Kirjoittaja Lazu » 30 Touko 2008, 08:29
Zeke & Zake
Taas lankesi sellainen pimeys. Sellainen pimeys, joka söi kaiken valon ja toivon, sellainen jota mikään ei läpäissyt. Sellainen, joka koittaa kun kuolee. Mutta ei se enää pelottanut niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, eivät vanhat temput uusia voittaneet.
Kaksosia kyllä sapetti, kun vastustaja oli niin helposti väistänyt heidän iskunsa. Zake olisi mieluusti syöksynyt uuteen iskuun ja Zeke olisi tietysti mennyt mukana, mutta Elune veti heidät mukaansa. Aivan, pitäisi päästä pois. Veljekset vilkaisivat toisiaan ja virnistivät. Zake potkaisi oven auki ja lähti juoksemaan edellä, kun taas Zeke otti Elunea kädestä kiinni ja lähti johdattamaan häntä.
Anna meijä johtaa, Elune. Meikät tuntee tän metän hyvi! Zeke totesi nauraen.
Joo, ja sä, pöljähaltija, voit tulla perään jos uskallat! Zake huusi mökissä olleelle vastustajalle.
Uhkailivat, rehvastelivat, mahtailivat, laskivat leikkiä. Vaan silti kumpikin pelkäsi kuollakseen. Kuin iso ja vaarallinen leijona olisi ajanut takaa pientä ja heikkoa gasellia. Ja, inhottavaa kyllä, he olivat ne gasellit.
Zake johdatti heitä syvemmälle metsään, tietämättä oliko vastustaja tulossa perässä, mutta tiesi ainakin veljensä pysyneen perässä. Lopulta hän pysähtyi ja valahti maahan. Zekekin pysähtyi ja vajosi myöskin maahan polvilleen. Pojat vilkaisivat toisiaan epävarmoina, pelokkaina, vailla laisinkaan toivoa. Tai no, Zeke kyllä tunsi toivon pikkuhiljaa heräävän.
Mitä Mitä hemmetin Hemmetin ainetta se heitti meijän päälle..?
Zeke kääntyi katsomaan Elunea. Naisen siunaus oli ainut syy siihen, että Zeke tunsi edes pienen toivonkipinän heräilevän. Zake tuli veljensä vierelle ja katsoi papitarta pelokkaana. Mitä heille tapahtuisi? Tappaisiko se ihmeellinen tomu heidät? Kumpikaan ei uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea voisi tapahtua.