Kirjoittaja Forte » 05 Joulu 2011, 22:12
Oliko kulunut aikaakin siitä hetkestä, kun Rohendiron oli tullut aron reunalle? Täällä todellakin aika pysähtyi ja yksi matka laidasta laitaan tuntui kestävän vähintään vuoden. Ties vaikka haltiat olisivat voittaneet ja ihmiset lähteneet, kun Rohendiron pääsisi koviin? Toiveajattelua. Hän oli ennenkin ylittänyt arot, eikä siihen mennyt edes paria päivää, saatika sitten vuotta. Mutta maisema oli jatkuvasti sama, ihan kuin kävelisi liikkuvalla alustalla, pääsemättä lainkaan eteenpäin. Miten turhauttavaa ja tylsää. Rohendiron oli tavallisesti niin hyväluonteinen ja mukava haltia, mutta tämä reissu sai jopa hänet olemaan kärttyinen, kuin kesken talviunia herätetty karhu. Milloin viimeksi Rohendiron oli ollut edes pahantuulinen? Oli siitä aikaa, todella, todella paljon. Välillä haltian teki mieli vain asettua pitkäkseen hevosen selälle ja antaa kaviollisen ystävänsä vain paapertaa, minne ikinä sydän sitä vei. No, ainakin sydän innoitti sitä kahteen asiaan, nyhtämään ruohotupsuja kitusiinsa kävellessään, ja seuraavassa hetkessä nostamaan päänsä ja pysähtymään. Tamma oli aistinut jotain. Sen korvat oli käännetty eteen, sieraimet ja silmät olivat teevadin kokoiset. Jokainen lihas oli jännittynyt. Myös Rohendiron valpastui ja katsoi eteensä. Mitä ihmettä tamma oikein näki? Kauan haltian ei tarvinnut arvuutella, sillä eläimestä lähti äkkiä niin sydäntä (ja korvia) särkevä kiljahdus, että se kiiri varmasti kilometrien päähän. Miten niin pienestä tammasta saattoikin lähteä niin kova ääni? Rohendiron tunnisti äänen, olihan hän kasvattanut ja kouluttanut hevosia ties kuinka kauan. Ruohomeren ja taivaan yhtymäkohdassa näkyi liikettä, joka tuli heitä kohti. Se selvästi oli kiinnostunut kutsusta. Eikä suotta. Mitä lähemmäs tuo musta, aluksi muodottoman näköinen olento tuli, sen enemmän se alkoi saada hahmoa. Se oli toinen hevonen. Kookas, pikimusta ori.
Rohendiron katsoi vähän epäuskoisena oria, joka lähestyi kauniissa, korkeassa ravissa molempia. Pieni tamma alkoi hörähdellä kutsuvasti ja tanssahdella paikallaan, kuin paraskin tanssijatar.
"Voi älä luulekkaan, Tuulitanssija, sinulle on ori varattuna kotipuolessa."
Rohendiron hillitsi valkeaa ratsuaan, joka mielellään olisi tutustunut paremmin oriiseen. Tamman ei auttanut muu kuin totella, ja Rohendiron pääsi laskeutumaan ratsailta.
"Kukas sinä olet? Et ainakaan minun kasvattejani."
Haltia yritti saada mustan orin tulemaan lähemmäs samalla tavalla, miten hän houkutteli nuoria, villejä oripoikia. Yleensä se toimi, vaikkakin kesti aina eri ajanjakson verran. Ei aroilla yleensä ollut hevosia, joten ehkä orin ratsastaja oli tuiskahtanut selästä. Haltia tiiraili ympäristöä ratsastajan varalta, yrittäessään samalla ottaa oria kiinni.