Kirjoittaja harlekiini » 08 Maalis 2012, 02:08
Metallisuojien peittämien jalkojen marssi kaikui kosteilla kiviseinillä, ja haarniskoitujen sotilaiden varjot vääntyivät soihtujen valossa kauas ihmishahmosta. Vartijoita oli kaksi, molemmat keski-ikää hiljalleen lähestyviä miehiä, tuimailmeisiä ja vaitonaisia. Toinen oli vastikään saanut siirron vanginvartijan tehtäviin, mutta oli osoittautunut nopeaksi oppijaksi, eikä hänen perehdyttäjäkseen määrätyllä miehellä ollut pahaa sanottavaa. Miehillä oli, kuten muillakin vartijoilla, ollut kädet täynnä työtä vankien kanssa, joita oli viime aikoina tuntunut kertyvän aina vain enemmän. Vanhan kuninkaan aikana ei ollut harvinaista, että vangit eivät koskaan päässeet selliin asti; pidätystilanteen aseellinen vastustaminen johti usein pidätetyn ennenaikaiseen mestaamiseen. Nykyään heidän pidätyspolitiikkansa oli muuttunut, ja vankeja oli enemmän kuin vartijoita. Sillä hetkellä he raahasivat välissään uusinta tulokasta, joka pääsisi nauttimaan tyrmien vieraanvaraisuudesta: haltiaa, jonka hiukset olivat mustat kuin pataässä eikä ihonvärikään ollut kaukana. Toinen vartijoista oli joutunut lyömään vastaanhangoittelevaa taikaolentoa, joka nyt riippui pökertyneenä puoliksi heidän kannettavanaan. Savikannu oli aliarvostettu ase.
Ihmiskaksikko pysähtyi tyrmän vankan oven eteen siksi ajaksi, että vartijoista toinen sai sen avattua avaimella, joka oli yhtä jyhkeä kuin ovi itsekin. Sellikäytävällä heitä tervehtivät hereillä olevien vankien supatus, joka paisui nopeasti mölinäksi oven pamahdettua kiinni heidän jäljessään. Kumpikaan vartijoista ei vilkaissutkaan selleihin, joiden luukkujen kalterien välistä monien vankien sormet kurkottelivat. Olento heidän välissään alkoi sekin tulla tajuihinsa, ja välttääkseen tappelun keskellä käytävää vartijat päättivät hylätä vankinsa läheiseen selliin, jota jo kuormittivat kaksi muuta vankia.
Fareos ei ollut tilanteesta yhtään sen riemastuneempi kuin vartijatkaan. Hän oli onnistunut pakenemaan kerran, mutta saatuaan hänet kiinni toiste ihmissotilaat olivat olleet varovaisempia. Hänen aseensa, haarniskansa ja vielä saappaansakin oli viety heti kättelyssä, ja hänet oli isketty muitta mutkitta rautoihin, useampiinkin hänen yritettyään kolkata vangitsijansa käsikahleillaan. Tilanteen kruunasi se, ettei hän ollut varsinaisesti tehnyt mitään, paitsi kenties tappanut pari sotilasta ja vastustanut pidätystä niin ankarasti kuin suinkin, mutta sinä ainoana kertana kun hän ei ollut vehkeillyt ketään vastaan, häntä syytettiin nimenomaan siitä.
Toinen kiinniotto oli johdattanut hänen tiensä länsikujilta linnaan ja sieltä suoraan tyrmiin säilöön odottamaan kuulustelua. Kun osa hänen kahleistaan oli irrotettu, hän oli yrittänyt pakoa toisen kerran, saaden savikannusta päähänsä ennen kuin oli ehtinyt kuristaa yhden vartijoista. Hänen maatessaan pökertyneenä lattialla ihmiset olivat yhdistäneet hänen käsi- ja jalkarautansa toisiinsa. Raskaasti kilisevät kahleet sallivat kävelemisen, mutta eivät yhtään sen enempää.
Haltia kohotti katseensa sellin oven auetessa. Hänelle ei annettu tilaisuutta ihmettelyyn, vaan kaksi voimakasta tönäisyä paiskasivat hänet kahleineen, kaikkineen sellin haiseville pahnoille. Ovi sulkeutui välittömästi haltian kantapäiden kadottua kynnykseltä.
Käsiensä ollessa varsin varatut, Fareos otti kaatumisen vastaan toisella hartiallaan ja manasi kolhiessaan itsensä kivilattiaan. Hän punnersi itsensä vaivalloisesti istuma-asentoon ja kohotti kätensä hieroakseen särkevää takaraivoaan. Ihmiset eivät olleet turhan helläkätisiä. Vasta siloteltuaan tykyttävää kuhmuaan hetken haltia saattoi kiinnittää huomionsa tyrmään. Tummat silmät huomioivat ensimmäisenä sellin häiritsevän pienuuden, ikkunattomuuden ja seinien kahleet. Vasta toisena tulivat hänen uudet huonetoverinsa.
¤¤ Mahtavasoosi tulee. ¤¤