Pelasti kamunsa || Pappis

Vanhametsä on alue Quinn metsässä, joka on täysin kuollutta. Tällä alueella ei kasva mitään. Maa on pelkkää tomuista, tamppautunutta multaa. Suuri, karu alue on täynnä pystyyn kuolleita, kivanlahoavia puita. Vain harva olento viihtyy tällä alueella. Väitetään, että metsä on kuollut magian vaikutuksesta. Musta magia olisi kuihduttanut tämän osan metsää, johtuen velhojen salaseurojen tapaamisista aikanaan.

Valvoja: Crimson

Pelasti kamunsa || Pappis

ViestiKirjoittaja Aksutar » 24 Huhti 2012, 22:48

Kosteansynkkä ilta oli laskeutumassa Cryptiin. Kevään ensimmäiset vesisateet olivat iskeneet juuri sopivasti päivälle, jolloin sitä viimeiseksi olisi toivonut. Vanha metsä oli pelkkää mutakenttää talven jäljiltä. Pystyyn kuolleet puut eivät värittäneet maisemaa yhtään. Eikä se verenhaju, mikä ilmassa velloi.
Tänään oli veri virrannut runsaasti vanhassa metsässä. Yhteen olivat ottaneet ihmisten partio ja väijytys, joka noille oltiin järjestetty haltioiden toimesta. Ihmiset olivat eksyneet jo moneen otteeseen lähelle haltioiden piilo paikkaa, nyt oli aika jälleen ilmoittaa, että metsä kuului suippokorville. Ei ihmisille.
Ihmiset olivat muutenkin ahtaalla tannersodan päätyttyä. Haltiat puolustivat metsää entistä kärkkäämmin, kylään oli vaikea saada mitään metsän antimia ilman, että vaaransi henkensä astumalla Quinnin pimentoihin.

Partio oli tehnyt normaalia kierrostaan metsässä, etsien jälkiä haltioista. Mitään ei tietenkään löytynyt, tuttuun tapaan. Tässä partiossa oli ollut mukana myös puoliverinen haltia, Alf. Petturi omilleen, jotka hänet olivat pettäneet aikanaan. Kun väijytys tapahtui, ei kukaan ollut sitä osannut odottaa. Ei kukaan uskonut, että haltiat hyökkäsivät näin synkän sateisena päivänä keskellä mutatannerta. Toisin oli kuitenkin käynyt.
Partio oli totaalisesti pyyhitty kartalta. Suurin osa kaksikymmenpäisestä partiosta oli kuollut niille sijoilleen, osa pisti vastaan kunnes joutuivat alakynteen.. osa pakeni.
Yleensä pakeneminen oli raukkamaista, mutta tässä tilanteessa se oli harvinaisen järkevä veto. Yllätyshyökkäys oli raukkamaista, pakeneminen huomattavan ylivoiman edessä ei. Se oli vain fiksua, mikäli oma henkikulta oli kallis.

Näihin miehiin kuului Alf. Puoliverinen ei uskonut olevansa valmis kuolemaan, ei tällä tavalla. Vielä oli vaikka mitä kokematta ja näkemättä. Mies oli pahasti haavoittunut, mutta oli silti onnistunut karistamaan perään lähteneet haltiat. Nyt tuo oli yksin, märkä, kylmissään ja teki kuolemaa verenvuodon johdosta. Haavat olivat syviä, joskin eivät osuneet onneksi mihinkään fataaliin elimeen. Jos hän hoitoa saisi, selviäisi. Mutta mistä hän tähän hätään ketään lekuria repäisisi keskeltä sateista metsää? Tilanne oli niin sanotusti toivoton.
Lopulta miehen jalat eivät enää kantaneet. Puoliverinen lyyhistyi pitkin kuolleen puun runkoa alas, istumaan vasten runkoa. Väsyneenä. Pukinparta naurahti, kerran jos toisenkin, kunnes ilmoille pääsi kovaan ääneen lausuttu kirosana. Rumasana kaikui lähistöllä hetken, hukkuen kuitenkin pian tihkusateen ääneen. Enää tuo ei jaksanut enää istuakaan, vaan rojahti kyljelleen makaamaan mutaiseen maahan. Mutisten itsekseen ties mitä, samalla kun näkökenttä ja tilanteentaju alkoivat heiketä. Oli yllättävän kylmä. Johtuiko se ilmasta, vai oliko se vain hän?


// Lady Ofelia, plz continue //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Pappis » 24 Huhti 2012, 23:32

//Lady Ofelia palveluksessanne

Veren haju. Sitä ei edes sade pessyt pois. Monilla haju oli pinttynyt käsiin ja se piinasi päivin ja öin, eivätkä edes unet suoneet rauhaa. Vanhametsä oli nähnyt paljon taisteluita. Paljon ruumiita. Paljon kuolemaa. Se oli jo tottunut veren hajuun. Tänäänkin veri oli taas virrannut. Sillä ei ollut väliä keille veri oli kuulunut, sillä maahan vuotaneen elämännesteen perään oli turha itkeä. Monet silti itkivät. Myös murheellisen värinen taivas tuntui itkevän, mutta siitä eivät kuolleet piitanneet. Eivätkä myöskään oudut mustat otukset, jotka tuoksuivat yhtä pahasti vereltä kuin metsä itse.

Niitä oli noin kymmenen pientä kissan kokoista apinamaista mustaa oliota. Ne olivat kuulleet taisteluiden ääniä ja tulleet uteliaina katsomaan, olisiko verilöyly jättänyt jotain arvokasta vietävää heidän emännälleen. Otukset vetivät ikäväkseen vesiperän. Ruumiiden ja aseiden lisäksi ne eivät löytäneet mitään muuta. Paitsi yhden raadon, joka vaikutti liikkuvan vielä. Yksi otuksista oli kuullut selviytyneen ensimmäisenä ja se kutsui tovereitansa katsomaan näkyä myös. Ne tulivat juoksujalkaa pyörimään haavoittuneen miehen ympärille, välillä nuuhkien tämän raajoja. Tuo tuoksui vahvasti vereltä ja kuolemalta, mistä otukset niin pitivät. Nuo katsoivat hetken toisiaan. Mitä tehdä tälle raadolle? Otuksilla oli ohjeet ryöstää kuolleet ja tyhjät talot. Emäntä ei ollut sanonut mitään elävistä ruumiista. Yksi otuksista kohautti oletettavia olkapäitään ja alkoi viittomaan muita avukseen miehen luo mennessään. Muutamien minuuttien sisällä niiden oli onnistunut nostaa haavoittunut selkiensä päälle ja ketterästi vipeltäen ne lähtivät kantamaan tuota pois Vanhastametsästä, emäntänsä luo.

Ofelia kuuli koputuksen liikkeensä takaovea vasten. Ulkona satoi yhä kaatamalla ja iltakin oli laskeutumassa. Ihminen tulija ei ollut, joten se ei jättänyt paljoa vaihtoehtoja. Nainen heilautti kättään oven suuntaan ja yksi liikkeen mustista demoneista sujahti avaamaan oven tämän puolesta. Odotettavissa oli ollut, että sisään olisi tullut muutamia demoneita mukanaan myyntikelpoisia kalleuksia. Yleensä niin tulikin. Paitsi tänään. Arpikasvoinen noita näytti suoraan sanottuna järkyttyneenä, kun hänen pikkuisensa kantoivat sisään pahasti verisen ruumiin, joka hengitti vielä. Oli hyvin lähellä, etteikö Ofelia olisi käskenyt niitä viemään tuon sinne, mistä sen poimivatkin, mutta hän ei tehnyt sitä. Nenäänsä pitkin nainen katsoi miestä arvioiden. Ilman haavojansa hän oli hyväkuntoinen ja näytti vahvalta. Lisäksi tuo oli haltia. Vaikkakin tylyn tempun kokenut, nainen ajatteli tarkastellessaan tuon kovia kokeneita korvia.
"Hyvä on..." Ofelia sanoi hiljaa vaikka oli varma, ettei toinen kuullut, "Hyvä on." Nainen ohjeisti demoneitaan viemään miehen kynttilöillä valaistuun takahuoneeseen sohvalle, jonne hän itsekin meni sulkien oven samalla perässään.

Haavojen parantaminen ei ollut naiselle uutta. Sitä hän oli saanut tehdä liiankin usein erään vanhan tuttunsa kanssa, mitähän tuollekin kuului. Ofelia heitti vanhojen muistelun mielestään ja kävi potilaansa kimppuun. Hän riisui demoniensa avustuksella veren tahrimat vaatteet ja haki kaappien kätköistä sidetarpeita ja yrteistä uutettua lientä, jonka hän oli kokenut hyväksi haavoille. Helliä otteita säästelleen Ofelia puhdisti haavat yksi toisensa jälkeen yrttiliemellä ja sitoi ne. Liinat tahriintuivat nopeasti vereen ja nainen mietti jo, että kuka nuokin pesee.
Kun kaikki haavat oli puhdistettu ja sidottu, Ofelia hengitti syvään ja asetti kätensä miehen siteiden peittämän yläruumiin päälle ja alkoi laulamaan. Demonit alkoivat hymistä ja heilua laulun tahdissa. Jokaisella sävelellä ja sanalla oli oma tarkoin määrätty merkityksensä, jotka kävivät tyrehdyttämään verenvuotoa, poistamaan bakteereita kehosta sekä poistamaan kipua. Laulu kesti kaiken kaikkiaan viisitoista minuuttia, jonka jälkeen noita tunsi itsensä hyvin uupuneeksi ja hän melkein haparoiden haki itselleen tuolin huoneen nurkasta.
"Olet minulle velkaa palveluksen..." Ofelia sanoi istuutuessaan, "Ja henkesi..." hän jatkoi hetken mietittyään. Sitten hän nukahti.
Pappis
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 25 Huhti 2012, 00:03

