Elven path

Arot sijaitsevat valtakunnan länsiosassa, aueten heti Quinn metsän vieressä ja jatkuen pitkälle pohjoiseen Kleth vuorelle asti. Arot ovat kumpuilevaa ja välillä tasaantuvaa ruohomaata silmänkantamattomiin. Aroilta löytyy kuitenkin teitä, jokia ja jopa pieniä järviä, jotka rikkovat tämän ruohomeren yhtenäisyyttä silloin tällöin. Kaksi suurinta tietä kulkevat ihmisten kaupungista Nahor kylään ja toinen suurin tie taas ihmisten kaupungista arojen halki Kleth vuorelle. Kleth vuorelle kulkevaa tietä ei kuitenkaan käytetä kovin usein lohikäärmeiden pelossa.

Aroilla sijaitsee tätä nykyä myös Haltioiden kaupunki. Pohjoisemmasta löytyy myös kyliä, jotka uhkarohkeana pitävät majaansa aroilla.

Haltiat pitävät aroja erittäin tarkkaan silmällä kaupunkinsa tähden, joten on erittäin todennäköistä törmätä haltioiden sotilaspartioihin aroilla, varsinkin eteläosassa.

Valvoja: Crimson

Elven path

ViestiKirjoittaja Forte » 05 Joulu 2011, 20:15

Yleensä Rohendiron ei poistunut rakkaasta kotimetsästään. Hänellä harvemmin oli asiaa mihinkään muualle, mutta tällä kertaa haltia oli ollut erikoisella matkalla. Alunperin hänen oli ollut tarkoitus käydä tiedustelemassa ihmisten puuhia ja vakoilla näitä. Yhdestä silmästään huolimatta Rohendiron oli loistava tiedustelija, mutta matkaan oli tullut erinäisiä ongelmia, jolloin tehtävä oli keskeytynyt ja haltia oli joutunut kääntymään takaisin. Ongelmat olivat johdattaneet hänet kauaksi kotoa, keskelle aroja. Ei siinä mitään, arot eivät olleet hassumpi paikka, mutta niissä ei ollut samanlaista harmoniaa ja rauhaa, kuin metsissä. Aro oli kuin tyhjä, loputon meri, jossa ei näkynyt mitään elollista, pelkästään tuuli heilutteli ruohonkorsia, jotka liikkuivat melkeinpä sykkien. Rohendiron huokaisi tylsistyneenä, ratsastaessaan läpi tyhjyyden. Hänellä oli mukanaan nopein pikku tammansa, se oli kaunis, valkea eläin, joka liikkui korkein askelin ja pää nytkähdellen tahdikkaasti. Rohendironista arot olivat niin tylsiä, niin tylsiä. Ne eivät muuttuneet juuri lainkaan, pelkkää samaa ruohotasankoa. Metsässä sentään oli puita, kantoja, kivikkoa, juurakoita ja erilaisia muodostelmia. Siellä liikkuminen oli paljon jännittävämpää. Tylsistyneenä Rohendiron haukotteli ja katseli taivaalle. Se oli täysin pilvetön, hailakan vaaleansininen. Aurinko oli vielä ylhäällä, joten ihan heti ei tarvinnut pelätä pimeää. Hän varmaan ehtisi kotiin enne hämärää, mikäli mikään ei pysäyttänyt haltiaa. Taivas oli yhtä tyhjä kuin maa. Tuntui, että Rohendiron oli sillä hetkellä ainut olento koko suuressa maailmassa, olisi nyt edes nähnyt lintuja tai pieniä nisäkkäitä, jotta tiesi olevansa itsekkään elossa.
"Tällaisille matkoille ei pitäisi lähteä yksin."
Rohendiron puhui hevoselleen, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, kelle jutella. Aika säälittävää. Sentään yksi hyvä puoli oli, että oli syksy, jolloin paahde ei ollut tukahduttava. Nytkin aron yli puhalsi viileähkö tuuli.
Forte
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 05 Joulu 2011, 21:31

Laajoilla, kumpuilevilla aroilla oli tapana herättää matkustajissa hieman ristiriitaisia tunteita. Kuka tahansa laajalle ruohokentälle saapuessaan oli taipuvainen pysähtymään ja seuraamaan hetken katseellaan silmän kantamattomiin leviävää Äiti Maan luomaa merta kunnioituksensekaisin tuntein, tuntien eläimiin tarttuvaa halua juosta kenttien yli kilpaa ruohonkorsia kahisuttavan tuulen kanssa vailla kivikkojen tai puiden tarjoamia esteitä.
Tai suojaa. Laaja alue ei tarjonnut kovinkaan paljon suojaa vihamielisiltä, joissain tapauksissa myös nälkäisiltä katseilta, saati suojaa tuulelta joka esteettömälle alueelle saavuttuaan yltyi toisinaan puhaltamaan koko voimansa edestä. Aavasta arosta kumpuavat vapauden ja salaisen voiman tunteet kuitenkin pyyhkäisivät tällaiset mietteet hetkeksi matkalaisen mielestä, kuiskuttaen houkutuksia villistä juoksusta vailla murheita tai muita ajatuksia kuin juoksu itse.

