Kirjoittaja Forte » 21 Helmi 2012, 22:51
// Ventus ole hyvä ^^ //
Roherdiron ei pitänyt itseään pelkurina, oli hyvin harvoja asioita, mitä hän todella, todella pelkäsi. Mutta sillä hetkellä hänen sydämensä takoi hullun lailla ja hän oli kauhuissaan. Kylmä tunne valtasi koko kehon, ja Roherdiron oli melko varma, että kokisi saman pahoinpitelyn uudelleen, kuin aikaisemmin. Kaikki oli lähtenyt liikkeelle kuitenkin hyvin rauhallisissa merkeissä, mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei ollut tapahtunut. Roherdiron oli lähtenyt ratsastamaan nuorella orilla, se oli vielä koulutusvaiheessa, ja hevonen oli sen mukainenkin. Aivan yllättäen se oli säikkynyt jotain, jumalat tietäköön mitä, ja ampaissut kuin jousen virittämänä pakoon uhkaavaa tilannetta. Roherdiron oli hevosmies, hän oli aina ollut, mutta paraskin ratsastaja tippui joskus ja seuraukset saattoivat olla vakavat. Roherdiron oli ollut hölmö lähtiessään niin kauas kodistaan, sillä hevonen jatkoi laukassa takaisin kohti kotia, haltian tipahdettua selästä. Roherdironille harvoin sattui mitään vakavaa, mutta tällä kertaa, kaunis lumi oli todella petollista, eikä tarjonnut pehmeää laskua. Lumen alla nimittäin oli aina kevään ja kesän maailma, täynnä juuria ja kiviä, joista joihinkin haltia löi päänsä ja samantien menetti tajunsa.
Kun Rohendiron heräsi, hänen päätään kivisti hieman ja haltia yritti nostaa kättään, tunnustellakseen mahdollisia vaurioita. Mutta ne eivät liikkuneet. Roherdiron oli samantien täysin hereillä, kipu ja utuinen tunne pyörtymisen jälkeen olivat kuin pois pyyhkäisty, verho vedetty maailman edestä. Roherdironin kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse ja ympäriltä kuului ääniä, kuten "hän on hereillä" tai "mitä me teemme hänelle?". Roherdironin sydän tuntui pysähtyvän, puhujat olivat ihmisiä, sen tunnisti kielestä. Miehiä. Himmeässä talviauringossa Roherdiron erotti myös ulkonäön ja vaatetuksen, asusta päätellen sotilaita partiossa. Heitä oli viisi. Roherdiron yritti nousta seisomaan, mutta jalat pettivät alta, olon ollessa vielä vähän huimaava. Hänet oli riisuttu aseistaan, haltia näki asevyönsä, jossa roikkui kaksi miekkaa, ripustettuna oksanhaaraan, kauas haltiasta. Roherdironia todella pelotti, pitäisikö hänen käydä läpi se sama kipu ja kauhu kuin viimeksi? Sotilaat tulivat hieman lähemmäs, Roherdironin yrittäessä kiemurrella irti köysistä. Hän saattaisi kuolla, mutta ei kivuttomasti. Ei hänen annettaisi, ennen kuin haltia olisi kertonut jotain sodalle tärkeitä tietoja. Häntä kidutettaisiin kuoleman partaalle, muttei ihan rajan yli. Roherdiron saattoi melkein kuulla päässään jo oman huutonsa ja haistaa verensä, mutta toistaiseksi hiljaisessa metsässä kuului vain sotilaiden pilkallinen nauru. Roherdiron laski päätään, hän ei halunnut nähdä tätä tilannetta, ei olla siinä mukana.