Puoliverinen ei tajunnut mitä ympärillä tapahtui, kunnes aisti jonkun tai joidenkin pyörivän ympärillä. Laiskasti tuo kävi raottamaan silmäänsä, mutta ei nähnyt mitään. Näkökenttä oli täysin sumentunut. Aivan sama, hän kuolisi kumminkin. Turhaan sitä halusi nähdä, kuinka nälkäinen susilauma oli tullut illallistaan katsomaan. Pukinparta häilyi tajuttomuuden rajamailla, ollen tietoinen että jotain tapahtui, mutta ei tiennyt mitä. Kuitenkin, tuntui siltä että jonnekin liikuttiin. Jonnekin lämpimään, kuivaan
Seuraavan kerran kun puolihaltia jotain tajusi, oli hän sisällä jossain. Missä, se oli täysin toissijainen kysymys. Kenen kosketuksen hän tunsi, oli se suurempi kysymys. Silmät koettivat avautua pienesti tarkastelemaan ympäristöä, mutta turhaan. Sen sijaan kun joku kävi haavoja hoitamaan, mutisi puoliverinen itsekseen milloin mitäkin, joko yleiskielellä tai haltiakielellä. Mitään vaaraa ei ilmeisesti ollut.. eihän? Häntä hoidettiin kuntoon, sen verran puoliverinen kivun ja verenhukan turruttamalla kehollaan pystyi tuntemaan. Kaikki ne ihanan suloiset kivut, jotka parantamisen yhteydessä iskivät. Tuntui tutun turvalliselta, joskin epämukavalta.
Sen verran, mitä puoliverinen nyt tajusi tilanteesta.

Laulua. Alf vihasi naisten laulua. Äänestä päätellen se oli nainen. Tai todella kaunisääninen mies. Vaikka lurittelua vihasikin, oli tämä laulu kaunein mitä puoliverinen oli kuullut. Tosin, tuon kuuleminen oli aika passiivista, lähinnä hän kuuli vain melodian. Laulun aikana kävi arpikasvo viimein raottamaan pienesti toista silmäänsä, nähden nyt pelastajansa epäselvän utuiset kasvot. Hän oli tajuissaan, hereillä, ja kuuli naisen sanat. Heikosti tuo naurahti. Naurahdus oli kuitenkin yskäisyn sävyttämä. Huulet kävivät yrittämään muodostaa sanoja, mutta mitään ei sanottu
Sen sijaan mies vaipui tajuttomuuteen, lopultakin.

Aika kului. Alfilla ei ollut hajuakaan kauanko oli maannut paikoillaan. Tunnin, pari, päivän, viikon? Hän ei tiennyt, eikä oikeastaan välittänyt. Ihanin asia oli tajuta olevansa elossa. Silmät kävivät avautumaan, tuijottamaan kattoon. Pikku hiljaa alkoi mies keräillä ajatuksiaan ja päivittämään tilannetta. Hän makasi sohvalla, jonkun asunnossa. Laiskasti katse kääntyi vierellä lepäävään naiseen. Ilmeisesti talon omistaja. Tai omistajan tytär. Tai vaimo. Kohta jostain ryntäisi karvainen, iso mies pilaamaan tämän herkäksi luokiteltavan hetken. Alf naurahti surulliselle mielikuvalle. Kipuja ei ollut paljon. Ei ainakaan niin paljoa, kuin olisi voinut kuvitella. Vielä mies ei kyennyt liikkumaan suuresti, sillä pienikin liike tuntui liian uuvuttavalta ja kivuliaalta prosessilta. Niinpä puoliverinen tyytyi makaamaan paikoillaan. Ainakin jotenkuten. Toinen käsi löysi tiensä vatsan päälle lepäämään, toisen jalan koukistuessa pienesti, rennompaan asentoon.
Katse pysyi naisessa, hiljaa, kunnes toinen käsistä nousi puolittain ylös ja kävi luomaan kipakan äänen napsuttelulla. Napsuttelulla, jonka tarkoituksena oli herättää toinen.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Pappis » 25 Huhti 2012, 00:20

Niin ihana ja leppoisa oli se unimaailma, josta naista yritettiin pois kiskoa. Aluksi hän luuli, että napsuttelu kuului uneen, ja yritti antaa asioiden olla, mutta sitä mukaa, kun äänet tuntuivat voimistuvan, Ofelian silmät raottuivat ja yrittivät tottua siihen vähäiseen valomäärään, mitä huoneeseen tihkui pienistä ikkunoista. Nainen hieroi kasvojaan ja suoristi venytellen selkänsä. Hän ei pitänyt heräämisensä kanssa mitään kiirettä, vaikka oli jo huomannut potilaansa heränneen. Ofelia nousi tuoliltansa, venytteli ja siisti hieman miekkonsa helmaa sekä pyyhkäisi muutaman hiussuortuvan kasvojensa edestä, eikä peitellyt ollenkaan rujon näköisiä paloarpia kasvoissa ja hartioilla. Lopulta hän kääntyi miehen puoleen ja ei edes yrittänyt hymyillä tälle hyviä huomenia.
"Oikein hyvää huomenta sinullekin, kuka lienetkin", Ofelia tervehti ja asetti kätensä sohvan kädensijaa vasten miehen pään viereen.
"Hoitakaamme esittelyt myöhemmin, sillä tahdon tietää missä kunnossa olet", hän aloitti ja potilas saisi luvan henkisesti varatutua kysymysten tulvaan. Sattuuko mihinkään? Särkeekö päätä? Tunnetko kaikki raajasi? Liikkuvatko kaikki sormet? Älä yritä liikkua tai kohta et tunne edes omaa päätäsi. Koko litania läpi.
"Lauluni saa sinulle ehkä paremman olon, mitä normaalin parantamisen keinot, mutta suosittelisin silti jättämään turhat sankaruudet sikseen, onko selvä? Et liiku tuosta ennen kuin olen antanut luvan siihen", Ofelia käski ja polvistui miehen tummien silmien korkeudelle.
"Olisitko nyt hyvä ja kertoisit nimesi, muukalainen?"
Pappis
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 25 Huhti 2012, 00:36