Hetkeksi auringossa sinimustana kiiltelevä ori olikin antautunut tasangon kutsulle ja laukannut yli ruohon, mutta vatsalaukun kutsu oli lopulta osoittautunut kovemmaksi, ja hevonen oli hidastanut vauhtiaan jääden nauttimaan toisesta lounaastaan ilman iänikuisten kärpästen kiusaa (tuulella oli hyvätkin puolensa). Silloin tällöin se kohotti päätään ja käänteli korviaan kuulostellen ennen kuin jatkoi ateriointiaan, huiskien hännällään enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi.

Hevosen omistaja ei kieltänyt arojen kutsun houkuttelevuutta, eikä olisi lainkaan pannut pahakseen osallistumista juoksuun tuulta vastaan. Haltia oli kuitenkin jäänyt komeasti jälkeen ratsunsa kirmatessa mielipidettä kysymättä hänen editseen, jättäen hänet rämpimään ruohikkoon kuin roskan. Itsekseen manaillen hän seurasikin hevostaan, taittaen taivalta tottuneesti loivasti kumpuilevan maaston poikki. Aurinko lämmitti hänen ennestäänkin tummaa ihoonsa, vaikka se olikin tähän aikaan vuodesta jo kalvennut.
Hän ei kuitenkaan ennättänyt saavuttaa hevostaan, sillä se kohotti yllättäen päätään kesken puraisun ja jäi tuijottamaan kauemmas arolle, korvat hörössä, ennen kuin käänsi häntänsä omistajalleen ja kevyttä ravia kuulemaansa ääntä, toisen hevosen aiheuttamaa ääntä, kohden.

Fareos, joka oli ollut juuri ojentamaisillaan kätensä taputtaakseen hevostaan ja noustakseen sen selkään, jäi käsi ojossa tuijottamaan Aethonin perään. Kirottu otus! Parempi olisi ollut lähteä suosiolla jalkaisin, kyydin perässä juokseminen kävi hermoille vielä enemmän kuin ei ratsua lainkaan! Luontokappaletta koskevat ärtyneet ajatukset kuitenkin katkesivat, kun tarkat haltiasilmät havaitsivat liikettä suunnassa, johon petollinen palvelija oli juossut. Varjostaessaan kädellään silmiään auringolta ja siristäessään niitä hieman hän erotti ratsumiehen kevytrakenteisella, vaalealla hevosellaan. Ratsastaja oli liian kaukana rodun määrittelemiseksi, mutta siellä hän oli yhtä kaikki.

Haltia harkitsi tilannetta hetken, päätyen lähestymään ratsastajaa loivasti takaa kiertäen. Hänen tulisi kuitenkin yhyttää hevosensa, joka ei lotkauttaisi korvaansakaan mikäli tuntemattoman hevonen olisi tamma.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Forte » 05 Joulu 2011, 22:12

Oliko kulunut aikaakin siitä hetkestä, kun Rohendiron oli tullut aron reunalle? Täällä todellakin aika pysähtyi ja yksi matka laidasta laitaan tuntui kestävän vähintään vuoden. Ties vaikka haltiat olisivat voittaneet ja ihmiset lähteneet, kun Rohendiron pääsisi koviin? Toiveajattelua. Hän oli ennenkin ylittänyt arot, eikä siihen mennyt edes paria päivää, saatika sitten vuotta. Mutta maisema oli jatkuvasti sama, ihan kuin kävelisi liikkuvalla alustalla, pääsemättä lainkaan eteenpäin. Miten turhauttavaa ja tylsää. Rohendiron oli tavallisesti niin hyväluonteinen ja mukava haltia, mutta tämä reissu sai jopa hänet olemaan kärttyinen, kuin kesken talviunia herätetty karhu. Milloin viimeksi Rohendiron oli ollut edes pahantuulinen? Oli siitä aikaa, todella, todella paljon. Välillä haltian teki mieli vain asettua pitkäkseen hevosen selälle ja antaa kaviollisen ystävänsä vain paapertaa, minne ikinä sydän sitä vei. No, ainakin sydän innoitti sitä kahteen asiaan, nyhtämään ruohotupsuja kitusiinsa kävellessään, ja seuraavassa hetkessä nostamaan päänsä ja pysähtymään. Tamma oli aistinut jotain. Sen korvat oli käännetty eteen, sieraimet ja silmät olivat teevadin kokoiset. Jokainen lihas oli jännittynyt. Myös Rohendiron valpastui ja katsoi eteensä. Mitä ihmettä tamma oikein näki? Kauan haltian ei tarvinnut arvuutella, sillä eläimestä lähti äkkiä niin sydäntä (ja korvia) särkevä kiljahdus, että se kiiri varmasti kilometrien päähän. Miten niin pienestä tammasta saattoikin lähteä niin kova ääni? Rohendiron tunnisti äänen, olihan hän kasvattanut ja kouluttanut hevosia ties kuinka kauan. Ruohomeren ja taivaan yhtymäkohdassa näkyi liikettä, joka tuli heitä kohti. Se selvästi oli kiinnostunut kutsusta. Eikä suotta. Mitä lähemmäs tuo musta, aluksi muodottoman näköinen olento tuli, sen enemmän se alkoi saada hahmoa. Se oli toinen hevonen. Kookas, pikimusta ori.

Rohendiron katsoi vähän epäuskoisena oria, joka lähestyi kauniissa, korkeassa ravissa molempia. Pieni tamma alkoi hörähdellä kutsuvasti ja tanssahdella paikallaan, kuin paraskin tanssijatar.
"Voi älä luulekkaan, Tuulitanssija, sinulle on ori varattuna kotipuolessa."
Rohendiron hillitsi valkeaa ratsuaan, joka mielellään olisi tutustunut paremmin oriiseen. Tamman ei auttanut muu kuin totella, ja Rohendiron pääsi laskeutumaan ratsailta.
"Kukas sinä olet? Et ainakaan minun kasvattejani."
Haltia yritti saada mustan orin tulemaan lähemmäs samalla tavalla, miten hän houkutteli nuoria, villejä oripoikia. Yleensä se toimi, vaikkakin kesti aina eri ajanjakson verran. Ei aroilla yleensä ollut hevosia, joten ehkä orin ratsastaja oli tuiskahtanut selästä. Haltia tiiraili ympäristöä ratsastajan varalta, yrittäessään samalla ottaa oria kiinni.
Forte
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 05 Joulu 2011, 23:45

Aethonilla olisi voinut olla yhtä sun toista sanottavaa puheisiin varatusta orista, jos se olisi ymmärtänyt puhetta. Se oli varsin kiinnostunut tästä vaaleasta tuttavuudesta ja olisi suonut mahdollisen toisen orin painuvan hiiteen. Nyt hevosella oli kuitenkin mielessä tammaan tutustuminen suvunjatkamista enemmän sen ehtisi kyllä. Se pysähtyi muutaman askeleen päähän ratsukosta sieraimet laajentuneina ja taivutti kaulaansa haistellakseen, suoden ratsastajan koskea itseensä siinä sivussa. Taisteluja lukuun ottamatta Fareos ratsasti mieluiten ilman varusteita voidakseen tarvittaessa päästää hevosen omilleen, ja niin oli ori nytkin ilman suitsia tai satulaa. Pitkistä jouhista oli kuitenkin helppo saada kiinni tarpeen niin vaatiessa.

Hevosensa hieroessa tuttavuutta Fareos itse taittoi taivalta aiempaa ripeämmin lähestyen matkalaisia takaviistosta, yrittäen turhaan keksiä jonkinlaista luontevaa avausrepliikkiä. Hän harkitsikin vain noutavansa hevosensa ja lähtevänsä mahdollisimman nopeasti välttääkseen kiusallisen pakkojutustelun, johon useimmat vastaantulijat tuntuivat kovasti mieltyneen.
Mitä mahtaisit tehdä sille, jos en olisi tässä? Oli lopulta se keino jolla hän päätyi herättämään ratsastajan huomion. Vastaus kysymykseen olisikin osaltaan mielenkiintoinen. Etsisin omistajan oli yksi yleisimmistä, ja tuhahduksen arvoinen. Etsisi, Laurelinasta? Tuskin. Ottaisin mukaani oli seuraavaksi yleisin alku, joka loppui tyypillisimmin joko veisin lähimpään kylään odottamaan omistajaa ja ottaisin omakseni, ellei omistajaa löydy. Musta haltia jäi odottamaan jännityksellä josko muukalainen rikkoisi yleisimmän kaavan, kenties vastaamalla jättäisin sikseen, mikä olikin yksi harvinaisimmista vastauksista. Jostain syystä matkustavaisilla oli tapana hamstrata mukaansa kaikki vastaantuleva irtaimisto, joka saattaisi osoittautua hyödylliseksi.
Ja eikö hän syyllistynyt siihen?
Mutta se ei ollutkaan pääasia.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Forte » 06 Joulu 2011, 00:28

Ori ei nähtävästi ollut villi, se antoi Roherdironin koskettaa ja sillä oli hyvin hoidettu, kiiltävä karva. Lihakset piirtyivät orin kehosta, se oli kuin elävä patsas, seistessään tamman ihailtavana. Tamma hörähteli matalasti ja kutsuvasti orille, mutta haltia piteli pikkuhevosensa kauempana orista, nyt ei tosiaankaan olisi hyvä hetki lemmenleikeille. Heidän piti päästä vielä takaisin kotiin. Roherdironin huomio tuntui olevan keskittynyt täysin oriiseen, mutta hän oli jo huomannut kauempana talsivan hahmon, joka, mitä luultavimmin, oli hevosen omistaja. Tai muuten vain iltapäiväkävelyllä keskellä ei-mitään, mutta se ei ollut erityisen varteenotettava näkökulma. Tosin, se, että Rohendiron näki osittain ratsastajan, johtui vain siitä, että henkilö kulki hänen vasemmalla, näkevällä puolellaan. Muuten toinen olisi päässyt yllättämään aika kierosti. Lopulta, kun ratsastaja, joka ainakin ensisilmäyksellä osoittautui mieheksi, pääse puhe-etäisyydelle, Rohendiron käänsi huomionsa tähän. Hän ei kääntynyt, ei edes kääntänyt kasvojaan tulijaa kohti, loi vain pienen silmäyksen sanomatta mitään. Haltian kasvot eivät paljastaneet juuri mitään mainittavia ajatuksia tai tunteita, hän odotti toisen ilmaisevan itseään ensin, jotta voisi reagoida parhaalla mahdollisella tavalla. Hän ei mielellään aloittanut mitään, mitä ei osaisi lopettaa.

Vasta toisen miehen puhuessa, Rohendiron kääntyi kunnolla tämän puoleen ja nyökkäsi pikkuisen, osoittaakseen, että oli sentään huomannut tulijan. Kysymys tosin oli sen verran huvittava, että Rohendiron hymähti ovelasti.
"Miksi tekisin yhtään mitään? Se voi ihan itse päättää."
Haltia nyökkäsi päällään kohti oria.
"Olisitpa täällä tai muualla, se ei vaikuta asiaan."
Ehkäpä se johtui vain tylsästä, pitkästä reissusta kohti kotia, mutta Rohendiron oli tavallisuudesta poiketen vähän ivallinen. Kyllä, hän kerjäsi verta nenästään. Tylsistyneenä tekee kaikkea tyhmää.
Forte
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 06 Joulu 2011, 00:53

Kulmankohotus. Vai itse päättää?
Uskaltaisin olettaa sinun olevan jollain tasolla perillä hevosten ajatusmaailmasta. Jos asiaa katsoo laajemmalti, ilmoitit juuri olevasi varastamaisillasi hevoseni. Ori tuskin jäisi vain katselemaan tamman perään, ja muukalaisen puheista päätellen eläin olisi tervetullut mukaan. Olihan Athon hyvärakenteinen hevonen, ja Fareos oli sillä tienannutkin astutustarjousten myötä, joten tuntemattoman kiinnostus ei ollut täysin vailla selitystä. Hän lähetti hevoselle lyhyen viestin mielensä välityksellä, mikä sai ratsun pärskähtämään ja ottamaan ristiaskeleen, mutta jäämään katsomaan tammaa korvat hörössä. Olkoot toistaiseksi, kunhan ei kävisi liian kiinnostuneeksi. Tai muukalainen sen sijaan.

Oli kyllä harvinaisen ilmeetön kiinnostunut muukalainen. Oliko toinen syntynyt tuollaiseksi, vai oliko kyseessä ahkeran harjoittelun tulos? Toisaalta, tulija oli haltia, ja Fareos oli huomannut rotunsa edustajien olevan ihmisiin verrattuna ilmeettömämpiä. Tämä tapaus oli kyllä haltioidenkin mittapuulla kivikasvoinen!
Tummaihoinen siirsi huomionsa hevosensa taputtelijasta tilanneasetelmaan. Synkkäilmeinen (ja jumalat tuota pituutta!) ratsastaja pienellä valkoisella tammallaan, vastassaan suurikokoinen musta ori tummaihoisen ratsastajansa kera. Vastakohdat tuntuivat järjestäneen sukukokouksen. Kuinka tylsää.
Fareos pysytteli riittävän lähellä voidakseen puhua huutamatta ja riittävän kaukana välttääkseen katsomasta pidempää miestä ylöspäin. Hän oli ylpeä luonteeltaan, toisinaan jopa liiankin ylpeä, ja ärsyyntyi joutuessaan taivuttamaan päätään taaksepäin kuin palvelija.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Forte » 06 Joulu 2011, 01:24

Miksi tällaisia tilanteita syntyi? Miksei voinut vain sanoa "joo heippa", ja jatkaa matkaansa? Kai se oli kaikkien älyllisten, puhekykyisten olentojen juttu, että oli pakko jäädä napottamaan paikanpäälle ja odottaa, että nyt jotain elämää suurempaa tapahtuisi. Mikä tämä juttu oikein oli? No, toisaalta, Roherdiron oli ollut hiljaa pari päivää, matka oli kuitenkin kestänyt vähän pidempään, joten ehkä oli ihan mukavaa vaihteeksi päästä aukomaan päätään, vaikka sitten sanaharkan kautta. Siinäpä vasta hyvä tapa viettää iltapäivänsä ennen kotiin paluuta tai vaihtoehtoisesti leirin pystyttämistä. No, hetki kerrallaan, nyt piti selvitä tästä. Roherdiron ei halunnut tehdä huomioita ja päätelmiä, ennen kuin tunsi toisen, mutta jotenkin tuon toisen miehen läsnäolo sai hänen niskavillansa nousemaan pystyyn, jokin oli..ärsyttävää. Ylimielistä. Ehkäpä heidän aurat nyt eivät vain kohdanneet, tai sitten Roherdiron oli paranoidi ja kuvitteli kaiken. Se oli ihan mahdollista, kun kyse oli hänestä.
"Mahdollisesti olenkin. Enhän minä voi tietää, onko se sinun, vai puhutko ihan omiasi. Mutta ei sen väliä, pidä hevonen toki."
Tämä ei nyt oikein sujunut Roherdironin ajatusten mukaisesti. Pelkästään tylsyys ja väsymys eivät voineet tehdä hänestä näin ivallista. Roherdiron huokaisi syvään ja hieroi sormillaan vähän otsaansa.
"Pahoittelen."
Haltia mutisi lyhyesti. Hän ei viitsinyt alkaa selittämään mitään, koska epäili, ettei se olisi kuitenkaan kiinnostanut toista.

No, ei ollut mitään, mitä olisi liian myöhäistä aloittaa alusta. Ehkäpä Roherdiron ei ollut aiheuttanut vielä myrkyllistä suhtautumista.
"Jos saan kysyä, minne mahdat olla matkalla?"
Haltian ääni ei ollut enää yhtä kireä, ja pikkuhiljaa hänen koko olemus alkoi näyttää vähän rennommalta. Vaikka itsellään menisi kuinka huonosti, sitä ei saisi purkaa muihin, joilla ei ollut asioiden kanssa mitään tekemistä. Lisäksi, oli aina parempi olla hyvissä, kuin huonoissa väleissä.
"Roherdiron."
Vaikka puhekumppani nyt seisoi turvallisen välimatkan päässä, haltia ojensi silti kättään, mikäli toinen halusi tulla tervehtimään.
Forte
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 06 Joulu 2011, 02:10

Niin olin ajatellut, kuului vastaus ja haltia viittasi ratsunsa luokseen. Ori tulikin, joskin selvästi vastahakoisesti, ja jäi katselemaan kimoa hiipumattomalla mielenkiinnolla. Fareos ei noussut sen selkään, vaikka leikittelikin ajatuksella korjata luunsa mahdollisimman sukkelaan välttääkseen turhan sanailun. Hän ei ollut erityisen sosiaalinen luonne, eikä toisaalta erityisemmin syttynyt muukalaisenkaan antisosiaalisuudesta.

Tai enemmänkin, pakotetusta sosiaalisuudesta selkeän antisosiaalisuuden varjossa. Mitäpä hänen menemisensä tuolle kuuluivat?
Tulin tuolta ja nyt menen tuonne, hän vastasi viitaten kädellään epämääräisesti. Parempaa vastausta hänellä ei olisi ollut antaakaan, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista päämäärää mielessään. Hän ei sillä hetkellä työskennellyt kenellekään, eikä ollut riittävän suuressa rahantarpeessa vaivautuakseen muuttamaan hetkeksi aikaa lähikylään toteuttamaan ammattiaan.
Fareos ei vilkaissutkaan ojennettuun käteen, vaan ponnisti ratsunsa selkään. Ei tässä ystävystymässä oltu. Hän suoristautui ja vastasi esittelyyn kulman kohotuksella. Hänen kulmansa tuppasivat hyppimään kiivaammin kuin pillastunut jänis.
Ei tarvitse sentään nimittelemään ruveta.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Forte » 06 Joulu 2011, 16:13

Rohendironin tapaamat lajitoverit olivat yleensä hyväkäytöksisiä ja edes jotenkuten kohteliaita. Mutta tämä nuori herra oli kuin kokoon vetäytynyt käärme, joka sihisee ja tärisee varoittavasti ruovikon seassa. Rohendironilla ei ollut halua jäädä kinaamaan toisen kanssa, mutta ehkä se oli jotenkin miesten juttu, että kun toinen oli haastava, siihen oli pakko vastata. Ihan kuin urospuoliset eläimet. Eipä sitä nelijalkaisista paljoa eronnutkaan loppujen lopuksi. Tietenkään Rohendiron ei voinut luimistella, kuten koira tai hevonen, mutta hänen ilmeessään oli samanlaista pahantuulisuutta.
"Vähän kuin tuuli. Menee minne huvittaa."
Tässä vaiheessa Rohendironin ääni oli vielä suht mukava ja hän edes yritti olla ärsyyntymättä toisen sanoista. Tosin, mikäli taivaalla sattuisi olemaan saalistava lohikäärme, Rohendiron ei jäisi auttamaan uutta tuttavuuttaan. Kaksi antisosiaalista tapasi keskellä ei-mitään. Saattoiko tämä nyt olla se kuuluisa ironian huippu? Rohendiron hymähti, jopa vähän ivallisestikkin.
"Varo, ettet törmää mihinkään matkallasi. Ja jos törmäät, varo ettei se pure."
Ei, tämä ei olut järkevää, kaukana siitä, mutta aloitettu mikä aloitettu.

Ja koska esittely ei kiinnostanut sen kummemmin toista, myös Rohendiron nousi takaisin ratsaille. Tamma pyöri hieman ympyrää, se oli selvästi ikävissään, ettei saanut tutustua upeaan oriin tämän lähemmin.
"Nimittelyllä selviää, kuka toinen on. Tosin, ikävää, jos nimeni kuullosti sinusta pahalta, olen itse kovin kiintynyt siihen. Onko sinullakin jotain, miten sinua kutsutaan, vai keksinkö jonkin, ehkäpä hieman ikävämmän, nimittelyn itse?"
Rohendiron saattoi kuvitella, mutta jotenkin hänellä oli tunne, ettei tämä haltia ollut täysin tuntematon. Pitkäikäisenä rotuna, haltiat oppivat tuntemaan toisensa aika laajasti. Tällä hetkellä Roherdiron tosin ei tiennyt, oliko oikeassa, vai kuvitteli itsekseen.
Forte
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 07 Joulu 2011, 00:25

Tuttavuushan osoitti taipumusta kaunopuheisuuteen. Kuin tuuli? Kenties. Fareos ei ollut sitä tyyppiä, joka käyttäisi itsestään noin runollista ilmaisua, eikä olisi niin tehnyt Rohendironkaan jos olisi syyn päämäärättömään vaelteluun tiennyt. Mikäli se selviäisi, olisi pitkänhuiskealla miehellä ollut nimittelyaiheita riittämiin. Hän oli hetken harkinnut haltian haastamista palkkion toivossa, mutta oli luopunut ajatuksesta. Hänellä ei olisi hermoja miehen raahaamiseen ristiin rastiin pitkin Cryptiä jonkin vaeltelevan ihmissotilasjoukon yhyttämisen toivossa. Toisen ärsyttämisestä ja yllyttämisestä kahakkaan ei olisi mainittavaa hyötyä.
Fareos kietoi sormensa hevosensa pitkään harjaan ja käänsi sen pohkeillaan menosuuntaan. Hän voisi yhtä hyvin pyrkiä jatkamaan matkaa.
Älä sitä murehdi, minä puren kovempaa, hän vastasi ja taputti Casúrin koristeltua kahvaa. Miekka puraisikin lujaa ja syvään, eikä tämä hammas murtunut helposti.

Fareos hymyili vinosti Rohendironin jatkaessa. Hän ei ollut niin typerä, että olisi esiintynyt samalla nimellä työnantajilleen, mutta ylivarovaisuuksiin taipuvaisen luonteensa vuoksi hän oli vastahakoinen paljastamaan vanhempiensa hänelle antamaa nimeä silloinkaan kun siitä ei koituisi selvää vahinkoa. Haltioiden ikiä oli vaikea arvioida edes haltiarotuun kuuluvan, mutta aina oli olemassa riski että he olisivat palvelleet samaan aikaan taistelussa, kenties samassa komppaniassa, eikä hän halunnut ottaa sitä riskiä. Hän ei pääsisi miehestä ikinä eroon jos tuo äityisi turisemaan joutavia menneistä.
Fareos , hän vastasi lopulta peittelemättä mielipidettään nimensä paljastamisesta, Rilynndluesin sukua.
Joko kaikki tai ei mitään.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Forte » 07 Joulu 2011, 20:44

Voi, Rohendiron oli kyllä huomannut miekan toisen miehen vyöllä, eikä se varmana ollut siinä pelkästään koristeena. Rohendironilla itsellään oli myös miekka, mutta se ei kulkenut vyöllä, vaa selässä, joten ihan heti ei ehkä huomioinutkaan Rohendironin olevan myös valmis puremaan vastaan, jos tarve vaati. Yleensä mukana kulki myös taidokkaasti tehty jousi, mutta tällä reissulla se oli jäänyt kotiin ihan siitä syystä, että hevosen selästä oli tuskallisen vaikea ampua niin pitkällä jousella. Ainakaan näin levottoman hevosen. Tuulitanssija oli nimensä veroinen, sitä ei kiinnostanut seistä paikallaan, eläin tepasteli aina vähän väliä, ja yritti edelleen kiinnittää suuren orin huomion itseensä. Yleensä se oli täysin päinvastoin. Olisi hyvä päästä liikkeelle, ennen kuin tamman hermot pettäisivät lopullisesti, ja Rohendiron saisi kävellä kotiin. Mutta vielä ei voinut mennä, toisen miehen asenne oli niin haastava ja kieroutuneen oloinen, että se vaatimalla vaati Rohendironia edes ottamaan selvää toisen nimestä, jotta hän muistaisi tämänkin, rattoistan keskustelukumppaninsa.

Kuullessaan nimen, Rohendiron vakavoitui ja mietteliäänä toisti nimeä pari kertaa. Fareos. Hän todella oli kuullut sen aikaisemmin. Vaikka haltia ei itse sitä tiennyt, heillä oli tuskin lainkaan ikäeroa, ja suurella todennäköisyydellä he olivat syntyneet samassa kylässä. Rohendiron raapi leukaansa ja kaiveli alitajunnastaan jotain unohtuneita, pölyisiä muistoja kaukaisilta ajoiltan Lopulta miehen kasvoille nousi lievästi ovela ja viekas hymy.
"Minulla olikin tunne, ettet ollut täysin tuntematon. Ainoastaan yksi haltia on ollut niin käärmekielinen, eikä sellaista ihan heti unohda."
Ties vaikka olisivat nähneet toisiaan useamminkin, mutta kumpikaan ei vain ollut reagoinut toiseen. Ulkonäköä ei Rohendiron muistanut, mutta asenne oli niin omaa luokkaansa, ettei kyseisestä henkilöstä yksinkertaisesti voinut erehtyä.
Forte
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 07 Joulu 2011, 21:27

