Kirjoittaja Ivy » 29 Tammi 2012, 00:38
Delia
Juhlia, juhlia kaikkialla! Haltia kansan elämä oli ollut yhtä juhlimista siitä ilosanomasta asti kun uutinen heidän kuninkaasta, ihmiskuningas Haraldin surmaajasta että sankarista oli kiirinyt kansan korviin. Osa sotilaista palasi koteihinsa halaamaan äitejään ja suutelemaan vaimojaan, osa taas joutui jäämään siivoamaan sodan jättämiä jälkiä ja siirtämään linnaketta uudelle valloitetulle alueelle. Näihin vaimoihin jotka joutuivat vielä odottamaan miehensä jälleen näkemistä, kuului myös haltia kuningatar Delia.
Kuningatar ymmärsi, että kuningas olisi mitä kiireisin juuri nyt. Tämä oli täyttänyt lupauksensa, tuonut paremmat ajat koko kansalle ja palannut tantereelta ehjänä, näin hänelle oltiin ainakin kerrottu. Delia malttoi kättänsä värisemästä ja kaatamasta mustepulloa joka kerta kun hän sulkakynänsä siihen kastoi kirjoittaessaan siskollensa sen viikon viimeistä kirjettä, ilmaisten helpotustaan, onneansa ja jännitystä kuninkaan pian jälleen tapaamista. Enää siisti taittelu ja sinetöinti ennen kuin Delia nousi kirjoituspöydältään ja nosti valkean, paksukankaisen hupun päänsä päälle ja suuntasi tiensä ulos, antaen kirjeen matkan varrelle eräälle palvelijattarelle toimitettavaksi.
Viikon aikana oli linnalla pidetty muutama muodollinen tapaaminen aatelisten keskuudessa, joissa kuningatar oli seissyt edustavana ja jakanut sanan jos toisenkin haltioiden ja muutaman muun taruolennon kanssa. Linnassa kävi muina aikoina valmistelut ajoittain meluisaksi kun palvelijat riensivät paikasta toiseen ja kylällään haltiatungos ei antanut tilaa hiljaisuudelle, varsinkaan kuningattarelle. Delia halusi siis vetäytyä rauhaan, vielä kun voisi, hetkeksi. Ei sillä, etteikö hän olisi yhtä iloinen mitä kansakin, mutta kuningatar kaipasi hetken hiljaisuutta ja näyn koskemattomasta lumesta.
Delia suuntasi siis talleille, käski tallipojan valjastaa hänen yksisarvisensa van'lorin jonka oli saanut viime vuotiseksi syntymäpäivä lahjakseen, nousi ratsaille pienellä avustuksella ja otti suunnakseen vielä suppean kylän rajat sen paremmin ilmoittelematta, mihin olisi matkalla.
Ilma tuntui raikkaalta, taivas oli pilvetön ja lumi narisi Vanin kavioiden alla.
Tätä kuningatar kaipasi, hiljaisuutta, rauhaa, niin korville että mielelle. Käveltyään lähemmäksi metsän rajaa, kuningatarta alkoi vallata tuttu, kaukainen tunne, mikä toi pienen hymyn tämän suupielelle. Tämä puristi päätänsä ja taputti ratsunsa kaulalle ennen kuin astui sisään metsään ja muisteli reittiä alueelle, missä hänellä oli tapana käydä vähä väliä nuorempana tyttönä.
Delia ei ollut varma hyväksyisikö Aran hänen vierailua metsässä, mutta kuningatarta valtasi luottamus, ettei metsä olisi enää yhtään niin vaarallinen kuin se oli sodan alussa.
Sitten, lähestyessään määränpäätä, kuului karjahdus, kiljuntaa ja huutoa mikä pelästytti linnut lentoon puistansa ja mikä sai Vanin hirnahtamaan ja ottamaan askeleet sivummalle ennen kuin kuningatar hyssytteli tämän takaisin rauhalliseksi. Äänien sulautuessa takaisin hiljaisuudeksi ja tumman lintumassan lennettyä turvallisemman välimatkan päähän, Delia silitteli ratsunsa harjaa ja suuntasi katseensa vakavana äänen suuntaan.
Kuningatar ei ollut varma, oliko hänen viisasta lähteä tutkimaan asiaa tarkemmin, mutta pian hän oli nilkkojaan myöten paksussa lumihangessa sitomassa valkeaa yksisarvista ohjaimista lähimpään puuhun.
Sulaudu siihen... Delia kuiskasi ja sai vastaukseksi vain hörähdyksen ja lähestyi metsäaukeaa. Kiljaisu ja Delia piiloutui puun taakse. Äänen sulautuessa jälleen kerran metsän hiljaisuuteen, kuningatar käänsi päänsä mekkalan aiheuttajaa. Hän näki... nuoren naisen. Ainakin Delia oletti henkilön olevan nainen tai erittäin siro mies ja hevosen joka vaikutti rauhattomalta.
Varmistettuaan ettei tuolla ollut näkyviä aseita, kuningatar kirosi uteliaisuuttaan ja astui metsäaukealle kerättyään ensin kaiken rohkeutensa.
Ottakaa rauhallisemmin, pelästytätte ratsunne. Delia uskaltautui sanomaan ja pysyi sopivan välimatkan päässä naisesta, pysyen lähinnä tämän hevosen vierellä, päätyen silittämään tuon turpaa ja rauhoittaakseen paran, kääntäen samalla katseensa vieraaseen... Jäätyen.
Delian ilme oli näkemisen arvoinen, mikäli se oli hupun varjoista nähtävissä. Punaiset kikkaraiset hiukset, vihreät silmät, somat kasvot... Kaikki palasi ryminällä takaisin kuningattaren mieleen, kaikki ne muistot hänen ystävästään vuosien takaa, josta hän oli joutunut eroamaan lapsenmielisen iän päädyttyä. Oliko aika pysähtynyt ja sitten kääntynyt taaksepäin?
Elisa... Delia sanoi hauraalta tuntuvan nimen ja otti yhden haparoivan askeleen kohti vierasta.
Ei... Et voisi olla... Voisitko? kuningatar pysähtyi epäröimään tuttujen kasvojen olevan vain harhakuvitelmaa. Se ei voisi olla mahdollista. Ei näiden vuosien jälkeen.