Huomenet toivotettiin. Tummat kulmat kohosivat pienesti samalla kun käsi laskeutui rennosti kehon vierelle. Se sai riittää vastaukseksi huomenien toivotukseen. Pieni, tuttu virne kuitenkin kohosi puoliverisen kasvoille naisen päättäessä, että esittelyt jätettäisiin myöhemmälle.
Ei ole ensimmäinen kerta kun joku noin toteaa. Tosin, toisessa yhteydessä Virne katosi pian kasvoilta kehon ilmoittaessa kiputiloistaan. Sattuiko? Kyllä. Minne? Kaikkialle. Päähänkin? Ei oikeastaan, ehkä vähän heikotti. Kaikki raajat toimivat, kaikkein tärkein oli turvattu, ei tuntunut huonolta. Kutakuinkin hyvissä voimissa kaiken sen kokemansa jälkeen, vaikkakin tuo oli vielä kaukana kutsuakseen itseään terveeksi ja kuntoutuneeksi, hyvinvoivaksi.

Nainen kävi mainitsemaan laulunsa. Alf hymähti. Hän ei ollutkaan kuvitellut laulua päässään. Hetkeksi hän oli jo unohtanutkin sen, miettinyt että se oli vain unta. Mutta kerta laulu mainittiin tässä yhteydessä tällä tavalla, kävivät puoliverisen hälytyskellot soimaan pienesti. Noitako tuo oli? Maagi, velho, jokin muu? Tai vain parantaja. Hyvännäköinen parantaja. Alf virnisti. Ei niin nuori, mutta ei todellakaan liian vanha.. Perus nätti, niin kasvoiltaan kuin kropaltaankin tosin kasvoja kävi raiskaamaan ikävännäköinen arpi. Palovammako, kenties.. Ei se menoa haitannut. Virne säilyi kasvoilla. Levisi entisestään, kun nainen kävi polvistumaan potilaansa korkeudelle.
Minähän en tästä liiku ennen kuin olen saanut sinulta luvan, älä huoli Puoliverinen myhisi virnuillen Omasta puolestani voisin vaikka koko viikon tässä makoilla Katse käväisi siellä, minne ei saanut tuijottaa. Yleensä tässä kohtaa oli kauniimmanosapuolen edustajan käsi lässähtänyt poskelle.
Ovatko nimet tosiaan tarpeen? Katse nousi takaisin kasvoihin Tai no, jos välttämättä haluat tietää mitä nimeä huutaa niin Alf. Eregion Nyt varmaan haluat esitellä itsesi, joten minä tiedän mitä nimeä toistella?
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Pappis » 25 Huhti 2012, 00:52

Vai viikon, ajatteli Ofelia tuhahtaen. Jos sinä hievahdatkaan siitä, ennen sitä, et nouse enää koskaan. Mies kertoi tilansa olevan kivulias, mutta, ainakin naisen mukaan, vakaa. Pahin kuolemanvaara oli vältetty ja oli jatkosta kiinni oliko se hyvä vai huono juttu.
"Sepä hyvä, sillä haavasi ovat sitä luokkaa, etten sinuna liikkuisi tuossa kunnossa ainakaan kahteen kuukauteen," Ofelia sanoi äänellä, joka pyrki tuomaan myös esille aiemmat ajatukset. Nainen tiesi jo tasan tarkkaan, mitä mieltä hän potilaastaan oli ja, jos tuo ei käyttäytyisi siivosti, hän toisi sen myös esille.

"Selvä, Alf..." Ofelia tokaisi lausuen miehen nimen yhtä suurella rakkaudella kuin torakan.
"Nimeni Ofelia Remington, mutta sinulle olen 'neiti Ofelia'. Voit toistella sitä kaikessa rauhassa, kun en ole paikalla." Tuon sanottuaan nainen napsautti sormiaan ja nurkan varjoista esiin pilkahti yksi tuon demoneista.
"Alkakaa tehdä aamiaista. Tuokaa potilaallemme kasvisvelliä ja pala leipää." Ofelia arveli, ettei ruokalista houkuttelisi, mutta siihen mies joutuisi nyt tyytymään.
"Sillä aikaa, kun pikkuiseni valmistavat meille ruoan, voisit kertoa, miten jouduit tuohon kuntoon..." Ofelia sanoi ja hymyili ensimmäistä kertaa Alfille sinä aamuna, vaikkakin hymy oli kaukana aidosta, "Arvon herra haltia..." hän lisäsi, ei viettelevästi, vaan varoitukseksi. Ofelia oli kieltäytynyt ottamasta kantaa sotaan, mutta jompikumpi puolista saattaisi maksaa haavoittuneesta haltiasta ihan mukavan summan...
Pappis
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 25 Huhti 2012, 01:05

Vaikeasti tavoiteltavaako tuo leikki? Sehän kävi, oli hän ennenkin moisiin törmännyt. Sehän toi vain lisää haastetta ja hauskuutta peliin. Peliin, johon nainen ei juuri nyt näyttänyt olevan innokas lähtemään. Nainen, joka esitteli itsensä Ofeliaksi. Mutta tuota täytyi kutsua nimellä neiti Ofelia? No, ainakaan ei ollut rouva. Hyvä! Ei tulisi karvaista kaveria hakkaamaan ilmoja pihalle, jos vähän koskettaisi. Tosin, puoliverinen ei tykännyt siitä, että joutui kutsumaan jotakuta etuliitteillä. Varsinkaan, jos tämä ei ollut ilmaissut selvästi olevansa kuninkaallinen tai vähintään aatelinen. Mitään mies ei kuitenkaan ääneen sanonut tällä kertaa, tyytyi vain virnuilemaan itsekseen.
Demonin pompatessa nurkkaan kävi mies kohottamaan kulmiaan pienesti. Outo otus, mikä kieli siitä ettei nainen nyt ihan tavallinen tallaaja ollut. Tai no, demonin ilmestyminen vain varmisti tämän epäilyksen. Otukselle annettiin tehtäväksi tehdä ruokaa. Ei mitään hienoa, mutta jotain hengenpitimiksi. Eipä pukinparta valittanut, oli hän huonompaakin syönyt ja joskus ollut syömäti.

Pian Ofelia kävi vaatimaan tietoa siitä, miten mies oli tähän kuntoon päätynyt. Hymy naisen kasvoilla sai pukinparran virnistämään entistä viekkaammin. Hänen asemassaan ei kyllä kannattanut yhtään suututtaa tätä naista, joka juuri nyt oli todennäköisesti niskan päällä. Mutta Alf mieluummin säilytti luonteensa loppuun asti, kuin nöyrtyi ja säilytti henkensä.
Naisen mainitessa haltian, kävi virne kuitenkin vakavoitumaan. Sillä sekunnilla olisi pukinparta voinut tirvaista naista, ellei tuo olisi juuri pelastanut hänen henkeään ja ellei Alf olisi tässä kunnossa.
Olen yhtä paljon haltia, mitä olen ihminen Kävi mies täsmentämään korjatessaan pienesti asentoaan Kutsu minua vielä kerran suippokorvaksi, niin tuikkaan sinulle ylimääräisen reiän kehoosi.
Varoitus oli melko heiveröinen, ei tosissaan otettava, mutta sanat tulivat silti vakavilta kasvoilta.
Ja se miten päädyin tähän kuntoon lienee yhtä mielenkiintoinen tarina, mitä sinun arpiesi tausta Mies virnisti Tai, sinun tarinasi on varmaan mielenkiintoisempi. Mutta se mitä minulle kävi, on harvinaisen tylsä ja yksinkertainen asia: Väijytys. Partiomme ei ollut valmistautunut siihen ja sitten kävi köpelösti. Pian he alkavat miettimään mihin yksi partio on kadonnut ja saavat todeta että kuolivat pois.. Tai no, kai osa pääsi pakoon. Osa onnekkaista, joihin voisin itsenikin luetella.
Mutta se minusta, puhutaan välillä sinusta ja meistä! Kävi sanat virneen noustessa kasvoille. Mies ei näyttänyt ottavan tätä tilannetta kovin vakavasti. Huolettomuus oli kuitenkin vain tapa kätkeä kaikki se pelko, ahdistus, kipu ja suru jonnekin syvälle sielun uumeniin.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Pappis » 25 Huhti 2012, 09:27

Toinen oli siis puoliverinen. Ofelia katsoi Alfia kulmaansa kohottaen ja oli jopa hieman yllättynyt miehen sanavalinnoista. Vielä nainen tyytyi vain hymyilemään kylmästi, mutta, jos mies ei osaisi varoa sanojaan, tuo saisi kohta ihailla parkettia lähietäisyydeltä.
"Partio? Olet ihmisten puolella", Ofelia totesi asian valjetessa viimein hänellekin. Kyllä hän oli jo heti Alfin korvien perusteella ymmärtänyt, ettei mies ollut haltioiden kanssa hyvää pataa.

Mies yritti kääntää keskustelun virnistellen Ofelian arpien puoleen, mihin nainen vastasi hymyillen: "Älä unta näe. Minun yksityisasiani tai menneisyyteni eivät sinulle kuulu. Ole vain kiitollinen, että vaivauduin pelastamaan säälittävän henkesi ja rukoile, etten muuta mieltäni asian suhteen." Ofelia kumartui lähemmäs Alfia, että toinen voisi vaikka laskea ripset hänen molemmista silmistään ja sanoi, "Minulla on valta, voima ja oikeus tappaa sinut siihen paikkaan. Älä unohda sitä..." Tuon jälkeen Ofelia suoristi selkänsä ja avasi oven tarjotinta kantavalle demonille. Luulisi, että Alfille alkoi pikku hiljaa tulla selville, missä asemassa hän oli tuon noidan talossa, mutta, jos tuo oli yhtä tyhmä kuin miltä vaikutti, niin... Riippuisi hyvin paljon Ofelian mielentilasta saisiko tuo parantua rauhassa vai maksaisiko noita röyhkeyteen samalla mitalla takaisin. Hänellä oli kokemusta röyhkeistä puolihaltioista niin pahassa kuin pahassa. Kyllä heitä kohdella osattiin.
"Syö. Tarvitset voimia parantuaksesi", nainen kehotti ja poistui muuta sanomatta huoneesta.