Hmh. Edes kahdessasadassa vuodessa ei ollut mahdollista kadota täysin. Haltiat olivat siunattuja tai kirottuja sekä pitkällä iällä että pitkällä muistilla, joista jälkimmäinen saattoi ulottua sukupolvienkin verran taaksepäin. Luulisi kiinnostuksen menneisyyteen olevan enemmän lyhytikäisten asia.
Kapteeni Aerlynin komppania, viidenkymmenen tienoilla kahdeksatta aikaa? Hyvällä tuurilla he olisivat olleet vain asetovereita. Fareos oli ollut rääväsuu jo lapsesta, eikä ollut tapaansa palveluksessakaan muuttanut, vaikka kapteenilla olikin riittävästi auktoriteettia hänen suunsa tukkimiseksi pelkällä mulkaisulla.
Toinen vaihtoehto oli, että he olivat kasvaneet samaan aikaan, kenties olleet samaan aikaan opissa. Hän ei ollut varma kummasta pitäisi vähemmän.
En kyllä muista komppaniaan kuuluneen kyklooppia.

Aethon pärskähti uudemman kerran ja polkaisi jalkaansa kärsimättömänä. Se ei ymmärtänyt, miksi sen tuli seistä paikallaan vaikka sillä oli runsaasti energiaa ja arot juostavanaan, ja kaiken lisäksi vallan mainio pikku tamma vieressään. Sen ratsastaja oli kuitenkin muuttanut ailahtelevan mielensä jälleen kerran. Tuo honkkeli oli tuttu ja hän halusi selvittää mistä hoidellakseen tapauksen parhaimmakseen katsomallaan tavalla. Hevosen selässä oli vaikea kumartaa, mutta hän taivutti vartaloaan riittävästi vaikutelman luomiseksi.
Otan sanasi kuitenkin kohteliaisuutena. Loukkaavampiakin oli kuultu.
Viimeksi muokannut harlekiini päivämäärä 10 Joulu 2011, 22:15, muokattu yhteensä 1 kerran
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Forte » 07 Joulu 2011, 22:11

Rohendiron myhäili itsekseen, hän oli sangen tyytyväinen siihen tosiasiaan, ettei Fareos näyttänyt täysin hämmästynyttä naamaa, Rohendironin väittäessä muistavansa hänet. Sodan aikana kakaroita ei varmaankaan ollut syntynyt ihan järjettömiä määriä, joten saattoipa hyvinkin olla, että Fareos ja Rohendiron olivat leikkineet samoissa piireissä nappuloina. Ei sitä tiennyt, mutta kai se oli ihan mahdollista.
"Valitettavasti en kuulu armeijaan, kasvatan ainoastaan hevoset sen tarpeisiin ja suoritan vakoiluretkiä."
Vakoilu oli tietysti hieman vaikeutunut, toisen silmät toimimattomuuden takia, mutta Rohendironin muut aistit ja terve silmä olivat sen verran terävät, että kyllä niillä aina jotain järkevää sai tietää. Rohendiron oli oikeastaan melko yllättynyt siitä, että noin käärmekielinen haltia kuului sotilaisiin, ja samalla Rohendironin arvostus tätä kohtaan nousi. Hän arvosti ja kunnioitti niitä, jotka taistelivat Äiti Maan puolesta tunkeilijoita vastaan. Edes loukkaukset eivät kuullostaneet läheskään yhtä pahoilta, jos ne nyt ikinä olivatkaan.
"En ole ollut kyklooppi, kuin vähän aikaa."

Rohendironin pikku tamma yritti jälleen lähteä liikkeelle, mutta joutui pysähtymään, kuolainten painautuessa vasten suuta. Se hirnahteli kärsimättömänä ja alkoi kuopia etujalallaan maata.
"Mikäli suvaitset, voisin ehkä liikkua osan matkaa kanssasi? Ja jos innostaa, ehkä pieni laukkakisa voisi olla paikallaan näin avarassa maastossa."
Todella harvoin, oikeastaan ei koskaan, Rohendiron kisaillut kenenkään kanssa, mutta jos siihen tarjoutui näin hyvä tilaisuus, kai siihen nyt piti tarttua kiinni. Sitäpaitsi, Tuulitanssija vaikutti siltä, että se kisaisi vaikka varjonsa kanssa tällä hetkellä. Tamma hirnahti kimeästi ja nousi hieman takajaloilleen, vaikkei se tosin vaikuttanut Rohendironiin millään tavalla.
Forte
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 08 Joulu 2011, 01:17

