Kirjoittaja vanttu » 03 Huhti 2012, 17:07
Elspeth Fuchs
Aroilla oli liikkeellä samoihin aikoihin toinenkin matkalainen. Tosin tämä matkalainen ei ollut kovin kaukana kotoaan. Hänkin oli liikkeillä ratsain punaruskealla hevosellaan. Kuljeskelulle ei ollut sen kummempaa syytä, matkaan oli lähdetty aroilla laukkailun ja kauniin sään ilosta.
Elspeth oli jo lähes omassa kotipihassaan, mutta päätti kuitenkin pysähtyä poimimaan kukkia. Hevosen hän päästi laiduntamaan niityn ruoholaikuille. Tyttö oli juuri poimimassa erityisen kaunista neilikkaa, kun mukana ollut paimenkoira Dax haukahti. Elspeth kääntyi katsomaan. Kaukaa aroilta lähestyi joku hahmo, jonka hän ensi silmäyksellä tunnisti kauriiksi. Hmm, täälläpäin ei usein näy kauriita, varsinkaan yksin keskellä auringon polttamia aroja. Elspethiä alkoi epäilyttää. Tämä tarkoitti joko sitä, että jollakin (ainakin kauriilla) oli jotain hätää, tai sitten tämä oli jokin ihmisten juoni ja kohta hän olisi se kenellä olisi hätä. Tytön oli kuitenkin kovin vaikeaa uskoa mitään pahaa pienestä kauriista, joten tämä jäi aloilleen odottamaan sen tuloa. Kauriin koko ajan lähestyessä Elspeth osasi jo tunnistaa sen vuorikaurisnaaraaksi. Pienet pystyt sarvet pilkistivät sen pääkopasta. Nyt se oli päässyt jo lähes heidän luokseen, ja selvästi se heidän luokseen matkalla oli. Kauriilla oli päässään jonkinlaiset suitset ja selkäänkin oli sidottu kantamuksia. Se näytti lievästi hätääntyneeltä suunnatessaan lähestulkoon suoraan Elspethin syliin.
Elspeth kumartui katsomaan yllätysvierastaan. Päällisinpuolin se näytti olevan ihan kunnossa lukuun ottamatta hikeä, hengästystä ja hätäännystä. Se ei malttanut pysyä kauaa paikallaan vaan oli kovin halukas lähtemään takaisin paluusuuntaansa. Elspethistä alkoi yhä enenemissä määrin vaikuttaa siltä, että kauriin päässä viirasi. Aika harva otus halusi yksinään lähteä kuumalle arolle josta on juuri selvinnyt, kun vaihtoehtona on viileä metsä. Kyseessä kun vielä oli vuorikauris. Luulisi että se koettaisi suunnata vuorille päin. Yksi seikka, jota hän ei ollut vielä ottanut huomioon, oli se, että sillä oli nuo varusteet yllään. Selvästi se ei siis ollut villikauris, vaan kuului jollekin. Kauris oli pienikokoinen, joten sen omistajakaan ei tuskin kovin suuri ollut. Vaikutti kuitenkin siltä että sitä oli käytetty ratsuna, koska Elspethin painaessa sen selkää se ei yrittänytkään vältellä vaan päinvastoin rauhoittui. Haltiat olivat pitkiä, mutta toisaalta he saattoivat olla hyvinkin keveitä, sen Elspeth tiesi. Kuitenkin hänestä tuntui että tämä ratsu ei haltialle kuulunut, he yleensä kuitenkin suosivat hevosia. Sama päti ihmisiin, ja tyttö oli lisäksi aivan varma, ettei sellaista ihmistä olekaan joka saa vuorikauriin kesytettyä ratsukseen. Lopputulos tästä monihaaraisesta mutta nopeasti tapahtuneesta ajattelusta oli se, että kaurista ja sen omistajaa tulisi auttaa, ainakin yrittää parhaansa.
Elspeth otti kiinni kauriin suitsista ja talutti sen varjoon. Hänellä oli tallin nurkalla tynnyrissä vettä, jota hän tarjosi kauriille. Se ei ollut innokas juomaan vaikka jano sillä oli, mutta joi kuitenkin ainakin Elspethin mieliksi. Kauriin selässä olleet kantamukset Elspeth otti pois ja vei talliin. Olipa omistaja kuka tahansa, niin kaurista ei ollut syytä rasittaa yhtään enempää. Mielellään Elspeth olisi laittanut sen talliin lepäämään, mutta kauris oli niin epätoivoisesti lähdössä takaisin aroille, ettei se ollut mahdollista. Niinpä tyttö otti siltä vielä suitset pois ettei se niihin kompastuisi, ja päästi kauriin menemään. Se ei rynnännyt kovaan vauhtiin vaan jäi selvästi odottamaan häntä. Velvet, hänen hevosensa, oli tullut lähituntumaan nuuskuttelemaan kiinnostuneena. Nyt Elspeth laittoi vain suitset sen päähän ja hyppäsi selkään. Tämän huomatessaan viisas kauris piti sitä ilmeisesti merkkinä liikkeelle lähdöstä, ja lähti kovaa vauhtia nelistämään edellä. Elspeth koetti kuitenkin pitää vauhdin rauhallisempana, hän ei halunnut kenellekään lämpöhalvausta.
Jo tunnin verran oli kuljettu. Etenemisen nopeus oli kävelyvauhti. Tyttö alkoi olla huolissaan kauriista. Sen kävely oli huojuvaa ja puuskutus kuului matkan päähän. Sillä oli kuitenkin edelleen selkeä päämäärä. Ympäristö oli melko karua. Täälläpäin aroa lämpö oli vieläkin kuumottavampaa ja kasvillisuus oli vähentynyt. Siellä täällä sinnittelevät luminokareet eivät enää kauaa selviäisi. Kun Elspeth katsoi oikein tarkkaan, hän näki kaukana jonkin hahmon. Hän terästäytyi ryhdikkäämpään istuntaan ja vihelsi koiran lähelleen. Hän oli ottanut varmuuden vuoksi mukaan jousipyssynsä, sen hän oli kiinnittänyt selkäänsä. Kauris päinvastoin innostui ja lähti viimeisillä voimillaan ravaamaan. Selviääköhän se enää takaisin kodilleni, Elspeth mietiskeli. Heidän lähestyessään tuota kaukaista hahmoa tyttö tajusi, ettei se lähestynyt heitä. Se oli siis paikallaan. Itse asiassa se makasi maassa. Sille on varmasti sattunut jotakin. Onkohan hän se kauriin haltija? Siltä todellakin vaikutti. Kauris oli jo päässyt otuksen luokse ja käynyt makuulle sen viereen. Kun Elspeth katsoi tuota myttyä lähempää, hän huomasi että se oli kääpiö. Laiha ja siroluinen tosin, mutta kääpiö kuitenkin. Olikohan tämä sittenkin virhe? Kääpiöthän ovat ihmisten puolella, suurin osa ainakin. Toisaalta Elspethillä ei ollut mitään juuri kääpiöitä vastaan ja tämä kyseinen vaikutti aivan harmittomalta ja avuttomalta. Ja jos ei sitä auttaisi, se luultavasti menehtyisi. Kääpiötyttö oli nimittäin selvästi ainakin pyörtynyt, toivottavasti sillä ei mitään tautia olisi. Elspeth laskeutui Velvetin selästä ja kumartui kääpiön ylle.
Hei, kuuletko sinä? Oletko kunnossa? hän huhuili ilman vastausta. Hänellä oli mukanaan pieni vesitonkka, josta hän kaatoi vähän vettä kädelleen ja antoi kauriin juoda. Vähän hän myös roiskutti kääpiötytön kasvoille. Toivottavasti se nyt herää. Muuten voi olla vaikeaa nostaa se Velvetin selkään.