Näin aluksi...

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Näin aluksi...

ViestiKirjoittaja Kitshi » 24 Touko 2008, 12:05

// Elikkäs Suomipimu tänne^^ \\


Fenris

Tämä oli niin erilainen kuin pohjola, jossa valkeutta ja kylmyyttä oli silmän kantamattomiin. Ei ollut puita, ei kasveja, mikään ei kasvanut siellä missä kylmyys oli herrana. Vain tyhjyyttä, ikuisuutta. Fenris muisti vieläkin, muisti kuinka oli ensimmäisen kerran nähnyt metsän puineen. Mitä olivat nuo suuret tolpat jotka kohosivat kohti taivasta ylpeinä, kilpaillen siitä kuka oli pisin, kuka sai valon itselleen, sen elämän lähteen joka vielä jonain päivänä saattaisi koitua hänen tuhokseen. Silloin musta susi oli opettanut. Ne olivat puita, kasveja jotka loivat metsän. Kaksijalkaiset rakensivat niistä kaikenlaista.

Noita samaisia puita oli täälläkin. Tiheänä ne venyivät kohti taivasta. Maantasalla kasvoi pensaita ja muita kasveja. Ne eivät olleet samoja mitä Fenris oli tottunut näkemään. Ennen se oli syönyt aina punaisia marjoja. Mutta täällä marjat olivat erilaisia, ei se uskaltanut niihin koskea sen pelossa että saisi myrkkyä ruumiseensa. Siroon, valkeaan ruumiiseensa joka häivähteli välillä sinisessä.

Aamuauringon säteet tunkivat puiden oksien välistä maahan. Näytti siltä kuin kasvit olisivat innostuneet ja alkaneet itsekin kurotella aurinkoon kuten puut. Kivien alta ryömi mitä eriskummallisempia ötököitä. Ei tuollaisiakaan ollut pohjolassa. Vihreä, pehmeä sammal painui suden tassujen alla. Yksin se vaikutti kulkevan metsässä. Ruumis oli suuri kuin mikä, mutta silti se vaikutti kovin sirolta. Valkea, paksu turkki näytti hohtavan metsän hämärässä. Kolmionmalliset, hurmaavan pehmeän näköiset korvat kääntyilivät lähes huomaamattomasti äänten mukaisesti eteen ja taaksepäin. Ääniä, joita kantautui kaukaisuudesta. Jossain liplatti vesi, jossain lauloi lintu, jossain tippui kiviä kalliolta ja jossain vinkui tuuli.

Niin susi asteli eteenpäin. Uudella mantereella, jonne se oli jokin aika sitten saapunut. Aistit täysin valppaina se tutki tätä uutta ympäristöänsä. Toistaiseksi se oli vain törmännyt ötököihin, eikä niistä paljoa haittaa ollut. Mutta ehkäpä pian se tapaisi jotain ötökkää suurempaa. Kaunis pohjolansusi, Fenris Fenrir.
Kitshi
 

Re: Näin aluksi...

ViestiKirjoittaja Arilyn » 24 Touko 2008, 19:22

//Tääl ollaan! ^^//


Mayen

Puolihaltian aamu on alkanyt mainiosti. Hän heräsi aikaisin aamulla, auringon vielä nukkuessa ja heti pukeuduttuaan lähti metsään. Nyt hänen tallustellessaan metsän pikkupolkuja pitkin, aurinko on jo alkanut heräillä ja auringon säteet leikittelevat hänen valkoisella ihollaan ja hellivät hänen mustia, kiharia hiuksiaan. Mayen on kaikki aistit valppaana liikkeellä, pieninkin rasahdus kantautuu hänen tarkkoihin korviinsa. Hieman hymyillen Mayen astelee metsäpolulla.
Pian Mayenin tarkkoihin korviin kantautuu askelia. Jonkun eläimen mahdollisesti... Uteliaisuuttaan Mayen lähtee ääntä kohti. Hän liikkii ihan hiljaa ettei vain säikyttäsi eläintä pois.
Mutta kun Mayen saapuu näköetäisyydellä, on hänen silmäntä pudota päästä. Varmasti mailman kaunein eläin mitä Mayen oli koskaan seisoi vähän matkan päässä. Kaunis, siro, valkoinen susi. Ja kun aurinko hieman helmeili sen turkissa näkyi sinisiä vähähdyksiä. Mayen meni kerrasta sanattomaksi. Olento oli jotain niin kaunista ja ihanaa ettei sitä voinut sanoin kuvailla. Puolihaltia alkaa heti painaa suden piirteitä ja muotoa sekä väriä muistiin.
Mailman kiistattomasti kaunein susi naaras...
Arilyn
 

ViestiKirjoittaja Kitshi » 26 Touko 2008, 11:48

// Jeij. \\

Ei Fenris kuullut tai nähnyt, hahmo tuli jostain tuulen alupuolelta ja niin äänettömästi että sitä olisi voinut luulla jopa taikuudeksi. Mutta taikuuden olisi saattanut aistia, se kun säteili jotain hallitsematonta, yliluonnollista. Ei, kyseessä ei siis ollut taikuutta vaan lahjakkuutta ja taitoa. Niin olisi eläin kai jatkanut vain kevyttä, virtaviivaista asteluansa mikä susille oli ominaista jos ei olisi tuntenut jonkun katsetta itsessään. Herkät vaistot. Se pysähtyi kuin seinään, terävällä liikkeellä ja hitaasti käänsi päätään, kuin olisi pelännyt sen raksahtavan ja menevän poikki.

Valkeiden, pupillittojen silmien katse takertui kuin takiainen kiinni tähän kaksijalkaiseen olentoon. Hetken aikaa oli täysin hiljaista ja äänetöntä, kuin aika olisi pysähtynyt paikoilleen tuon suuren suden ja ihmistä muistuttavan olion, joka kuitenkaan ei ollut ihminen täysverisesti, tuijottaessa toisiaan kuin unessa olisivat olleet. Valkea susi mutristi huuliaan, paljasti hiukan valkeana hohtavaa purukalustoaan painaen päätänsä niskan tasolle vaistomaisesti. Näin se suojaisi elintärkeää kurkkuansa, josta kantautui hiljaisena varoittavaa murinaa. Näyttipä se vielä saavan hiukan lisää kokoakin pörhistäessään valkeaa, sinertävää turkkiansa.

Suippokorvat. Ei, ei tuo ihminen saattanut olla. Mutta Fenris tiesi. Sillä oli kaksi jalkaa joilla se seisoi ja kaksi kättä, kasvot ja olemus. Kaikki se, niin liian ihmisolentomaista. Ja nuo kaksijalkaiset olivat yrittäneet tuhota sen liian monesti, niinpä se osasi olla varuillaan ja vihoissaan. Mitään myötätuntoa tai uteliaisuutta se ei tuntenut tätä puoli-ihmistä kohtaan, yksikin väärä liike ja silloin susi loikkisi joko pakoon tai hyökkäisi kiinni, koskaan ei saattanut tietää, olihan se eläin. Nyt se kuitenkin vain seisoi kyyrymäisessä asennossa, muristen hiljaa ja vahvoja leukojaan narskutellen.
Kitshi
 

ViestiKirjoittaja Arilyn » 27 Touko 2008, 06:50

Mayen


Mayen tutkii olentoa ihailevasti. Se on ehdottomasti kauninta ikinä mitä kukaan on nähnyt... Mutta kun susi huomaakin aistimalla puolihaltian tämä tuntee olonsa uhatuksi ja puolihaltian vaaralliseksi ja alkaa murista ja pörhentelemään turkkiaan.

Tästä ei seuraa hyvää... Mayen sanoo itse istselleen mielessään. Hän laskeutuu oiken hitaasti ja varovaisesti kyykkyyn, näyttäen siten ettei ole vaaraksi. Lauma eläimille se olisi alistumisen näyttämistä, sitä Mayen tässä hakeekin, mutta huonoimmassa tapauksessa susi saattaisi käydä nyt hänen kimppuunsa.
Mayen on ennenkin selvinnyt isoista eläimistä, mutta tämä tuntuu olevan poikkeus. Sen katseessa on jotain inhimillisempää kuin normaalin suden. Mayen kääntää äkkiä katseensa pois toisen silmistä. AUTH! Hän unohti että koiraeläimille se olisi uhkaavaa.
Mayen välttelee siis toisen katsetta ja sen sijaan pitää katsetta toisen etutassuissa. Hän pysyttelee liikkumatta kyykyssä ettei vaikuttaisi mitenkään uhkaavalta...
Arilyn
 

ViestiKirjoittaja Kitshi » 30 Touko 2008, 15:20

Laumaeläin. Sellaiseksi oli Fenris kasvanut, mutta raa'alla tavalla oli elämä myös repinyt rikki ne siteet, ei edes pientä solmua ollut jäänyt jäljelle. Mutta susi tunsi nuo eleet, alistuminen, pieneksi tekeytyminen ja katseen vältteleminen. Se tunsi kuitenkin, edelleenkin, myös ihmiset, noiden oveluuden ja vallanhimon. Kun jotain piti saada, se myös hommattiin hinnalla millä hyvänsä.

Varoittava murina hiljeni ja katosi lopulta pois. Suupielet jäivät kuitenkin ilkeään virneeseen siinä missä karvat olivat vieläkin pörhällään ja joka ikinen lihas ruumista pingoitettu valmiiksi. Fenris uskoi pärjäävänsä mikäli sen täytyisikin puolustautua tai paeta, peloton se oli. Samalla katse valui tämän ihmismäisen olennon läpi, arvostellen sitä jopa loukkaavasti ja alentavasti. Hyvin saattoi kuvitella suden pitävän ihmistä tyhmänä. Siihen Fenris oli kuitenkin liian viisas. Se kunnioitti, halveksui ja pelkäsikin, siinä missä monet ihmiset sisimmässä pelkäsivät myös eläimiä, villejä ja arvaamattomia.

Susi käänsi päätään toiseen suuntaan, kohotti korvansa pystyyn ja kuunteli hetken, syvään. Valkean kirsun avulla se tutki ilmaa, haistellen, ennen kuin vaaleanpunainen kieli venyi suusta ja lipaisi sitä. Näin se karkoitti omasta mielestään epämiellyttävän hajun. Sitten sen katse kääntyi takaisin ihmisolentoon jota tuijotti tiukkaan, ennen kuin sanoi:
"Et ole kaksijalkainen, vaikka näytätkin siltä. Mikä siis olet?"
Ääni oli kuin unesta, hento ja ohut. Se tuli tuulen mukana kuin usva, kietoutui kuulian ympärille ja tanssi siinä hetken ennen kuin haihtui ilmaan kadoten ikuisiksi ajoiksi, hiljaisuuteen, loputtomuuteen.
Kitshi
 

ViestiKirjoittaja Arilyn » 01 Kesä 2008, 22:45

Mayen

Olennon hento, satumainen ääni kantoi Mayenin tarkkoihin korviin. Voi miten viisas ääni sillä oikein olikaan. Puolihaltia tunsi valtavasti kunnioitusta tuota olentoa kohtaan.
"Olen puolihaltia, enkä tahdo sinulle mitään pahaa..." Mayen mutisee hiljaa. Toivottavasti tuo kaunis pohjolan susi ei luulisi hänen oikeasti haluavan vahingoittaa sitä. Sitähän Mayen ei nimittäin, kuten sanoi, halunnut.

Mayen vihuttautuu hitaasti takaisin täyteen pituuteensa ja hymyilee oikein pienesti. "Ole kiltti... En tahdo mitään pahaa sinulle..." Mayen sanoo ja tehostaa sanojaan siten, että tarttuu hitaasti miekkaansa, ja heittää sen maahan kauemmas itsestään. Tarpeen tullen, suden hyökätessä, hän voisi kyllä tehdä muutaman syöksyn miekkaa kohti ja saada sen takaisin. Mayen katsoo ensimmäistä kertaa sutta silmiin, muttei sitten tipan tippaa uhkaavasti... Silti tuo saattoi olla suuri virhe, sen Mayen tiesi...
Arilyn
 


Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron