Demi-Lune
Nuori haltia oli lähtenyt pakkasen lumoamana iltapäivänä metsälle, ei metsästämään kuitenkaan, vain ihastelemaan luontoäidin ylivertaisia ihmeitä. Mukana ei ollut kummoista aseistusta, vain yksi puukko, sillä rauhaa rakastava nuorukainen ei uskonut törmäävänsä kahakkaan keskellä ei mitään.
Tunnin jos toisenkin nuorukainen oli tarponut hangessa, mikä oli sangen rasittavaa lihaksille. Mutta kaunis metsä oli näkemisen arvoinen, tuhannet timantit loistivat kirkkauttaan jääkiteissä joita oli jokapuolella. Illan hämärtyessä ja pakkasen kiristyessä tiesi Demi että olisi aika suunnata kotiin. Kuitenkin mieli teki matkata vielä hetken ajan tässä lumotulta tuntuvassa metsässä. Pian alkoi jopa sataa lunta, ja ensin se olikin vain mukava lisäys maisemaan, mutta kun lumentulo alkoi olla ja runsasta ja tuulikin yltyi, tiesi Demi ettei kotiin löytäisi tässä säässä vaikka olisi kuinka hyvät haltian aistit. Edessä häämötti kuitenkin pikkuinen mökki, jonne nuorukainen suorastaan juoksi lumentuloa pakoon. Valoa ei näkynyt ikkunoista joten haltia päättelin mökin olevan paljonpuhuttu autiotalo. Ovi lennähti auki, mutta pamahti myös nopeasti kiinni kun sinipäinen haltia ryntäsi sisään.
Demin Onneksi sisään oltiin kannettu puita, ja ne olivat kuivia, ja vieläpä parempi, takassa oli hehkuvan kuuma hiillos, joku oli ilmeisesti lähtenyt ja kiireellä. Kenties sadut noidasta pitivätkin paikkansa, ja tuo oli juuri hakenut jonkun raasun pois kotoaan. Jokatapauksessa Demi aikoi jäädä kunnes myrsky laantuisi. Puita heitettiin takkaan ja se loi lämmittävän valon huoneeseen, haltia riisui takkinsa joka oli luminen, laittaen sen sitten oven pielessä olevaan naulaan roikkumaan. Demi nappasi vielä pienen puupalasen polttopuiden seasta, alkaen vuolla siitä jotain, muutenhan aika kävisi pitkäksi.