Rohendironin vakoilutaidoista saattoi olla montaa mieltä, hoitihan mies työnsä toinen silmä ummessa. Vakoojien myös oletettiin sulautuvan väestöön, kun taas lähes kaksimetrinen koipeliini tuppasi pistämään silmään. Kenties se helpotti tietojen urkkimista, haltian kun näki tapahtumat muiden päiden yli ilman joukkoon sulautumistakin ellei haltialla ollut käytössää muita keinoja. Fareos vilkaisi hevosmiestä silmäkulmastaan peitellen epäilystään. Hän varoi paljastamasta omia erikoiskykyjään muille kuin uhreilleen, eikä ollut tyystin mahdoton ajatus että viereinen herrakin salasi itsestään paljon.
Kompastuitko kenties talikkoon?
Hevoskasvatus oli ammattina ymmärrettävämpää, haltia käsitteli eläintä tottuneen oloisesti ja oli myös ruumiinrakenteensa puolesta ratsastaja. Kenties vakoilu oli vain lisätienesti ja hoitui ilman hermostuttavia erikoistaitoja. Miehen kärsivällisyys mustan haltian hieman ponnettomien solvausten alla oli yhtä lailla merkille pantava piirre.

Kuten arvata saattoi, tuttavuus löysi itsestään piilevän laumaeläimen. Hänellä ei kuitenkaan ollut tekosyitä kieltäytymiseen, olihan hän aiemmin tehnyt selväksi matkaavansa vailla tarkempaa päämäärää. Mahdollisten lapsuudenystävien kanssa turiseminen ei kuitenkaan kuulunut hänen sen iltaisiin suunnitelmiinsa. Rohendironin tuttavuudesta saattoi tulevaisuudessa olla hyötyäkin, mutta Fareos ei yksinäisyyden makuun päästyään ollut erityisen riemumielin sosialisoitumassa uudelleen. Hän ei kuitenkaan ollut aikeissa kutsua miestä liittymään seuraansa. Tulkitkoon vaikenemisen myöntymiseksi tai päättäköön olevansa vapaa kulkemaan omia polkujaan, vaikka hänen välittömässä läheisyydessään.
En välittäisi ottaa sitä riskiä, että ainoa sotaratsuni kompastuu kaniininkoloon ja katkaisee jalkansa. Se oli totta, vaikka Fareos ei voinutkaan kieltää harrastavansa kyseisiä kisoja aina silloin tällöin. Hän vilkaisi taivaalle. Heidän puhuessaan aurinko oli ottanut harppauksen länteen ja päivä alkoi vanheta. Muutaman tunnin päästä olisi jo hämärää, ja sitä ennen olisi suotavaa päästä ainakin arojen reunamille leiripaikkaa varten. Kenties pieni spurtti ei olisi pahitteeksi.
Tarkemmin ajatellenmikäs siinä. Minun on joka tapauksessa ehdittävä pois aroilta ennen hämärää.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Forte » 10 Joulu 2011, 20:24

Yleensä epämukava seura vaikutti negatiivisesti, mutta Fareosin sarkastinen ja ivallinen sanailu oli lähinnä mielenkiintoista. Oli hauskaa saada joku haastamaan itsensä sanallisesti, harvemmin kukaan viitsi olla noin suora sanojensa kanssa. Siksi puheet talikkoon kompastumisesta saivat Rohendironin lähinnä hymyilemään arvoituksellisesti, Fareos sai luulla ihan mitä halusi hänen silmänsä menettämisestä, ja rehellisyyden nimissä, tuskin hän edes muistaisi koko asiaa seuraavana päivänä. Muutenkin Fareos ei tainnut olla erityisen innoissaan tavatessaan seuraa, joten Rohendiron päästäisi kyllä toisen menemään mahdollisimman pian, hän ei halunnut olla häiriöksi tai estellä levottoman tuulen matkaa erityisemmin. Ja levottomalta vaikutti myös pieni tamma, se ei enää noussut uudelleen takajaloilleen, mutta peruutti levottomana ja välillä pyöri ympyrää ravissa. Rohendiron istui vain rauhallisena ja ohjasti hevosta, kunnes se lopulta suostui seisomaan edes vähän aikaa aloillaan.
"Komea ori sinulla onkin, mutta jos tämä kisa aiheuttaa sille vammoja, lupaan henkilökohtaisesti huolehtia sen kuntoon tai lahjoittaa uuden ratsun."
Rohendiron oli erikoinen hevoskouluttaja sekä kasvattaja siinä mielessä, että hän ei koskaan myynyt sellaista hevosta, mitä ostaja halusi. Hän myi sellaisen, mitä ostaja todella tarvitsi. Rohendironilla oli harjaantunut silmä ratsukon kemian suhteen, hän näki heti, millainen kavioeläin sopi millekkin ratsastajalle.

Rohendiron ei ollut varma, miten pitkällä metsänreuna oli, mutta se oli loistava päätös kilpailulle. Varmasti molemmat hevoset jaksoivat hyvin juosta sinne asti.
"Miten olisi vaikka metsänreunaan?"
Rohendiron ehdotti ja tiukensi otettaan ohjaksista. Tuulitanssija näytti aistivan myös tulevan kilpailun, tamma kuopi etusellaan maata ja pärski innoissaan.
Forte
 

Seuraava

Paluu Laurina Arot

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron