Kirjoittaja Agna » 05 Tammi 2012, 16:53
Hiroi
Siinä, missä tämä talvipäivä olisi ollut vain normaali kierros kaduilla partion kanssa letkeitä juttuja heitellen, se oli vaihtunut tarkkaavaiseksi ja erittäin huolelliseksi tarkkailukierrokseksi Länsikujille. Ylemmältä taholta oli käynyt käsky, ja sitä oli toteltava. Tälläkertaa olisi - ei kuitenkaan ensimmäistä kertaa - Hiroin ja hänen miehiensä vuoro vahtia tämä päivä tuota Cryptin ihmiskylän heikkoa kohtaa. Tuota haurasta seinämää, joka ennen oli suojannut Länsikujien asukkaiden arkipäivää vahvemmin kuin vuori. Niin kaikki olivat uskoneet, kunnes alue tuhoutui. Nyt asutuksesta ei ollut jäljellä kuin raunioita, tuhkaa ja pieniä kivenpalasia sekä hyvin huteroisia mökkejä joissa kodittomat yrittivät pysyä hengissä tämänkin kylmän talven yli. Paikka sinänsä oli Hiroille tuttu, sillä hän ei voinut olla tuntematta myötätuntoa Länsikujien rajalla asuvia lapsia sekä aikuisia kohtaan. Rajalle oli työnnetty aika lailla niitä asukkaita, joilla ei ollut juuri varaa maksaa omaa elantoaan. Hän kävi joka joulu viihdyttämässä lapsia jutuillaan ja satunnaisilla pienillä paketeilla, ja saattoi välillä muutenkin jutustella asukkaiden kanssa ja kertoa että sotarintamalla sujui ihan hyvin. Ainakin niin hän halusi asukkaiden ajattelevan. Varsinainen alue kuitenkin löyhkäsi edelleen tuhkalle ja lialle ja talojen haperoisia seinustoja koristivat surkean näköiset lumikinokset, joiden harmaa väri kertoi siitä, että lumi ei juuri puhtaana pysynyt kaiken roskan seassa.
Hiroi ei ollut ottanut mukaansa koko osastoaan. Sehän nyt olisi ollut aivan turhaa, sillä todennäköisesti haltiat eivät hyökkäisi kylään keskellä talvea, jos eivät ihan totaalisesti olisi järkeään menettäneet. Taistelu oli kesäisin muutenkin paljon helpompaa. Hiroi nosti villahuiviaan paremmin suulleen sillä pakkanen puri inhottavasti leukaan. Miehen ominaisväri ei ainakaan ollut parhaimmillaan pakkasmaisemaan sulautuessa, mutta vaalea vaatetus korvasi sen mikä korvattavissa oli. Tänään ei maastoutumisia kuitenkaan tarvittu. Palmikkopäinen pikkutyttö naputti innoissaan Länsikujien sisärajalla sijaitsevan talon ikkunaan Hiroin kulkiessa miehineen siitä ohi, ja mies käänsi katseensa ikkunaan päin. Hän vilkutti takaisin ja väläytti tytölle valkoisen hymyn, jatkaen sitten eteenpäin. Hänen perässään marssivat miehet olivat alkaneet hyräillä jotain, ja heillä näytti olevan kovinkin hauskaa. Hiroi yritti kovasti kuunnella, mikä siellä takana niin hirmuisesti huvitti, mutta huomasi sitten keskittyvänsä liikaa tarkkailuun jotta olisi päässyt jutun juoneen kiinni. Ehkä parempi niin.
Kun etupuoli oli kierretty jotakuinkin tarkasti ja hyräilyn saattelemana, oli vuoro kiertää sieltä missä ennen kohosi vankka muuri. Hiroi käski joukkojensa lopettaa hyräilyn ja olla äärimmäisen tarkkana. Vaikka hyökkäysten tai tunkeilijoiden todennäköisyys tähän aikaan päivästä ja vuodesta oli pieni, mitään ei saanut aliarvioida tai etenkään olettaa. Sitä päivää ei tulisi, kun jokin vaarallinen otus pääsisi livahtamaan ihmiskylään Hiroin vartiovuorolla. Sitä ei hänen ylpeytensä, saati asemansa kestäisi.
Tarkkaavaisuus olikin tänään näköjään tarpeen, vaikkei tuon edessä siintävän olennon huomaamiseen järjetöntä tarkkuutta tarvittukaan. Liskohan oli vartiotornin kokoinen! Hiroi nosti kätensä ilmaan pysäyttääkseen joukkonsa, ja hänen pituutensa näytti äkkiä kaksinkertaistuvan. Lumessa kahisevat askeleet vaimenivat, kun noin kymmenpäisen joukon silmäparit tuijottivat raunioita tutkivaa otusta.
"Mikä ihme se on?" kuului joukon perältä vaimea kuiskaus. Hiroi pudisteli päätään ja vaaleansininen hiuspehko huojui mukana.
"Lohikäärme", Hiroi vastasi ja sai aikaan pari henkäystä perässä tulevassa porukassa. "Eikä mikään ihan pieni lohikäärme."
Jotkut hänen miehistään eivät olleet koskaan joutuneet lohikäärmeiden kanssa tekemisiin saati edes nähneet niitä, eivätkä siis taatusti tienneet miten toimia sellaisen kanssa. Hiroi kääntyi ympäri ja käski joukot lähemmäksi ettei olisi joutunut puhumaan liian lujaa. Ei sitä koskaan tiennyt, jos tuolla lohikäärmeellä vaikka oli liian tarkka kuulo.
"Kuulkaahan. En tiedä onko tuo lisko ystävällinen vai vihamielinen, mutta se ei näytä olevan kovin agressiivisesti hyökkäämässä asutuksemme kimppuun. Ehdotan, että emme nyt hajaannu emmekä hyökkää päistikkaa sen kimppuun, ettei se säikähdä. Säikähdettyään se voi muuttua hyvinkin vaaralliseksi", Hiroi selitti alkuun muistellen niitä harvoja kertoja jolloin oli joutunut vastaavanlaisten taikaeläinten kanssa tekemisiin.
"Jotkut lohikäärmeet syöksevät tulta. En tiedä tästä yksilöstä, mutta mikäli se iskee yhtäkään kipinää, te juoksette pakoon henkenne edestä, ja mielummin lumisinta mahdollista reittiä pitkin. Jos sytytte tuleen, teillä ei ainakaan mene kauaa etsiä sammutuspaikkaa itsellenne. Paras siis tehdä niin, että osa teistä jää tarkkailemaan kauemmaksi ja juoksee hälyttämään apua mikäli käärme hyökkää. Osa tulee minun kanssani selvittämään, osaako tuo lohikäärme puhua yhteiskieltä, ja mitkä ovat sen aikeet", hän ohjeisti ja katsoi kysyvästi miehiään. Luonnollisesti ne jotka olivat ennenkin toimineet lohikäärmeiden kanssa, suostuivat tulemaan mukaan, ja ne joille tämä oli ensimmäinen kerta napit vastakkain noin ison olion kanssa, jäivät vahtiin.
Hiroi johti joukkonsa lohikäärmeen luo niin, etteivät he yllättäisi tuota takaapäin. Hännässä sijaitsevat piikit huolestuttivat kenraalia jo muutenkin aivan tarpeeksi. Sivulta lähestyttyään Hiroi vilkaisi miehiään, jotka nyökyttelivät ilmoittaakseen, että valmiina oltiin. Heillä ei ollut aseita esillä, mutta ne olivat helposti vedettävissä esiin puolustusta varten.
"Hoi! Sinä siellä! Kuka olet, ja mitä teet täällä?" Hiroi huusi lohikäärmeelle noin viiden metrin etäisyydeltä ja siristeli silmiään löytääkseen siitä uusia piikkejä tai muita yllätyksiä, jotka voisivat koitua kohtaloksi.
"Kai sinä tiedät, että tämä alue on yksinomaan ihmisten aluetta eikä tänne sovi saapua ilman lupaa!"
// We're hereee! \o7