Kirjoittaja harlekiini » 20 Huhti 2012, 02:12
¤¤ Pieni varoitus. Peli jatkuu tästä eteenpäin varsin raakana ja verisenä, joten heikkovatsaisemmat kääntykööt takaisin tai täten olkoot varoitetut. ¤¤
Kummasti sitä muistuu asioita mieleen haastavissa olosuhteissa, haltia kommentoi onnistuen tavoittamaan sävyynsä sarkasmia. Fareos älähti ja nytkähti saadessaan nyrkistä uudelleen, ja äkillinen liike sai kivun viiltämään hänen olkaniveliään. Uusin isku aukaisi silmäkulmaan haavan, josta valui verinoro edellisen seuraksi. Seuraavana päivänä silmä olisi saanut sinertävänpunaisen sävyn ja turvonnut pahasti. Yhdessä hänen vääntyneen, kuumottavan, kivistävän nenänsä kanssa nuo kaksi yksityiskohtaa riittivät tekemään hänestä laukkaavan hevosen alle jääneen näköisen.
Haltian silmät siristyivät lyönnin jäljiltä hänen jatkaessaan kenraalin hapanta mulkoilua. Hän tunsi itsensä surkean avuttomaksi ollessaan kahlittuna ilman aseitaan, eikä hänellä ollut tappelun tavallisesti nostattamaa adrenaliinivirtausta suojanaan kipua vastaan. Fareos saattoi iskeä takaisin ainoastaan mielenmagiallaan, mutta pysäytti itsensä ennen kuin ennätti siirtyä tuumasta tekoihin. Kuulustelu oli vasta alkanut, ja ihmisen sanoista päätellen luvassa oli paljon sellaista, jota varten hänen olisi syytä säästää voimiaan.
Paikalle lopulta saapunut toinen ihminen vahvisti epäilykset. Haltian katse käväisi miehen kasvoissa, vartalossa ja mukanaan raahaamissa välineissä, jotka saivat suippokorvan sydämen sykkimään nopeammin ja huolestuneisuuden väreilemään hänen tummansinertävissä silmissään. Fareos seurasi katseellaan kuinka mies valitsi instrumenttiensa joukosta pitkän raudanpalan ja käveli hänen ohitseen sytyttämään tulen seinustalla olevaan hiilipannuun. Pannussa oli varmasti jotain muutakin kuin kuivia sytykkeitä, sillä liekit syttyivät nopeasti ja korkeiksi nopeammin kuin pelkillä kiehisillä olisi ollut mahdollista. Saatuaan tulen syttymään kiduttaja jätti raudan valkean keskelle, palasi työvälinelaatikkonsa luokse ja poimi sieltä varsin julmannäköisen veitsen, joka kädessään hän lähestyi haltiaa. Fareos liikahteli hermostuneesti tuolillaan hänen mielikuvituksensa tarjotessa hänelle muutaman sydämenlyönnin aikana sangen värikkäitä kuvia ulos kaivetuista silmistä, leikatuista korvista ja katkaistuista sormista ennen kuin ihminen pysähtyi hänen eteensä. Sen sijaan, että olisi upottanut veitsensä haltiaan hän kuitenkin tarttui pitkäikäisen miehen saastaiseen paitaan ja leikkasi vaatteen tummaihoisen yltä muutamin tarkoin viilloin. Pilalla oleva riepu putosi roikkumaan hänen lantiolleen muutaman langan varassa, ja huolimatta hiilipannun hohkamasta lämmöstä Fareos tunsi viileän ilman kihelmöivän ihollaan. Tai ehkä se oli pelkoa. Pelkoa oman nahan puolesta. Hän piti nahastaan, piti oikein kovastikin, ja hän mieluimmin piti sen ehjänä ja itsensä kaikkineen sen sisäpuolella.
En tiedä, onko tämä alkuunkaan tarpeellista, hän sanoi nuolaisten lisää murtuneesta nenästään valunutta verta huuliltaan. Kiduttaja ei vastannut, mutta hän ei ollut sitä odottanutkaan. Miehen toimenkuvaan ei kuulunut jutella vankien kanssa.
Puhumisen sijasta ihminen suuntasi takaisin hiilipannulle, missä puuhaili hetken raudan parissa ennen kuin vaikutti tyytyväiseltä ja kääntyi ympäri kädessään poltinrauta, jonka pää hehkui punaisena. Se riittäisi hyvin tuottamaan tuskaa, muttei aiheuttamaan vakavia vaurioita. Vakavia kiduttajan näkökulmasta, siis.
Fareos vilkaisi kenraalia. Mies tuntui suorastaan nauttivan tilanteesta. Hänen olisi turha yrittää puhua itselleen lisäaikaa. Sen todettuaan haltia keskittyi ja keräsi mielenmagiansa, suunnaten voimansa ihmisten sijaan itseensä, luoden tietoisuutensa ympärille tiukan panssarin, jota psioniset kyvyt eivät helposti läpäisisi. Hänen ei auttanut kuin toivoa saman pätevän myös fyysiseen kipuun.
Kiduttaja kiusasi häntä hetken tähtäilemällä raudalla eri puolille hänen kehoaan kuin arpoen, mihin häntä kenties sattuisi eniten, survaisten sitten kuumennetun raudan edemmäs. Fareos sulki silmänsä hetkeä ennen kuin rauta osui. Hän tunsi lähestyvän kuumuuden, joka paisui poltteluksi, ihonsa ja lihastensa kipristelevän lähestyvän vaaran tiellä, ja sitten
Tuska. Polttava kivun viillos hänen toisessa hartiassaan. Reidessään (hän haistoi palavan kankaan), kyljessään. Nopeita sohaisuja kuin tulisen ampiaisen pistot. Haltia puri hampaansa yhteen kivusta irvistäen, veren pisaroidessa hänen nenästään hänen syliinsä. Pistot loppuivat hetkeksi, riittävän pitkäksi aikaa jotta hän ehti kuvitella puhumisen jatkuvan, kun ihminen painoi raudan hänen lihaansa uudestaan, pidemmäksi aikaa kuin merkitäkseen karjaa.
Hetkeen Fareos ei tiedostanut kuin armottoman, viiltävän, polttavan tuskan hänen vasemmassa rintalihaksessaan. Suojastaan huolimatta Fareos huusi ääneen ihonsa ja lihansa palaessa ja savutessa vielä sen jälkeen kun rauta oli vedetty takaisin. Hän piti tiukasti kiinni mielensä muurista, mutta osa siitä karisi pois kivun säikäyttämänä, jättäen hänet huohottamaan ja vavahtelemaan kahleidensa varaan. Polttelu hänen rinnassaan vuoroin voimistui ja hiipui, muotoutuen säälimättömästi vaimeaksi palamisen tunteeksi. Hän nielaisi tyhjää, kuuli sydämensä jyskytyksen ja haistoi palaneen lihansa.
Viimeksi muokannut harlekiini päivämäärä 21 Huhti 2012, 16:12, muokattu yhteensä 1 kerran