Kirjoittaja Lumppari » 21 Maalis 2012, 20:25
Omenatarhan hiljaisuus ja rauha tuntuivat kerta toisensa jälkeen tuudittavan platina-hiuksisen miehen huolet ja epäilykset unholaan, oli mielessä millaisia huolia tahansa. Joka puolella hän näki Äiti Maan aikuset lapset, joita puiksikin kutsuttiin, kasvattamassa omia lapsiaan oksiensa suojissa, kuten haltiatkin kantoivat omia pienokaisiaan. Jokainen hedelmä, jokainen nuppu, jokainen oksa oli täynnä arvokasta elämää. Talvellakin, kun monet näkivät puut lehdettöminä tai karuina, Calanon näki niissä nukkuvat veljet ja sisaret. Hänen silmissään ne vain lepäsivät, keräsivät voimiaan uutta lapsikatrasta varten, joka sitten antaisi osansa elämän kiertokulussa ja auttaisi luomaan uutta elämää. Omenat jotka korjattiin pois sadonkorjuun aikaan ja syötiin, kävivät vain läpi uuden vaiheen, ruokkien hänen kansaansa, antaen voimaa ja muuttuen vain uudeksi elämäksi; haltia-lapsiksi. Ajatus sai hymyn valkeahiuksisen papin kasvoille ja tuo kumarsikin päänsä hiljaa, tervehtien näitä puita jotka loivat elämää, joka puolestaan mahdollisti uuden elämän pienten haltioiden muodossa; Nämä olivat heidän isovanhempiaan siinä missä heidät synnyttäneet haltiatkin olivat.
'Kaikki mihin kosket, niinkin yksinkertaiset asiat, muuttuvat Sinun kauttasi pieniksi ihmeiksi. Kiitos ja ylistys, Äiti Maa, joka kannat meitä ja pidät meidät elossa. Suojelet meitä puidesi syleilyllä, niin vihollisilta kuin sateeltakin.' Calanon rukoili mielessään, autuaan kiitollinen jokaisesta hengenvedosta; Ei omistaan, vaan jokaisesta joka tälläkin hetkellä vedettiin tämän kylän sisällä.
Hän seisoi hiljaa, kädet rennosti yhdessä vyötäisillään, silmät suljettuina ja hymy kasvoillaan. Verhoiltuna lumivalkeaan pitkään tunikaansa ja vaaleaan viittaan, platinaiset hiukset vapaina tuulessa, oli todellakin helppo olla huomaamatta pappia ollenkaan. Niin myös tuntui käyvän, kun yhtäkkiä jokin tömähti vasten Calanonia hänen takaansa. Kohottaen hieman kulmaansa pappi kääntyi ympäri, katsoen taakseen ja sitten alas maahan, nähden yhden noista pienistä, mittaamattoman arvokkaista elämistä joista oli juuri Äiti Maata kiittänyt. Pappi hymyili lämpimästi pojalle ja kääntyi kokonaan tätä kohti, kumartuen auttamaan pojan ylös mikäli tämä oli kaatunut.
"Anteeksi, lapsukaiseni, en kuullut tuloasi. Et kai loukannut itseäsi?" Calanon kysyi kallistaen hieman päätään, hymyillen aitoa, lämmintä ja rauhallista hymyään jonka olisi melkein voinut vannoa voiva sulattaa lumen hänen ympäriltään. Hymyä vain vahvisti papin lämmin, himmeää valoa huokuva taivaallinen aura.
//Kelpaa oikein kivasti ^^