuvaansa, mutta se oli nyt kovin rasittava ajatus. Voisi tietysti käydä tienaamassa rahaa kunnon juomakilpailulla tai muuten vain pitää hauskaa. "Mites ihmiset sinuun suhtautuvat? Ei millään pahalla, mutta niiden on tapana katsoa vähän kieroon, jos on erilainen kuin ne itse. Tosin... noh saisi sinut elävästä menemään pienellä paikkauksella luulisin", lisäsi mietteliäänä katsellen zombinaista tutkivasti. Harmi, että tuon kasvoista puuttui lihaa, kasvot ne tärkeimmät olivat yleensä niihin kiinnitettiin eniten huomiota yleisestiottaen. Jos muuta ei ollut tarjolla. "Njaah, kunhan miettisin. Olen ollut liian kauan metsässä, enkä ole oikein löytänyt kunnon seurallista kylää vielä missä voisi viettää rennosti aikaa omana itsenään. Ja muutenkin, yksin se on vähän...tylsää".
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Medai » 16 Joulu 2011, 17:46

Lenora kuunteli susilaisen puhetta. Samalla hän mietti noita asioita omalle kohdalleen. Lenora piti väreistä. Hän oli aina pitänyt niistä, eikä osannut kuvitella olevansa sokea väreille. Ei varmastikaan maailman hirvein asia, mutta silti elävä kuollut ei pitänyt ajatuksesta.

Lenora raaputti maata luisilla varpaillaan tuijottaen lihan paljastavaa suurta haavaa joka ylettyi lähes kokonaan tuon jalan ympäri. Nainen ojensi käsiään sitä kohti ja nyppi muutaman hiekanjyvän irti kuivasta kudoksesta. Hän katseli merelle päin ihmetellen sen sinisyyttä ja tuumien, ettei Nathala kyennyt näkemään sitä. Nainen mietti miltä horisontti näyttäisi värittömänä, muttei kuitenkaan osannut kuvitella.

Lenora havahtui susilaisen sanoihin tuon huomatessa olevansa lähellä ihmiskylää. Elävä kuollut kääntyi katsomaan taakse kylän suuntaan nyökäten pienesti päällään.
"Eivät ne tänne tule tähän aikaan. Eivät ainakaan yleensä."

"Mites ihmiset sinuun suhtautuvat? Ei millään pahalla, mutta niiden on tapana katsoa vähän kieroon, jos on erilainen kuin ne itse. Tosin... noh saisi sinut elävästä menemään pienellä paikkauksella luulisin."
Lenora naurahti puhdistaen samalla korahtavaa kurkkuaan. Hän katsahti susilaiseen virnistäen kapeasti.
"Niin", hän sanoi sitten. "Se voi olla hieman pulmallisempaa."
Lenora kosketti kasvojaan suupielestään ja poskestaan tunnustellen samalla irtoavia tikkejä.
"Kunhan vain saisi jotenkin pidettyä tämän kasassa. Olisi ikävää jos koko leuka tipahtaisi jossakin vaiheessa."
Nainen virnuili varovaisesti.
"Olet oikeassa, yksin on tylsä olla", Lenora sanoi sitten. "Muiden hyväksyntää on usein vaikea saavuttaa." Nainen kurtisti mietteliäänä kulmiaan ja kallisti päätään.
"En ole koskaan tavannut ketään minunlaistani. Enkä kyllä sinunkaan. Taidat olla ainoa rotuasi täällä päin, vai mitä?"
Medai
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 16 Joulu 2011, 19:10

"Auttaisikohan joku magia siihen?"susilainen tuumi epäkuolleen mainitessa leuastaan. Ajatus leuan tippumisesta oli inhottava, ei ollut varmaankaan herkkua olla epäkuollut, kun jäsenet saattoivat irrota tuosta noin vain. "Magialla voisit saada ainakin illuusion päällesi, minulla on sellainen, mutta en itse osaa magiaa. Sain sen lahjaksi, tämän sormuksen siis", selitti viitaten mustaan sormukseen, joka tuolla oli sormessaan. Susilainen nuuhki ilmaa, meri tuoksui vahvalle, mutta kauempaa kylän suunnalta leijaili myös ihmisen tuoksu. Toivoi tosiaan ettei kukaan päättäisi pölähtää paikalle, siitä voisi tulla aika sotku. Susilainen sarvineen ja epäkuollut. Näkijä voisi ensimmäisenä epäillä omaa mielenterveyttään vielä kun susilainen poltteli kaikessa rauhassa piippua, vaikka pesä olikin hiipumassa.

"Ainut susilaisbroo ainakin. En ole kyllä kuullut, että susilaisiakaan ainakaan sillä nimellä täällä olisi", Nathala vastasi ja kohautti pienesti olkiaan ja irvisti. "Jos rehellisiä ollaan se on vain hyvä ettei täällä ole broota. Broot eivät ole kovinkaan mukavia", susilainen selitti vaikka tiesi että tämä oli vaarallinen aihe puhua. Brooiden olemuksen paljastaminen tuppasi laskemaan pisteitä muiden silmissä, vaikka Nat olikin poikkeus rotunsa keskuudessa. "En kyllä täällä ole zombeja nähnyt, mutta kotimaassani kyllä. Eivät kovin mukavaa porukkaa hekään, mutta aina löytyy poikkeuksia", susilainen lisäsi ystävälliseen sävyyn ja imi viimeiset sauhut piipustaan kunnes kopisteli tuhkan ulos pesästä ja laittoi piipun takaisin reppuunsa. "Olen vähän pettynyt siihen, että täälläkin ollaan aika ahdasmielistä sakkia, mutta kaipa se on universaalinen ongelma", Nat hymähti katsellen Lenoran kasvoja. "Siihen voisi myös saada tehtyä jonkinlaisen...metalli jutun", huomautti palaten asiaan leuan tippumisesta.

//niin piti sanomani, että nää on kyllä hauska pari. Epäkuollu ja broo...
Ylva
 


Paluu Ranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron