Kirjoittaja harlekiini » 06 Huhti 2012, 21:34
Nuori sotilaanalku mittaili hermostuneena linnan käytäviä tähyillen jokaiseen käytävään, jonka ohi kulki, pysähtyen välillä kurkistamaan jostain ovesta ennen kuin jatkoi matkaansa. Ihmisten kaupungissa hän olisi ollut kenties aseenkantaja valmiina vastaanottamaan ritarin varusteet, mutta täällä hän oli koulutuksessa oleva vartija, jonka tehtäväksi oli annettu pitää silmällä yhtä linnan asukkia todistaakseen kelpoisuutensa. Viisi kertaa hän oli tehtävän vastaanottanut, ja viisi kertaa siinä onnistunut. Hänen vahdittavansa oli pysytellyt paljolti huoneessaan, ja hänen vartioimisensa oli koostunut lähinnä hiljaa paikallaan seisomisen harjoittelusta.
Nyt vahdittava oli kuitenkin kadonnut, ja Ast tiesi, mitä siitä seuraisi.
Hänelle oli painotettu vahdittavan olevan arvaamaton liikkeissään. Yksityiskohta, jonka kuka tahansa linnassa aikaa pitempään viettävä tiesi sanomattakin. Jopa palatsin parantajat olivat luovuttaneet, mikä yksinään riitti tähdentämään kuinka vakavasta tapauksesta oli kyse. Älä päästä häntä muurien ulkopuolelle, hänen mestarinsa oli sanonut. Emme halua ottaa riskejä.
Hän oli ollut tapansa mukaisesti vahdissa oven takana, sillä vartioinnin kohde oli tehnyt harvinaisen selväksi ettei suvainnut brutaaleja pojankloppeja työhuoneessaan. Oven läpi hän oli kuullut hiljaisuuksia seuraavia kolahdusten sarjoja, jotka olivat täysin arkipäiväisiä ääniä missä hyvänsä linnan huoneessa. Vasta kun yksi hiljaisuuden jaksoista oli kestänyt arveluttavan pitkään kellonajan huomioiden vahdittava oli kuin kävelevä käkikello kahvitaukojensa suhteen eikä vahdittava tehnyt millään lailla tiedettäväksi aikovansa poistua huoneestaan, Ast oli varovaisesti koputtanut ja kysynyt, mahtoiko herra olla tietoinen ajasta ja josko herra kaipaisi vettä kahviaan varten, mutta kukaan ei ollut vastannut. Ei myöskään toisella eikä kolmannellakaan koputuksella, jolloin Ast oli uskaltautunut raottamaan ovea nähdäkseen, oliko vahdittava kenties nukahtanut. Huone oli kuitenkin ollut tyhjä, ikkuna selällään ja Ast vajonnut niin syvälle huolten ja ongelmien suohon ettei uskonut siitä selviävänsä.
Sillä välin kun nuori vartija kirmaili epätoivoissaan linnan käytävillä, Lamenderlyn asteli verkkaan pihamaalla antaen sateen ropista päälleen kuin ei olisi sitä huomannutkaan. Hänen hamppuiset hiuksensa olivat liimaantuneet kalloon ja purppuranvärinen paitansa hartioista märkä. Kyyhkysenharmaiden housujen lahkeet olivat kastuneet polviin asti, eikä hänellä ollut kenkiä. Silti pitkäkorvainen idänhaltia vaikutti varsin tyytyväiseltä hengittäessään raikasta ulkoilmaa. Kaikkein voimakkaimmin hän taisi kuitenkin olla tyytyväinen itseensä onnistuneen karkaamisensa jäljiltä. Oli toki totta, että hänen poistumiskieltonsa koski enemmän linnan aluetta kuin linnaa itsessään, mutta viime aikoina hän oli ollut sisällä niin kauan ja se nuori poika oli ollut niin kovin, kovin kärkäs. Lam hykerteli itsekseen. Teki hyvää välillä hieman taivutella sääntöjä. Se sai hänet tuntemaan itsensä nuoreksi kapinalliseksi.
Haltian paljaat jalat lätsähtelivät vesilätäköihin ja sulamaton loska tirskui hänen varpaidensa välistä. Hän tunsi kylmyyden, mutta suhtautui siihen etäisellä mielenkiinnolla pysähtyen kerran vain haudatakseen varpaansa sohjoon ja potkiskellakseen sitä hieman ympäriinsä. Linnan pihalla oli vartijoita sielläkin, mutta yksikään ei tehnyt elettäkään paimentaakseen opettajan sisätiloihin, ei edes osoittaakseen tunnistaneensa miehen.
Lam pysähtyi uudelleen saavuttuaan muurin puhkaisevalle portille, jonka kummallakin puolella oli kaksi vartijaa. Vartijoiden kasvoja ei näkynyt, sillä he olivat suojautuneet sateelta kyyristämällä hartiansa ja upottamalla kasvonsa kaulansa ja leukansa peittävien huivien alle, sade valuen korkeaa kypärää pitkin maahan kuin räystään reunalta. Opettaja suhtautui kaksikkoon kuin nämä olisivat olleet osa muuria ja kiinnitti hivenen harhailevan, rävähtämättömän katseensa muurin toiselle puolen talojen seinustalle, missä katoksen alla istui ainoa hänen sinä päivänä tapaamansa henkilö, joka hänen lisäkseen tuntui olevan ulkona vapaaehtoisesti. Lamin elämäntilanteen tuntien se ei ehkä ollut paljon, mutta sentään jotain.
Haltia asteli porttikäytävän puoleen väliin varoen tarkasti astumasta tuumaakaan liian pitkälle ennen kuin jäi nojailemaan sileää kiveä vasten nostettuun käteensä, katse tiiviisti vaaleahiuksisessa hahmossa, joka oli yleisilmeeltään kuin uitettu rotta.
Mitä sinun kaltaisesi paikka tekee minunlaisessani tytössä? Oli se avausrepliikki, jonka mies heitti yhtä huolettomasti kuin minkä tahansa hyväänpäivään.
¤¤ Enkä tule. ¤¤