Kirjoittaja Kitty » 12 Maalis 2012, 19:32
Delaney
Kumpikin osapuoli taisi olla enemmän kuin helpottunut joen tultua kohdille, varsinkin sopivan ylityskohdan sattuessa lähistölle. Sanaakaan sanomatta tajusivat kummatkin että paras hämäys olisi jatkaa yläjuoksulle, veteen kun ei jäänyt jälkiä.
Ratsut eivät tosin vaikuttaneet olevan riemuissaan ideasta. Vesi oli hyistä, kuten ilmakin. Rauhallisella äänellä Delaney vakuutteli että vesiä myöten olisi paras reitti vapauteen, niin heille kuin hevosillekkin. Lievän vastustelun jälkeen kahdeksan kaviota loiskivat vedessä, niin ratsut kuin ratsastajatkin olivat väsyneitä, mutta vapauden halu ajoi jokaista eteenpäin taholla tai toisella.
Haltian keskittyminen tuntui pätkivän aina silloin tällöin kun väsymys painoi entistä voimakkaammin, ja aina pieniksi hetkiksi uskalsi valkotukka sulkea silmänsä, avaten ne aina entistäkin väsyneenpänä. Joen virtaus vaihteli reippaaseen tahtiin, milloin oli voimakas virtaus ja milloin laiska, miltei paikallaan seisovan oloinen virta. Matkaa ei kuitenkaan keretty liian kauas taivaltaa kun musta vesi osoitti petollisuutensa, äkkisyvä sai haltian ratsun hulahtamaan kaulaa myöten veteen, jolloin putosi haltiakin veteen. Kuin kivi upposi tumma suippokorva syvänteeseen, saaden hätääntyneeltä hevoselta kipeän polkaisun reiteensä.
Nuorukainen ei tiennyt mihin suuntaan olisi pitänyt pyrkiä virran pyöriteltyä tuota pinnan alla, mutta jollain ihmeellä tuo sai itsensä kuitenkin takaisin pintaan. Kylmä vesi viilsi kehoa kuin veitseniskut konsanaan ja henki oli ahtaalla. Toiseen jalkaan jomotti siihen tulleen iskun johdosta ja kylmä ilma tuntui entistäkin kylmemmältä. Märät vaatteet tuntuivat painavan naista takaisin veteen vaikka tuo saikin yläkroppansa jo rannalle, vettä yskittiin keuhkoista kuin viimeistä päivää, ja haltia tunsi itsensä täysin voimattomaksi. Hevonen taas oli saanut itsensä taisteltua jo tolpilleen matalaan kohtaan, josta tuo kirmasi hädissään rannalle.
Delaney tärisi kylmästä, ja kauhusta tuntiessaan kuinka hän valui hiljaksiin takaisin veteen kun omat voimat eivät enään riittäneet rannassa roikkumiseen. Vaikka Leonard oli aivan lähellä, tunsi haltia olonsa yksinäiseksi, hylätyksi, kasvot joita hän ei ollut koskaan nähnyt vilisivät silmissä, lopun elämän seuratessa perässä.
//Eikä ees kestäny vastata tai mitään, shame on me.//