//Tän kohdan jälkeen vois kai tapahtua pieni aika hyppy, vaikka viikko pari, milloin Ofelia ois antanu Alfille jo luvan kokeilla kävelemistä.
Pappis
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 25 Huhti 2012, 13:13

Naisella oli nopeat hoksottimet, tuo kävi toteamaan puoliverisen olevan ihmisten puolella. Mies kohotti kulmiaan huvittuneena, naisen sanojen perään. Tuota toteamusta seurasikin sitten puhe, jonka voisi laskea uhkaukseksi. Vaikka uhkaus oli harvinaisen paikkansapitävä ja olisi syytä olla varuillaan, ei Alf näyttänyt ulkoisesti minkäänlaisia pahoittelun, ymmärryksen saatikka sitten alistumisen merkkejä kasvoillaan, kun Ofelia lähemmäksi kumartui. Sen sijaan kasvoilla loisti se sama, huvittuneen ärsyttävä ilme.
Et sinä minua tappaisi, olet jo liian kiintynyt minuun Puoliverinen mumisi virnuillen naisen perään, tuon käydessä poistumaan syömiskäskyn myötä.

Kului viikko, toinenkin. Pikku hiljaa puoliverinen alkoi saada voimiaan takaisin, joskin tuosta ei vieläkään ollut matkaamaan yksin minnekään. Hyvä jos pystyssä pysyi edes viittä minuuttia. Kuitenkin, oli pukinparta jo pikku hiljaa alkanut kuntouttaa itseään, jahka noidalta oltiin saatu lupa kävelyn harjoittamiseen. Vaikka Alf ei pahemmin pitänyt siitä, että olisi naisen tossun alla, kävi tuo kuitenkin leikkiin mukaan. Turhaan hän noitaa suututti, vaikkakin hermojen koettelu oli tapana miehellä. Oli tuo jonkin asteen nöyryyttä näiden päivien aikana oppinut naista kohtaan, mutta ei siltikään näyttänyt alistumisen merkkejä. Kovapäinen kuin oli.
Nyt arpikasvoinen mies kokeili jälleen vaihteeksi jalkojaan. Sohvalta ylös päästyään oli mies alkanut kulkea hitaan vaivalloisesti ympäri huonetta, testaillen raajojensa toimivuutta. Kantoivat, kutakuinkin, mutta eivät ilman tukea pitkään. Jokainen eteen sattunut huonekalu saikin luvan toimia tukena aina kun alkoi heikottamaan.


// I did it milady! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Pappis » 25 Huhti 2012, 14:37

Joka aamu, kun Ofelia joutui hoivaamaan Alfia, vaihtamaan tämän siteitä sekä tekemään kaikenlaista muuta vieraansa eteen, häntä alkoi pikku hiljaa kaduttamaan tämän henkiin jättäminen. Alf oli ryöhkeä, ärsyttävä ja ei vaikuttanut juuri tuntevan kiitollisuutta henkensä pelastajaa kohtaan. Aina, kun mahdollista, noita laittoi demoninsa asialle miestä hoivaamaan, mutta usein hän teki sen itse ja sai kestää ärsyttävää puolihaltiaa päivästä toiseen.
Todella hupi alkoi vasta silloin, kun Alf saattoi taas yrittää kävelemistä. Välillä takahuoneesta kuului tömähdys, kun jalat eivät enää kantaneet ja silloin nainen tyytyi vain virnistelemään vahingoniloisena. Alfin läsnäolo oli myös vaikuttanut kaupankäyntiin, sillä kylän rouvat olivat kuulleet Vanhanmetsän tapauksesta ja sen ainoasta selviytyjästä. Rouvat pitivät muutenkin Ofelian kaupasta, koska siellä kuuli aina parhaimmat juorut ympäri Cryptiä, mutta viime päiviä he olivat tulleet, viipyilleet ja eivätkä olleet välttämättä ostaneet mitään, kunhan olivat toivoneet näkevänsä edes vilauksen haavoittuneesta miehestä.

Eräänä päivänä oli yllättävän hiljaista ja Ofelia päätti ottaa kaiken irti siitä ja pisti putiikin kiinni etuajassa. Tulot olivat tietenkin siltäajalta pois, mutta niin olivat myös juoruavat akat. Sen parempi, nainen ajatteli. Kädellään Ofelia teki pienen merkin ja muutamista kohdista hänen ihonsa alkoi varista pois paljasten rujot paloarvet. Hän ei välittänyt peittää niitä muulloin kuin ihmisten edessä. Liike oli miellyttävän hiljainen ja ainoat äänet olivat demonien satunnaiset rapinat liikkeen nurkissa. Ofelia piti aina muutamia paikalla ihan vain oman turvallisuutensa takia. Takahuoneesta kuului askelia ja nainen huokaisi. Kohta kuuluisi varmaan taas tömähdys ja sitten potilaan joutuisi auttamaan taas petiin. Tyypillistä. Ofelia nousi tiskin takana ja meni takahuoneeseen, missä Alf yritti taas kävellä vaikka olihan se vielä lapsen kengissä.
"Ihailtavaa yrittämistä..." Ofelia sanoi miehelle, joka oli kosketellut perusteellisesti läpi kaikki huonekalut sohvasta kaappiin.
"Mutta joudut odottamaan vielä vuoden päivät ennen kuin tuo sujuu kunnolla. Tavallinen ihminen olisi jo kuollut, joten voit olla kiitollinen puoliverisyydestäsi", nainen huomautti ja nojasi ovenkarmeja vasten.

