Kirjoittaja harlekiini » 29 Tammi 2012, 22:12
Tsytan sulki hetkeksi silmänsä ja nytkäytti ärtyneesti päätään miehen esittäytyessä uudestaan. Aivan, niinpä tietenkin. Kenties hän olisi voinut keksiä tahdikkaamman keinon selvittää toisen nimi sen unohdettuaan (puhumattakaan siitä, että oli itse unohtanut jo esittäytyneensä). Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, eikä demonin auttanut kuin muotoilla kasvonsa takaisin hymyyn ja käyttäytyä kuin mitään sekaannusta ei olisi tapahtunut.
Hymy nytkähti aavistuksen leveämmäksi Critin äänensävyn paljastaessa hänen suhtautumisensa lyhytikäisiin kuolevaisiin, joka ei juuri eronnut demonin omasta. Hän keräsi omaisuutensa ja viittasi sauvanheilautuksella miestä seuraamaan purjehtiessaan salin ja eteisen poikki yläkertaan vieville portaille passiivista halveksuntaa huokuen, kestohymy huulillaan ja lintu olallaan. Majatalon omistaja harkitsi hetken huomauttaisiko räikeälle vieraalleen lemmikkieläimestä, mutta piti suunsa kiinni. Hän ei ollut päässyt pitkälle elämässä puuttumalla turhaan pikkuasioihin. Nuori mies oli maksanut osuutensa, ja mikäli hämminkiä ilmenisi siitä verotettaisiin seuraavana aamuna. Demonilla ei ollut kuitenkaan mitään halua aiheuttaa hämminkiä (ei ainakaan sellaista, mistä hän voisi jäädä kiinni), joten omistajan huoli oli turha. Vieraan noustessa portaita punaisten saappaiden tarpeeksi raskas kopina viestiäkseen niitä pitävän olevan muuta kuin kepeäjalkaisen haltiarodun edustaja viimeistään rauhoitti nuoruutensa jo nähneen ihmisen. Ei rotukiistaa tälle illalle.
Punahiuksinen ei ollut sanonut sanaakaan lähdettyään salista, ja kävellessään käytävää pitkin huoneensa ovea tähyillen hän jatkoi hiljaisuuttaan, pyöritellen avainta sormissaan. Ainut ääni demonin suunnalta kuului askelista ja linnun sulkien havinasta sen levitellessä kohmeisia siipiään, äskeisen närkästyksensä jo unohtaneena.
Tsytan sai taistella ruosteisen lukon ja turvonneen oven kanssa hetken ennen kuin sai riuhtaistua tammipuisen oven auki ja astuttua sivuun tehdäkseen Critille tietä pieneen, askeettisesti kalustettuun huoneeseensa. Kapean, olkipatjapehmikkeisen sängyn lisäksi huoneessa oli pieni pöytä-lipasto-yhdistelmä tuoleineen, räsymatto, kapea kaappi ja peili, sekä luukuin suljettu ikkuna. Tsytanille se kelpasi kuitenkin mainiosti. Hän sulki oven astuttuaan sisälle ihmismiehen jäljessä ja asetti sauvansa nojaamaan seinää vasten. Hämärässä huoneessa demonin punaisuus syveni ja syvällä silmissä tanssi pieni, eloisa loiste hänen kääntyessään jälleen keskustelukumppaniaan kohti.
Nyt voinemme puhua hieman vapaammin epäystävällisten korvien jäätyä alakertaan. Istu, ole hyvä. Tuskin kovinkaan moni vieraista oli kiinnostunut kahden erikoiseen asuvalintaan päätyneen matkalaisen jutuista, mutta aina oli parempi pelata varman päälle. Tsytan nakkasi turkiksensa sängyn jalkopäähän saadakseen sen pois käsistään ja pyyhki hihaansa takertuneita irtokarvoja. Lintu valitsi uudeksi istumapaikakseen sängyn päädyn ja alkoi sukia itseään.
Sanoit olevasi soturi? Kuinka kiehtovaa. Aiemman sävysi perusteella sanoisin, ettet ole erityisen ihastunut ihmisiin. Kehtaanko tiedustellakaan, oletko enemmän haltioiden puolella vai tasapainotteletko kahden voiman välissä?
Puhuessaan nuorukainen veti suojakankaaseen käärityn kirveensä vyöstään ja laski sen viereensä pöydälle, mihin se asettui metallisesti kolahtaen.
Omasta puolestani minun on myönnettävä, että tunnen tiettyä..ah..vastenmielisyyttä tätä kansaa kohtaan. Kuhisevat kuin ärtyneet kuhnurit pesänsä ympärillä, pistävät kaikkea joka tulee lähemmäs antaen ovelien tarhaajien kuitenkin varastaa tarkoin vaalimiansa aarteita ja ovat täysin riippuvaisia kuninkaallisistaanelinikäkin heillä on suurin piirtein samaa luokkaa. Tsytanin toinen suupieli kohosi. Uskaltaudun puhumaan näin suoraan, sillä oletan, ettet ole täysin eri mieltä kanssani.
¤¤Lapiolla päähän, niinpäs olikin. Perskuta, näin se dementia yllättää.¤¤