//Excellent, my apprentice
Pappis
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 25 Huhti 2012, 15:30

Hetken edestakaisin käveltyään sai puoliverinen havahtua jo tutuksi käyneeseen ääneen. Kujeileva katse kääntyi kohti Ofeliaa, joka kävi ovenkarmiin nojaamaan tuoden esille paranemisprosessin pituuden. Puoliverinen hymähti.
Mikäli en ikinä olisi yrittänyt, en olisi edes selvinnyt ensimmäisestä vuosisadasta Puoliverinen totesi virnistäen Joten jatkan yrittämistä aina siihen asti, kun ei enää henki kulje.
Mutta mitä tulee paranemisprosessin kestoon Alf kävi tuumimaan samalla kun klonkkasi tietään lähemmäksi noitaa, jääden seisomaan parin metrin päähän, pitäen lähimmästä tuolista kiinni Ajattelin kyllä selvitä siitä puolessa vuodessa.. ehkä nopeamminkin.. jos oikeille henkilöille puhuu.
Parantajat olivat mukavia olentoja. Sellaisen kun löytäisi, olisi kaikki murheet takana. Vaikka se tietysti tulisi maksamaan.. ellei sitten armeijan parantajat suostuneet puoliveristä parsimaan, jahka hän kotiin pääsisi. Tosin, ne parantajat olivat jo tehneet harvinaisen selviksi, etteivät halunneet pervoa sotilasta lähelleen. Mitäs näyttivät niin hyvältä virkapuvuissaan. Naiset, suuttuivat kun joku kävi epämieluisalla tavalla ulkonäköä kehumaan.

siitä puheen ollen, voisitkin jo hankkia ratsun alleni niin pääsisin kipittämään takaisin kylään Haltia totesi virnistäen viekkaasti Ellet sitten välttämättä halua ihailla jumalaisen komeaa ulkonäköäni vielä vähän pidempään, hmm?"
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Pappis » 25 Huhti 2012, 16:08

Ofelia tunsi itsensä lapsukaiseksi Alfin mainitessa ensimmäinen vuosisatansa. Vaikka naisella oli ikää ihmisen mittapuussa mukavasti, tuntui puolihaltian elinkaari silti tavattoman pitkältä, vaikka tuo näyttikin saman ikäiseltä. Noita tuntui tapaavan verrattain paljon pitkäikäisiä kummajaisia...
"Voi, miten ylevää", Ofelia puuskahti Alfin uholle ja aikeille parantua puolessa vuodessa, "Puhu puolesta vuodesta vasta sitten, kun pystyt juoksemaan taloni ympäri ongelmitta ja tuolla menolla sinä pystyt siihen vasta kolmen kuukauden päästä ja tuskin silloinkaan. Et pysty edes seisomaan ilman tukea." Oli jollain tavalla hellyyttävää, että Alf yritti niin kovasti, mutta Ofelia tiesi, ettei keho mene eteenpäin pelkällä yrittämisellä. Nainen arveli mielessään kauan Alfilta kestäisi tajuta se.

Ilmeisesti hyvin kauan, koska eikös tuo käynyt pyytämään, että Ofelia kävisi hankkimassa tuolle ratsun, jotta hän voisi palata kyläänsä. Naisen kynnet pureutuivat nyrkkiin, ettei tuo menettäisi hermojaan ja löisi miestä demoniensa avustuksella lattiaan.
"Hiisi viekoon, minä sinun ulkonäöstäsi", Ofelia kivahti ja näpäytti etusormellaan Alfin rintaa, joka oli yhä siteiden peittämä.
"Minä annan sinulle luvan kipittää takaisin kylään VASTA, kun olen sitä mieltä, että olet terve!" Ja, jos Alf ei osaisi hillitä kieltään Ofelian edessä, se tulisi kestämään kauan. Noita alkoi olla jo lähellä räjähtämispistettä.
"Ja niin kauan, kun sinä olet minulle henkesi velkaa..." Ofelia mainitsi hymyillen, "et häivy täältä minnekään..."
"Ja siitä puheenollen..." Nainen jatkoi painaen koko kätensä miehen rintaa vasten ja työnsi häntä kevyesti sohvan suuntaan, "Potilas. Vaakatasoon. Heti."
Pappis
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 25 Huhti 2012, 18:19

Virne säilyi miehen kasvoilla naisen käydessä latelemaan faktoja paranemisen suhteen. Kyllä puoliverinen ne tiesi, mutta ainahan sitä sai esittää olevansa supermies. Optimistinen ajattelu oli hyväksi, joskin tuon kujeilevan optimistin sisimpään kätkeytyi vakavamielinen realisti. Silti, noitaa oli kiva kiusata. Sen pienen mielihyvän tuon ärsyttämisestä saattoikin nähdä miehen kasvoilta, naisen käydessä kivahtamaan vastauksen ulkonäkö kysymykseen. Niinhän ne kaikki sanoivat! Alf tiesi olevansa vastustamaton. Näpäytys rintakehälle kuitenkin sai miehen hätkähtämään pienesti, ihan vain silkasta säikähdyksestä ja kivun varomisesta.
Ofelian seuraavat sanat saivat miehen ilmeen vakavoitumaan pienesti. Vai olisi hän täällä niin kauan, kunnes noita sanoi hänen olevan terve? Sehän nähtäisiin! Noita sanoja seurannut jälleen kerran uhkaukseksi lueteltavat sanat saivat puoliverisen vakavoitumaan entistä enemmän. Niin kauan kuin hän oli velkaa, ei olisi haltialla asiaa poistua täältä? Reilu pyyntö sinänsä, mutta vapaudenriisto ei kuulostanut houkuttelevalta muuten niin vapaaseen elämäntyyliin tottuneelle miehelle.

Niinkö meinaat? Olikin kysymys, jota seurasi virne naisen käydessä vaatimaan vaakatasoon laskeutumista. Nyt. Alf ei pistänyt lainakaan vastaan Ofelian käydessä työntämään häntä kohden sohvaa. Sinne eteneminen oli kuitenkin yhtä nopeaa, mitä rammalta ihmiseltä nyt saattoi olettaa.
Näinkö pian minä sinut hurmasin? Taitaa olla uusi ennätykseni Puoliverinen totesi virnuillen, samalla kun istahti lopulta nätisti sohvalle, puoli makaavaan asentoon.
Voit olla ehkä niskanpäällä, mutta älä luule että voisit komennella minua kuin ostettua orjaa Mies totesi hymisten.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Pappis » 25 Huhti 2012, 18:34

Alf varmaan luuli hymyilevänsä hurmaavasti, mutta Ofeliaa se lähinnä ärsytti. Mies noin täynnä itseään, annan mun kaikki kestää...
"Voi kyllä todella hurmasit", Ofelia naurahti muka viettelevästi ja jäi seisomaan Alfin eteen, kun tämä kävi sohvalle istumaan. Noita päätti nyt viimeinkin näyttää miehelle, missä paikassa kaappi sijaitsee tässä asunossa. Hän nojautui likemmäs Alfia, korostaen käsillään suhteellisen paljasta poveaan ja katsoi miestä silmiin.
"Niskanpäällä? Minäkö?" Ofelia sanoi keimaleivasti hymyillen ja laski kätensä miehen polvelle, josta se lähti liukumaan hitaasti ylöspäin reittä pitkin. Hartiat tavoittaessaan Ofelia kumartui lähemmäs ja kuiskasi:
"Tarkista uudelleen." Nuo sanat sanottuaan katosta ja nurkista hyöksyi ei yksi, ei kaksi, eikä kolme demonia. Niitä tuli peräti viisi ja kaikki kerralla Alfin niskaan. Sen täytyi tuntua vaikka niiden ei oltu käsketty käyttämään kovin paljoa voimaa. Ofelia ei voinut olla virnuilematta näylle, eikä hänellä kyllä ollut syytäkään lopettamiselle. Mies sai viimeinkin ihan ansionsa mukaan. Nainen veti tuolin luoksen ja kävi sille istumaan voidakseen katsella, miten leikkisästi hänen demoninsa telmivät suhteellisen komean miehen päällä. Tästä riitti kyllä hupia ja Ofelia antoi ilkikurisen virneen saapua kasvoilleen.
Pappis
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Huhti 2012, 21:20

Voi kyllä hurmasin, Alf toisteli mielessään naisen naurahduksen myötä. Virne miehen huulilla kasvoi, noidan käydessä nojautumaan lähemmäksi tuoden liikkeillään esille naisellisia muotojaan. Muotoja, joita haltianpuolikas oli katsellut jo pari viikkoa sillä silmällä. Katse käväisi naisen kädessä, joka laskettiin polvelle. Polvelle, josta tuo lähti liukumaan ylöspäin. Katse kohosi tuosta lähestyvästä, mielihyvää tuottavasta kosketuksesta naisen kasvoihin, jotka lähemmäksi kumartuivat
Mitä seuraavaksi tapahtui, oli kirjaimellisesti tilanteen latistaja. Demonien hypätessä niskaan kävi puoliverinen älähtämään, jota seurasi hetken hämmennys. Hämmennys, joka kuitenkin muuttui ääneen kiroamiseksi ja turhankin rajuiksi liikkeiksi.

Demonit saivat kyytiä, sitä mukaan mitä Alf niistä otteita luuli saavansa. Mies kävi kiroamaan haltiakielellä ääneen noita pieniä veitikoita, samalla kun heitteli olentoja yksi toisensa jälkeen kauemmas itsestään. Kuitenkin ne palasivat, joten moinen toimenpide oli melko turhaa. Haltianpuolikas nousi ylös, turhankin rivakasti reväyttäen ties kuinka monta kipeää lihasta ja toipuvaa haavaa auki. Tätä liikettä seurasi äkillinen karjahdus, jonka seurauksena puoliverinen tipahti nelinkontin lattialle, pidellen kylkeään toisella kädellä. Pää painui vasten lattiaa, samalla kun mies kirosi jälleen mutisten puoliääneen ties mitä, nyt välittämättä edes demoneista jotka joko olivat hänet jättäneet rauhaan tai vielä hyppelivät päällä. Tällä hetkellä Alf ei tuntenut noiden otusten kosketusta, sillä keho kävi viestimään vain äkillisten typerien liikkeiden tuottamasta kivusta, turruttaen kaiken muun kosketuksen aiheuttaman tunteen.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Seuraava

Paluu Vanhametsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron