Move or die with it || Metsänoikeus ryhmäpeli!

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Aksutar » 21 Maalis 2012, 21:43

Lounatuuli ei valitettavasti kyennyt vastaamaan mitään haltia neidon puheisiin. Sen sijaan siniharjainen otti nätisti suuhunsa lehden, jota Aethena kävi tarjoamaan. Katse pysyi yhä neidossa, vaikkei lohikäärme käynyt mitään sanallisesti vastaamaan. Kivun turruttama keho ei kuitenkaan käynyt enää välittämään lisäkivusta, joita rohdot ja muut hoitokeinot saattoivat aiheuttaa. Lehti jonka haltia oli antanut, auttoi ehkä hieman. Lohikäärme ei kuitenkaan osannut kertoa oliko turta kivusta vai eikö tuntenut enää mitään.

Paljon! Hengetär vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi Lyronin kysymykseen haltioiden määrästä. Tosin, eipä olento osannut laskea, joten tuon arvio perustui nopeaan vilkaisuun. Se, kuinka monta oli paljon, oli sitten jokaisen itsensä pohdittavissa. Seuraaviin kysymyksiin Hecate ei ehtinyt, eikä kyllä olisi osannutkaan vastata. Olento ei koskaan ollut nähnyt itse haltiakuningasta, mutta mikäli äveriään itseriittoinen, sekä kusipäisennäköinen pitkäletti laskettiin kuninkaaksi, niin kai Hecate sitten itse kruununkantajan oli nähnyt. Ilman kruunua tosin. Eikö kuninkaallisilla ollut aina kruunu päässä?
Lounatuuli kohotti katseensa Lyroniin tuon kysellessä haltiakuninkaasta ja siitä, olivatko nuo hänen perässään. Merkittävän vakava katse kertoi myöntävän vastauksen jo ilman sanojakin.
Hecate puolestaan seurasi sokealla katseellaan Aethenaa, joka lähemmäksi tuli. Nuori tarjoutui auttamaan taistelussa, mikä olennon mielestä ei ollut yhtään huono idea. He olivat todennäköisesti muutenkin alakynnessä, näin äkkiseltään arvioituna. Ratsastajia oli ollut monta, perässä seurannut muutama jalan.. kaikki niin hyvin varustettuja, että sitä ryhmää olisi voinut helposti luulla tantereelle suuntaavaksi rykmentiksi!


// Hofofofofof, Tuon sitten seuraavassa viestissä mukaan jo Aranin sun muut, ettei jäädä lagaamaan samaan kohtaan liikaa. Anygays //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nipustin » 21 Maalis 2012, 23:34

//Boys, tonight we're eating some fancy elf arse! >:3 //

Lyron Brell

Johtaja loi katseen Aethenaan ja nyökkäsi pontevasti. Suden silmissä näkyi pienoinen ristiriita siitä oliko Aethenan paikka mukana vaarallisessa taistelussa, mutta kuitenkin Lyron tiesi että kaikille oli oma paikkansa tässä kamppailussa. "Jokainen kantakoon kortensa kekoon", kuuluivat viisaan johtajan sanat.
"Jätämme muutaman vartioon luolalle. Moon, sinä johdat kotirintamalla. Jätän sinulle muutaman avustajan mikäli vieraamme kunto heikkenee. --" Lyron selosti sotasuunnitelmaa johtavalle parantajalle ja sitten kokosi mukaan lähtevien ryhmää. "Hecate, haluatko osallistua tähän? Pääsisit kiusaamaan hienohelma haltioita, mutta tämä voi olla kyllä melko hurjaakin menoa..." Lyron kysyi hengetär suojatiltaan telepaattisesti, kuten haltioilla oli taitona.
Täytyi tehdä nopeita päätöksiä ja siirtoja. Pian oli ryhmä joka lähti vastaanottokomiteaan oli selvillä, enää puuttui suunitelma. Ehdotuksina oli muun muassa suorakontakti, jossa käytäisiin vain voimalla päälle sen kummempia kyselemättä. Sitten oli väijytys, jossa piilouduttaisiin luolan lähistölle ja käytäisiin sitten yllätyksen ja piilon tuomin turvin hyökkäykseen. Yksi vaihtoehto tietysti oli myös diplomatia. Lyron ja pari "henkivartiaa" voisivat mennä joukkoa vastaan ja yrittää ratkaista asian neuvottelulla, muu lauma voisi olla piilossa vaikkapa puiden oksastoissa. Jos neuvotteleminen ei toimisi olisi silti puoliyllätyksen valtti turkissa.
Joka tapauksessa laumalla olisi kotikenttä etu. He tunsivat metsän kuin oman kuononsa. Hienostunut haltiakuninkaan iskujoukko tuskin vietti aikaansa metsässä rymyten, vaikka varmasti muuten osasivatkin asiansa. Ennen kuin päätöstä oli kokonaan edes saatu tehtyä lauma oli jo poistunut pesäkololta ja lähtenyt etenemään.
Lyron ei kuitenkaan ollut verenhimoinen, joten ehkä asian voisi hoitaa pienoisella pelonsekaista kunnioitusta aiheuttavalla keskustelulla. Näin ollen päädyttiin diplomatiaan.

Lauma siirtyi asemiin reitille jota Hecate oli tähystänyt haltiajoukon kulkevan. Lyron pyysi Aethenaa jäämään toiseksi henkivartioista. Ehkä mies todella uskoi naisen kykyihin, mutta osa syynä oli varmasti se että mies halusi pystyä näkemään Aethenan koko ajan, varmistaen ettei tämä ollut pulassa. Toiseksi henkivartiakseen mies valitsi uskollisen lapsuuden ystävänsä tiikerin.
Kauempana näkyi kuinka heitä kohtaan marssi haltioita hevosten selissä, taaempana ilmeisesti myös jalan. Lyron otti askeleen eteenpäin ja pörhistäytyi koko mittoihinsa. "Millä asialla itse haltia kuningas voisi mahdollisesti vaivautua tulemaan koko pitkän matkan metsään asti?" Lyron esitti erottaen jo kaukaa tarkoilla pedon silmillään itse haltiakuningas Aranin.
Nipustin
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 23 Maalis 2012, 16:10

Aethena nyökkäsi vakavana kiitokseksi Lyronille tuon luottamuksesta. Nuorta naista jännitti aivan suunnattomasti, luultavasti myös pelotti, mutta sitä nyt ei edes itselleen myöntänyt. Haltia muuttui valkeaksi tiikeriksi, koska oli tottunut kissaeläimenä olemiseen ja tiikeri oli kuitenkin suurempi kuin puuma. Nyt tiikerina Aethena tassutteli Lyronin perässä/vieressä tuon lähtiessä ottamaan "vieraita" vastaan. Aethena pysähtyi Lyronin niin tehdessä ja jos eläimet haukkoisivat henkeä olisi tehnyt niin haltioiden porhaltaessa paikalle. Ainakin neitokaisen silmissä iso joukko tuntui saavan tuon hermostuneeksi ja varsinkin haltiakuningas koko ylväydessään. Aethena koki suurta tarvetta alkaa sähisemään tai murisemaan, jotain niiden välistä luultavasti, mutta hillitsi itsensä vaikka muutama niskakarva nousikin pystyyn tiikerin selässä.

Aethena pysyi kiltisti paikoillaan tekemättä mitään ja antoi Lyronin hoitaa puhumisen. Piti kuitenkin silmällä haltioita ja omat lihaksensa jännittyneinä valmiina vastaamaan mihin tahansa mitä nuo saattoivat keksiä. Neidon ajatuksen laukkasivat hurjaa vauhtia ja muun muassa yritti miettiä mitä kaikkia eläimiä oli nähnyt, joihin voisi muotonsa muuttaa. Tuon pitäisi kuitenkin käydä haltiana ensin, joten muutos olisi hieman hidas, mutta jos saisi jonkun vaarallisemman hahmon siitä olisi enemmän hyötyä, jos tästä rähinä tulisi. Rähinä tästä varmasti tuli, neitokainen mietti synkästi sillä tuo koppavan oloinen haltia näytti juuri sellaiselta, joka ei kuunnellut ketään muuta. Miksi ihmeessä tuo halusi ylipäätään pahaa lohikäärmeelle?
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 25 Maalis 2012, 16:04

Lounatuuli (idle), Hecate, Aran

Hecate kävi nyökyttelemään päätään erittäin innoissaan, Lyronin kysellessä hengettäreltä tuon osallistumisintoa. Totta kai Hecate mukaan halusi. Jos ei hänestä mitään muuta hyötyä ollut, ainahan hän saattoi kirota koko haltiakaartin vahingossa. Sen pidemmittä puheitta, siirtyikin lauma ottamaan vastaan siniverisen vierailijan. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista, päätettiin lähestymistavaksi valita diplomaattisin vaihtoehto. Ehkä hyvä vain, eipähän kukaan teurastaisi koko laumaa saman tein.
Hecate asettui läheisen puun oksalle istuskelemaan korppimuodossaan. Pyylevästä olennosta ei pahemmin ollut apua taistelussa voimiensa puolesta, mutta ainahan tuo hätiin saattoi tulla jos tarve vaati.

Haltiasaattueen lähestyessä oli itse kukin jännittynyt ja valmistautunut. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Ajatukset jokaisella juoksivat nopeampaa mitä orava pyörässä, mikä taas sai osan laumalaisista lähes perääntymään. Ei sitä joka päivä itse eliittejä metsässä liikkunut. Eliittejä, jotka juuri olivat voittaneet sodan, olivat hyvin varustettuja ja koulutettuja, eivätkä perääntyneet. Eivät nyt, eivät silloin tantereella.
Kultahiuksinen kuningas antoi rauhallisen katseensa kiertää huomaamattomasti metsässä. Mitä lähemmäksi hyvin varustettu joukko pääsi, sitä selvemmin alkoi edessä näkyä vastaanotto komitea. Pian yksi noista avasikin suunsa.
Kuninkaan lempeille kasvoille levisi hymy. Hymy, jonka pystyi tulkitsemaan ystävälliseksi. Mutta mikäli tunsi Arania yhtään enempää, tiesi että tuon jopa isällisenlempeän ilmeen taakse kätkeytyi joko pirullisesti virnuileva selkään puukottaja tai raivosta kiehuva piru. Ylimieliseltä saatikka ilkeältä kuningas ei näyttänyt, päinvastoin. Moinen lempeän ystävällinen lähestymistapa sai suurimmanosan hämilleen, vähemmästäkin. Olisiko tätä ystävällisen näköistä siniveristä nyt pitänyt pelätä? Vai oliko kaikki vain harhaa? Oliko vaara suurempi, mitä kukaan oli olettanut.

Etköhän sinä tiedä ihan hyvin, miksi me täällä olemme, Lyron Brell Kävi haltiakuningas vastaamaan omalla kielellään. Hän puhui nyt haltialle, miksi puhua yleiskieltä? Se kuka ei osannut sitä, sai ihmetellä mitä kuningas juuri oli sanonut.
Metsän oikeuden ei tarvitse kärsiä yhden olennon petturuudesta. Väistäkää ja antakaa meidän hakea omamme, sen mikä meille kuuluu Aran jatkoi katseensa kiertäen siellä täällä, pysähtyen lopulta merkittävästi Aethenaan. Kaikki jotka tiesivät kuninkaan kyvyistä, osasivat arvata tuon lukevan nuoren neidon ajatuksia. Kun päällimmäiset ajatukset oltiin luettu, antoi kuningas telepaattisesti käskyn kenraaleille pitää tyttöä silmällä. Muuttuja jolla oli monta muotoa, oli huomattavasti vaarallisempi mitä muuttujat, joilla oli vain yksi tai pari. Neito oli kuitenkin naiivi. Yksi kokenut kenraali ja tuo olisi maassa.
Hecate seuraili tilannetta yhä puusta. Korppina. Huomaamattomana. Näin paremmin katseltuna sai olento huomata, etteivät kaikki haltioiden riveissä olleet ihan haltioita.. taruolentoja, friikkejä arvaamattomia vastuksia. Noiden taistelutekniikoista ja taidoista ei ottanutkaan selvää niin helpolla. Kuningas näytti olevan kaikkein kevyimmin varustautunut. Siniverisen kehoa verhosi vain kevyt rinta ja olkapanssari koreiden vaatteiden päällä. Vaikka vaatteet olivatkin huomattavasti hienompia mitä muilla haltioilla, näyttivät ne silti harvinaisen käytännöllisiltä. Puolipitkä takki kaikkien vaatteiden päällä oli kuitenkin varmasti se kompastuskivi haltian liikkuvuudelle.. Yleensä pitkät takit ja viitat haittasivat vain nopeatempoista taistelua. Tosin, mistä sitä tiesi, kuinka hyvin kuningas oli lettinsä ja vaatteidensa kanssa opetellut tanssahtelemaan. Tuskin tuo nyt täysi taukki oli, kerta tantereella oli pärjännyt ja vielä Scarlingtonin kaatanut.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nipustin » 26 Maalis 2012, 20:42

Lyron Brell

Haltiakuninkaan ylitse pursuilevan ystävällinen hymy oli Lyronista hyvin häiritsevä. Ehkä juuri kaikista ystävällisimmän hymyn saattoi kuitenkin tulkita kaikista uhkaavimmaksi. Koskaan ei voinut tietää milloin sivallus tulisi ja viimeiseksi muistoksi jäisi vain se ystävällinen, turvaan tuudittava hymy.
Ei ollut suuri yllätys että Lyron tiedettiin. Hänestä ei liiemmin pidetty, mutta kyllä hänet tunnettiin. Lyron ei halunnut tuntea minkäänlaista samankaltaisuutta tai samaistumisen tunnetta haltikuninkaan kanssa, joten tiukasti mies pysyttäytyi yleiskielessä: "Jos meillä olisikin jotain teille kuuluvaa, se olisi täysin vapaa lähtemään heti kun vain haluaisi. Ei ole meidän asiamme estää teitä hakemasta jotain teille kuuluvaa", Lyron siristi silmiään, vain hitusen, mutta tarpeeksi tehdäkseen eleen selväksi, "Mutta mikäli tämä "teidän omaisuutenne" ei halua tulla teidän mukaanne, se on sillon meidän asiamme estää teitä viemästä sitä väkisin."

Taistelussa paras etu tuli aina vihollisen tuntemisen kautta. Aran selvästi tiesi yhtä sun toista laumanjohtajasta, mutta se toimi molempiin suuntiin. Myös Lyron oli kuullut paljon haltiakuninkaasta ja muunmuassa jotenkin sai selkäpiin ravistuksia tuon tarkkailusta. Heidän ajatuksensa olivat alati miehen ajatustenlukutaidon armoilla. Kun Aran kiinnitti silmänsä erityisen tiheästi Aethenaan Lyron arvasi miehen saaneen vihiä tämän muohonmuuttaja kyvyistä. Lyron alkoi laulaa telepaattisesti Aethenalle tuutulaulua, jota oli laulanut Aethenalle aina tämän ollessa ihan pieni. Tuutulaulu johdattelisi Aethenan ajatukset muistoihin ja muualle niin ettei Aran pääsisi käsiksi mihinkään tuliarkaan. Samalla Lyron nyrpistää pienesti nenäänsä haltiakuninkaalle.
"Koko pienen armeijasi ei tarvitse kärsiä yhden ainoan lohikäärmeen vuoksi, haltiakuningas. Parempi jos palaatte linnaanne." Lyron sanoi kovin tyynen näköisenä, eikä se jäänyt ainoastaan miehen ulkomuotoon vaan myös miehen ajatukset tuntuivat tyyniltä aivan kuin aalloton meri. Varmasti hyvin hämmentävää monille ajatustenlukutaitoisille. Lyronista ei vain saanutkaan selvää niin helposti.
Nipustin
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 29 Maalis 2012, 20:24

Aethena hämmentyi haltiakuninkaan ystävällisestä hymystä ja vielä enemmän neitokainen hämmentyi Lyronin alkaessa hyräilemään laulua tuon päässä, joka nostatti väkisinkin menneitä muistoja esille. Mitä hemmettiä nyt oikein tapahtui? Neitokainen mietti ja mietti sitäkin miksi haltiakuningas oli tuota tuijottanut. Neidolla oli sellainen olo, että tuolta meni nyt jotain pahasti ohi. Muistojen, jotka nousivat neidon mielessä lähemmäs pintaa oli muitakin ajatuksia. Ajatuksia siitä mitä näki. Haltiakuninkaasta, haltioista ja taruolennoista, joita tuon riveissä oli. Miten joku voi pitää lohikäärmettä omanaan? Ei kukaan omistanut ketään, vielä vähemmän lohikäärmettä. Tiesi ettei Lyron antaisi tässä asiassa perille ja pohti hetken sitä olisiko haltiakuninkaalla kuinka pitkä pinna asian suhteen. Loppujenlopuksi Aethena ei voinut muuta kuin seistä tiikerinä ja kuunnella muiden puhetta ja olla valmiina siihen mitä tuleman piti.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Huhti 2012, 15:12

Ystävällisillä kasvoilla käväisi pieni närkästymisen ele, Lyronin käydessä häiritsemään neidon ajatuksia ja siten haltiakuninkaan ajatusten lukemista. No, syyttä suotta sitä enää toisen päätä tutkiskeli. Eiköhän kaikki tarpeellinen tullut jo ongittua neidon mielen sopukoista. Tai ehkä ei.
Ah, mutta siinä Lyron rakas sinä erehdyt. Ethän sinäkään suvaitsisi omissa riveissäsi epäkunnioitusta, kapinointia ja sääntöjen rikkomista.. ethän? Joten mikä erottaa sinut minusta johtajana? Minä pidän järjestyksestä, lauman sisäisestä hierarkiasta siinä missä sinäkin Mikäli en pidä sitä yllä, tullaan minut syöksemään vallasta. Sama voi käydä sinulle Aran avasi jälleen suunsa laskeutuessaan ratsailtaan ja otti askeleen lähemmäksi Lyronia ja Athenaa Jos yksi kapinoi ja pääsee kuin koira veräjästä, niin pian niitä on kymmenkunta perässä. Pian alaiset syöksevät meidät vallasta, löydettyään edes yhden pienen piirteen toimintatavoistamme tahi luonteenpiirteistämme, josta eivät pidä. Kaikista ei voi pitää, kaikkia ei voi miellyttää. Koira syö koiraa tässä maailmassa, luulisi sinun tietävän sen.

Aran virnisti. Virne toi esille sen todellisen puolen miehestä.
Metsän oikeus. Pikemminkin Metsän vitsi. Heikkoja, erakoita. Surkeita sieluja jotka ovat lyöttäytyneet laumaksi, tuntiessaan itsensä heikoksi yksinään. Kiltteytesi johtaa sinut vielä tuomioosi, Lyron Brell. Hylkiöistä kokoomasi lauma on yhtä tyhjän kanssa. Minkälainen johtaja vaarantaa laumalaistensa hengen, suojellakseen jo kuolemaa tekevää lohikäärmettä? Lohikäärmettä, joka tuskin teidän eteenne tekisi mitään. Söisi kaltaisenne eläimet välipalaksi. Tällaisenko johtajan te haluatte? Johtajan, joka on valmis uhraamaan teidät tuntemattoman puolesta? Kieli oli vaihtunut yleiskieleksi niin, että varmasti jokainen paikanpäällä ollut ymmärsi.
Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään. Kaikki katselivat piiloistaan toisiaan, enemmän tai vähemmän mietteliäänä, vihaisena tai hämmentyneenä. Hecate puolestaan oli alkanut jo sähisemään oksaltaan. Olento laulaa luritteli tuntemattomalla kielellä, hiljaa itsekseen kirouksia. Edes itse huomaamatta sitä.
Ette voi voittaa. Yksikin väärä liike ja koko haltioiden armeija on teistä tekemässä selvää. Hitaasti ja tuskallisesti. Niin kauan, että jokainen teistä on kokenut tuskallisen kuoleman. Viimeinen asia minkä tulette näkemään, on rakkaiden ystävienne revityt, raadellut, kidutetut elottomat kropat Katse kiersi metsässä, kunnes pysähtyi Lyroniin merkittävästi. Hymyillen, jälleen.
Joten viimeisen kerran. Väisty. Kadotkaa metsäänne mitä niin kovasti uskotte puolustavan. Kadotkaa, älkääkä enää ikinä näyttäkö sekasikiön kasvojanne minulle
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nipustin » 26 Huhti 2012, 13:20

Lyron antoi haltian puhua puhuttavansa kaikessa rauhassa ennen kuin lisäisi siihen mitään. Johtaja pystyi aistimaan laumalaistensa levottomuuden. Ainoa asia joka häntä oli säväyttänyt, oli kysymys siitä että millainen johtaja uhraisi laumansa omien tavoitteidensa eteen. Lyron katsoi vierellään seisovaa Aethenaa, joka ei näyttänyt ainakaan pursuilevan itsevarmuutta. Lyronin hellä ääni kajahti neidon pään sisässä suojaten keskustelun ajaksi myös Aethenan ajatuksia: Haluatko vetäytyä pois tästä? En pyydä sinua tai ketään muutakaan taistelemaan minun vuokseni. Voisit johtaa pois kaikki ne jotka eivät tahdo osallistua. Minä taistelen. Ja Aethena Mikäli minä menehdyn, tahdon että tottelet Ysua kuin tottelisit minua. Sitten katse käännettiin takaisin heitä uhkaavaan haltia-armeijaan ja kuninkaaseen. En ole mitään niin kuin sinä. Lyron sanoi voimakkaasti ja laski katseensa maahan, jos niinkin voi sanoa, sillä musta susi sulki myös silmänsä. Kasvatan laumani rakastavaisessa kurissa. Susilauman harmonia on asia mitä sinun kaltaisesi valtaan juopunut pelolla hallitsija ei koskaan voisi ymmärtää.

Alfa susi virnisti ja nosti hitaasti päänsä ja loi katseen suoraan haltiakuninkaan silmiin. Miten ajattelit syöttää meille tuollaisen kasan hevonsontaa, kun et itsekkään usko siihen. Asento korjattiin ylvääksi ja toinen etutassu siirrettiin voimakkaasti eteenpäin, Et ole kovin vakuuttava ollessasi noin peloissasi Aran. Olen kuullut monia taitavia puhujia, ja olen kuullut sinun vetävän vertoja monelle, mutta nyt tuotit kyllä minulle pettymyksen. Vaihdat kantaasi edes takaisin, jolloin et kyllä vaikuta ketään tuollaisella uhoamisella.
Suunnitelman vastaisesti eräs nuori valkea neitosusi loikki ketterästi alas puusta, piilostaan jossa tämän kuului pysytellä ja juoksi Lyronin ja Aethenan luokse, Aethenan vierelle. Siinä seistessään ja huutamaan alkaessaan nuorukainen osoitti sanansa kaikille, niin haltioille kun laumalaisille: Kun koko muu maailma oli meille selkänsä kääntänyt, Lyron otti meidät hymyillen vastaan! Kun meillä ei ollut kotia, Lyron yhdisti meistä perheen. Me olemme paljon vahvempia kuin kukaan voi uskoakaan. Jäimme yksin koska meitä pelättiin tai syrjittiin erilaisuutemme takia, mutta täällä saamme olla ketä olemme! Ja kun Lyron pyytää meitä tekemään jotain, minä ainakaan en jätä häntä koskaan!
Lyron nyökkäsi tytölle, joka oli nyt johtajansa edessä hieman nolona siitä että oli juossut myös tämän vierelle, onneksi Lyron oli tällä hetkellä vain hyvillään tyttösen saapumisesta, sillä se oli selkeästi kohottanut lauman mielialaa. Kielesi voi olla terävä, mutta miten on miekkasi laita. Tulkaa ja kohdatkaa meidät ja voin luvata että annamme teille arvoisenne vastuksen!

//Kuinka kuvailisit tekstiäsi?
Noh, sujuuhan se ku bambin ensiaskeleet.//
Nipustin
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 05 Touko 2012, 11:45

Aethena

"Älä hölmöjä puhu, Lyron. Ensimmäinen tappeluni enkä ole varmana jäämässä pois", jäähaltia nyt tiikerin muodossa vastasi samaan tapaan Lyronille kun tuo oli tuon mieleen puhunutkin. Aethena ei todellakaan haluaisi perääntyä, eikä ymmärtänyt kuka haluaisi Lyronin vapaaehtoisesti jättää näitä epämiellyttävän oloisia haltioita vastaan. Neitokainen ignoorasi kokonaan toisen kommentin kuolemisesta, sellaisesta ei edes puhuttu, eikä Aethena halunnut ajatella sitä. Aethena melkein säpsähti mietteistään kun valkoinen neitosusi ilmestyi paikalle pitämään mahtipontista puhettaan, eikä Aethena voinut olla kuin samaa mieltä. Aethenan teki mieli myös sanoa jotain, mutta ei keksinyt mitään mikä olisi kuulostanut ainakaan tuon jälkeen mitenkään omaperäiseltä. Sen sijaan tiikeri murisi matalasti ja paljasti mahtavat raateluhampaansa haltioiden suuntaan. Ei jäähaltia ollut naiivi, tämä voisi hyvin suurella todennäköisyydellä loppua huonosti, mutta Lyron oli tehnyt päätöksensä ja sitäpaitsi lohikäärmeen tulisi saada itse päättää mitä tuo teki, eikä olla metsästettynä kuin riistaeläin.

Ilmapiiri oli jännittynyt ja sen saattoi tuntea jokainen. Aethena, kuten moni muukin laumalaisista tuijottivat haltiakuningasta valmiina toimimaan. Lyron oli heittänyt haasteen ilmaan ja nyt olisi haltiakuninkaan vuoro toimia. Tämä tuskin ottaisi takapakkia. Aethena yritti vimmatusti arvioida tilannetta ja alkoi pohtimaan olisiko hänellä parempaa vaihtoehtoa muodokseen. Muuntautuminen toiseksi eläimeksi veisi hieman aikaa, sillä tuon oli ensin muutettava muotonsa takaisin haltiaksi ennen uutta muodonmuutosta. Jokatapauksessa tässä sitä oltiin oli tuleman mikä tahansa. Jännitys kihelmöi neidon sisällä ja adrenaliinia pumppautui tuon elimistöön neidon kehon siinä missä mielen valmistautuessa tulevaan taisteluun.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 02 Kesä 2012, 13:02

Aran, Hecate, Marduk

Kuninkaan kasvoilta saattoi nähdä sen etovuuden, mikä tuon sisällä velloi näitä sekasikiöitä katsellessa. Terävä katse kääntyi Lyronista naaras suteen tuon tullessa pitämään pienen puollustuspuheensa. Ilme monarkin kasvoilla ei värähtänytkään kun naaras pääsi saarnansa loppuun. Pieni hymähdys kyllä karkasi ilmoille, mutta se ei kielinyt minkäänlaisesta lämpimästä tunteesta.
Voi kuinka koskettavaa Aran sähähti napsauttaessaan sormiaan Pitäisikö nyt pyytää anteeksi ja toivottaa teille hyvää jatkoa pienessä sisäsiittoiseksi käyvässä perheessänne? Te olette erillaisia koska päätitte niin. Te itse eristitte itsenne muusta maailmasta, älkää yhteiskuntaa siitä syyttäkö, että te kokoonnutte tänne leikkimään perhettä. Ehkä Aran pelkäsikin. Ehkä ei. Oikeastaan häntä hirvitti ajatus siitä, että nämä olennot saattaisivat päästä juttelemaan nykyiselle ihmisten kuninkaalle. Kuninkaalle, joka ei varmasti katsonut näitä olentoja alakanttiin, kuten Aran teki.
Sormien napsautuksen johdosta oli Bein, Aranin ratsu, kävellyt isäntänsä vierelle. Yhdellä sulavalla loikalla kuningas nousi takaisin ratsaille. Yksi pieni nyökkäys ja se alkoi.

Ensimmäiset miehet riveistä lähtivät liikkeelle. Aran itse ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen kenenkään kimppuun. Miksi olisi pitänyt? Ei hänen panostaan tarvittu, jotta tämä sekalainen sakki saataisiin alas. Varmasti Lyronin laumalaiset olivat taivaia taistelemaan, metsästämään. Mutta eivät sotimaan. Vastassa oli kaksi ryhmää, jotka loistivat aivan erillaisissa tilanteissa taidoillaan.
Verenhaju leimahti ilmoille siltä seisomalta, metsän oikeuden jäädessä alkutekijöissä altavastaajaksi. Haltiat ja friikit käyttivät aseita, eivät vain kehoaan kuten petoeläimiksi muuntautuvat olennot. Jousien ansiosta monarkin joukot saattoivat hyökätä kauempaakin. Eikä heidän sihtinsä ollut huono.
Jo heti ensimmäisen hyökkäyksen aikana muutama laumalainen sai itseensä nuolen, enemmän tai vähemmän fataalisti. Lähitaistelijat puolestaan ottivat itse osumaa laumalaisilta. Kummaltakaan osapuolelta ei kuitenkaan kuollut ketään. Haavoittui, vakavastikin, mutta kuolonuhreja ei vielä näkynyt.. vaikka siihen pyrittiinkin.

Hecate seuraili tilannetta vielä puusta, kunnes lehahti lentoon ja syöksähti kohden sitä, mihin ensimmäisenä kannatti iskeä: lauman johtajaan. Tässä tapauksessa monarkiin. Maata pitkin Aranin lähelle ei päässyt. Liian moni sotilas seisoi välissä, joka suunnasta. Eliittitason sotilaat eivät jättäneet minkäänlaista rakoa päästä itse kuninkaan kimppuun. Paitsi lentäen.
Korpista ei kuitenkaan paljoa hyötyä ollut. Lintu paiskautui vasten kultaisia kutreja, lähtien repimään kuninkaan hiuksia samalla kun siivillään hakkasi tuon kasvoja. Vaan ei kauaa. Aran nappasi korpin irti itsestään, väkivaltaisesti ja heitti tuon olennon lumihankeen, johon lintu myös upposi ja jäi makaamaan.

Taistelua jatkui hetken jos toisenkin. Ne muutamat minuutit tuntuivat ikuisuudelta, vaikka todellisuudessa kaikki oli ohi todella nopeasti. Ei sen takia, että taistelu oltaisiin saatu päätökseen, vaan kolmannen osapuolen keskeytyksen takia...
Kesken kaiken alueelle laskeutui valtava, painostava ilmapiiri. Ne, jotka auroja pystyivät aistimaan paremmin, tunsivat hirveää jomotusta päänsä sisällä. Taistelu keskeytyi, kaikkien katsellessa ympärilleen, mistä moinen voima saattoi tulla. Aran tiesi tämän tunteen. Tiesi mistä moinen voima saattoi lähteä. Eikä näyttänyt yhtään iloisemmalta nähdessään tunteen aiheuttajan.
Paikalle oli saapunut vanha mies. Mies, jolla ei ollut silmiä. Silti tuo näytti katsovan jokaista paikalle sattunutta. Ne jotka tunnistivat vanhuksen, perääntyivät omalle puolelle kiistaa. Ne jotka eivät, katsoivat toisia hakien jonkinlaista vastausta, selitystä tälle tilanteelle.

Vanhuksen kävellessä lähemmäksi, kävi ratsut käyttäytymään levottomasti. Aran katsoi halveksuvan vihaisena vanhusta, joka oli nyt vain muutaman metrin päässä.
Olisin voinut katsella vaikka koko päivän tätä näytelmää.. Mielenkiintoista, mielenkiintoisempaa mitä viimeiset vuosisadat Vanhus aloitti hymisten itsekseen.
Olisit sitten vain katsellut. Poistu, tämä kahakka ei koske sinua Kuningas sähisi vanhukselle, yrittäessään pitää ratsunsa paikoillaan.
Mutta kyllä se koskee. Sinä aijot teloittaa yhden minunkaltaisen. En salli sitä, tiedät sen. Joten tässä taistossa, kun asetuit Lyronia vastaan, asetuit myös minua vastaan Vanhus myhisi samalla kun kääntyi seisomaan kohden kuningasta, ilmoittaen näin kenen riveissä seisoi tässä taistossa Vieläkö aijot jatkaa? Kysymys oli osoitettu itse kullekin, vanhuksen myhisten itsekseen koko tilanteelle.

// Bambia seuraa rushattu megavastaus joka ontuu varmasti enemmän mitä bambin äiti kun ammutuks tuli. Oh well, sooloilkaa jtn NPCiden kans tjsp >: veimpä ainakin eteenpäin. //

// 1.7.2012

Täällä on sen verran hiljaista nyt, että kiskaisen hahmoni pois. Ottakaa yhteyttä jos ja kun aijotaan loppuun pelata, joskin tämä oli jo loppuun suunniteltu peli. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nipustin » 02 Heinä 2012, 21:08

Lyron Brell

Pienen solvauksen jälkeen se tapahtui, komennus, haltiakuninkaan miehille hyökätä metsänasukkejen kimppuun. Saavat mitä tilaavat, Lyron tuumasi itselleen ja ulvaisi hyvin voimakkaasti merkikseen laumalaisilleen että tuli oli vapaa.
Vaikka Lyronin lauma näytti ulkopuoliselle kasalta kapisia rakkeja, friikeiltä, olivat nämä paljon sivistyneempiä kuin kuvitella saattoi. Lyron oli haltianakin aina ihaillut eläinten eloa, ihmisillä sekä haltioilla oli niin paljon opittavaa muista olennoista jotka eivät turhaan yrittäneet ylentää itseään tai harrastaneet kummallisia poliittisia juonitteluja. Heillä oli suunnitelma. Kaikki lentämään kykeneväiset olivat olleet puissa piilossa, monen muun tapaan, ja tästä johtajan merkistä lentäjät lähtivät liikkeelle puun siimeksissä ja saattoi olla että ohimennen lauman jäsenet olivat saaneet mukaansa vahvistuksia metsän linnuista. Lentäjien tarkoituksena oli iskeä ensimmäisten linjojen taakse, jousiampujiin. Lentävään kykeneviä ei ollut kovin monia, mutta tarpeeksi aiheuttamaan sekasortoa ampujissa niin etteivät muut laumalaiset tulisi nuolisateiden teurastamiksi.

Lyron syöksyi valtavalla loikalla pahaa aavistamattoman eliittisotilaan niskaan. Saaliin katse, silloin kun se tajusi kuolevansa, oli jotain jota Lyron ei koskaan tulisi unohtamaan. Sotilas joutui valtavan kolmesataa kiloisen susiruhon murskaamaksi eikä tämän sotisopa siinä enää juuri mitään mahtanut sellaiselle voimalle. Lyron oli valinnut kohteensa, eikä hän tyytyisi vähempään kuin itse haltiakuninkaaseen! Matka sinne oli kuitenkin kivinen, sillä kuningas pönötti turvassa miehiensä takana, jotka tälläkin hetkellä kaikki lähestyivät Lyronia miekat ojossa.

Karhujen, tiikereiden, susien ja ties kuinka monen muun metsän eläimen hahmossa laumalaiset taistelivat raivoisasti heidän elämäntyylinsä ja johtajansa vuoksi. Oli totta etteivät nämä olleet tottuneet taistelemaan näin hyvin varustautuneita sotilaita vastaan, mutta kyllä nämä silti pistivät hanttiin todella arvostettavasti. Alfa ei voinut olla ylpeämpi alaisistaan.

Lyron pinkaisi vahvoilla jalkalihaksillaan sellaiseen juoksuun että tyrmäsi muutaman sotilaan kumoon vain törmäämällä näihin. Lyron tunsi kuinka hänen ihoaan viilsi, mutta susi osasi olla välittämättä siedettävästä tuskasta taistelussa, tulisi kyllä aikansa ja paikkansa nuolla omia haavojaan. Raivoisasti jättimäinen mustasaalistaja nappasi erään hieman pienemmän haltian vahvojen leukojensa väliin ja murskasi tämän. Poikki Lyron ei saanut puraistua, mutta verta roiskahti aikalailla ympäriinsä ja susi näytti melko raivopäiseltä yltäpäältä veressä, omassaan sekä uhriensa.

Aikansa tietä raivattuaan Lyron viimein saattoi jo haistaa haltiakuninkaan kauniilla vaalealla otsalla valahtavan pienen hikipisaran kun yllättäen valtava kipu iski hänen päänsä sisään ja pakotti alfan maakuulleen maahan. Raivoisan suden ja haltiakuninkaan ratsun välille ei jäänyt kuin reilu kolme metriä ja Lyron tunsi turhautumista ja raivoa. Yllättäen kipu hänen päässään kuitenkin rauhoitti miehen ja hän katsahti ympärilleen nähden silmättömän miehen lähestyvän heitä. Lyron ei voinut uskoa silmiään ja hieman kummastuneena peruutti kauemmas haltioista kohti omaa laumaansa samalla tehden pikkuisen nyökkäävän eleen.
Vain pikkuisena haltia poikasena, Lyron oli kyllä kuullut tarinoita mahtavista Vanhimmista, jotka olivat kaikkein mahtavimpia lohikäärmeitä. Ehkä tarinaa oltiin liioiteltu kuulostamaan enemmän pikkulasten sadulta, mutta Lyron uskoi että siitä tässä nyt olisi kyse ja kyllä vanhan miehen täytyi todella olla voimakas, mikäli sai kaikki haltiakuninkaan miehet luikkimaan pois taistelusta, mukaanlukien sai kuninkaan pyörtämään mielensä ja alistumaan jonkun toisen tahtoon. Lyron viittoi muutaman kovin hämmentyneet alaisensa kasaan muun heidän laumansa kanssa ja loi samalaisen katseen Araniin kuin alfa luo laumalaiseen joka oli pyrkinyt alfaksi, häviten tietysti.
"Vie hienot sotisopasi ja koppava luonteesi mukanasi muurien taakse turvaan Aran, lohikäärme jää." Lyron sanoi uudella varmuudella jonka kolmannen osapuolen saapuminen oli hänessä sytyttänyt. Laumalaiset alkoivat myös päästä jyvälle tilanteesta. Hehän olivat "voittaneet"! Iloiset, helpottuneet ja voitokkaat äännähdyket kaikuivat heidän pienellä taistelutantereellaan. Haavoittuneet ja kaatuneet pyydettiin kiidättämään kotiluolalle niin pian kuin mahdollista, joten osa voitonriemu sai väistyä tuonnemmaksi tärkeiden asioiden tieltä.
Nipustin
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 23 Heinä 2012, 18:25

Vanhuksen katse siirtyi Lyroniin tuon käydessä puoltamaan vanhuksen sanoja. Tuon oli poistuttava, jätettävä lohikäärmeensä tänne. Aran ei tietenkään ollut mielissään tästä tapahtumasta. Miehensä olisivat jo suosiolla poistuneet, mutta Aran olisi halunnut piestä hengen pois molemmista johtajista tällä sekunnilla. Aran ei kuitenkaan ollut tyhmä. Olisi silkkaa itsemurhaa käydä uhmaamaan sekä Lyronia että Mardukia samaan aikaan. Sen suuren vihan ja katkeruuden saattoi nähdä kuninkaan vihaa kihiseviltä kasvoilta. Hetken ilmassa leijui silkka hiljaisuus, kunnes Aran kävi antamaan käskyn perääntyä.
Tämä ei jää tähän, Lyron Brell! Kuningas totesi osoittaen tuomiota antavasti Alfa urosta. Katse kuitenkin siirtyi vielä vanhimpaan kolmesta Ja sinä tulet vielä katumaan tätä.
Noiden sanojen jälkeen haltiakuningas poistui kera joukkoineen, kadoten pian näkyvistä. Kun haltiat olivat tarpeeksi kaukana, pääsi muutama hurraava, iloinen huudahdus itse kultakin. Hecate kömpi ylös hangesta humanoidi muodossaan, kipittäen sitten muiden sekaan hyppimään riemusta, vaikkei hengetär ehkä täysin tiennyt mitä tässä nyt juhlittiin.

Marduk katsoi haltiakuninkaan perään hymisten itsekseen, kunnes korviin kantautui metsän oikeuden voitokkaat äänet. Hitaasti vanhus kääntyi ympäri, kohdistaen kasvonsa kohden Lyronia. Näytti siltä, kuin vanhus olisi katsonut suoraan muodonmuuttajan silmiin.. mutta miten silmätön mies muka katsoi minnekään?
Uhkarohkeutesi saattaa sinut vielä vaikeuksiin, Lyron Vanhus totesi virnuillen. Virneen pystyi kyllä ehkä hyvällä tahdolla laskemaan hymyksi, jos oikein yritti.
Mutta myönnettäköön, että periaatteidesi puolustaminen on ihailtavaa. Typerää, mutta ihailtavaa. Kai tajuat suututtaneesi haltiakuninkaan ja sitä myöten koko laumasi tullaan julistamaan vihollisiksi? Vanhus myhisi samalla kun tuli lähemmäksi Minä en seuraavalla kerralla ole teitä suojelemassa. Suosittelisin hankkimaan liittolaisia, ennen kuin teidät pyyhitään maailmankartalta Kuninkaita kun on kahta maata. Harvoin vanhus antoi neuvoja kenellekään, josta ei pahemmin välittänyt. Nyt oli ilmeisesti Mardukin hyvä päivä, kerta tuo päätti auttaa avuttomia ja neuvomaan tietämättömiä.

//sry Ylva, mutta sinusta ei ole kuulunut pahemmin, joten vedämme pelin loppuun kahden kesken, kerta tämä on jo muutenkin venynyt jo tarpeeksi. Katsotaan sitten uudestaan jotain muuta peliä kanssasi! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ylva » 05 Elo 2012, 11:18

/niinpä kai sitten. jos kesti liian kauan vastata (vaikka yleensä tämäkin peli on seissyt jonkun muun vuorossa) olisi sitä voinut ensin tökkiä ennen kuin laittaa vaan tänne että vedetään hahmo pois yms. editöinnistä kun ei edes tule uutta ilmoitusta jos on jo itse vuoron käynyt lukemassa. Mutta samapa tuo, eipä mulla tässä paljoa ollut muutenkaan pelattavaa. Koin nyt vain halua sanoa tämän.//
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Elo 2012, 11:40

// Mun tietojen mukaan Nipustin on sulle yksäriä laittanut useempaankin kertaan ja kysynyt, jatkatko sä?
Mikään ei estä hyppäämästä vielä mukaan, kerta tässä ei mitään kriittistä oo tapahtunu. Mutta koska ilmeisesti et halua jatkaa niin ei väkisin.
Mä kumminkin haluan tän pois päiväjärjestyksestä koska alkaa oleen jo vanhoja uutisia mun hahmojen kannalta. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nipustin » 15 Elo 2012, 22:43

//Nyt on tullut harhakäsityksiä siellä ja täällä. En tajunnu et mun piti nimenomaa lähettää Ylvalle yksäreitä, sanoin vaan ettei ole kuulunut mitään:s Mutta Ylva mukaan vaan nyt jos haluat.
ps. Mä odotin että haluaako se Ylva vastata mutta nyt ei kenenkään pidä suuttua että minä vastaan koska kun täällä ei vähään aikaan ollut mitään liikkunut niin ajattelin että ehkä kaikki odotteli mun vastausta:I//

Haltiakuninga perääntyi. Kääntyi ja lähti pois. Tämä vielä mulkoili Lyronia kääntyessään pois ja Lyron seisoi jylhästi aloillaan. Petojen maailmassa voitti se, ken puolusti reviiriään ylväimmin. Aina ei tarvinnut olla vahvin, riitti kun näytti siltä, ottaen samalla luulot pois kilpailijoita.

Uhka oli poistunut ja lauma saattoi iloita. Lyron oli realisti ja tapansa mukaisesti tyyni. Sokea mies käänsi kasvonsa Lyronin puoleen ja oli aavemaista tuntea itsessään katse, joka ei kuitenkaan voinut olla siinä.
Lyron hymähti huvittuneen kyllästyneesti puheisiin hänen uhkarohkeudestaan. Hassua kyllä, tuon hän oli kuullut useaan kertaan, mutta vielä hassumpaa kyllä viimeksi ollessaan vasta pieni haltia poika. Lyron kuunteli hiljaa laumaansa ilakointia katsellen mitä vanhuksella oli sanottavanaan. Välillä alfan ilmeettömyys oli hieman pelottavaa, sillä vaikka hänkä kehuttiin, sätittiin tai hänelle kerrottiin tai häneltä kysyttiin jotain, silti ilme oli tyyni, ei synkkä, ei valoisa.
"Tiedän", Lyron sanoi lyhytsanaisesti vastaten vanhukselle tuon tiedutellessa tajusiko Lyron tekonsa seuraukset, "Mutten voi tuoda sitä taakkaa vielä laumalleni. Heidän täytyy antaa iloita nyt, murheen aika tulee myöhemmin. Olen aina pitänyt laumani erillää kaikista sodista. Halusin kai suojella kaikkia sodan menetyksiltä ja verilöylyiltä. Terävät kynnet ja hampaat, tarkka haju- sekä kuuloaisti, ketteryys, metsän tuntemus... Meitä käytettäisiin samantien tappavina aseina haltioita vastaan. Toisimme ihmisten puolelle edun, mutten koskaan voisi antaa kenenkään kohdella laumaani kuin esineitä, kuin pahaisia aseita!" Lyronin ääni oli muuttunut kiihtyneemmäksi ja tämän kasvoilla oli luottavissa puhdasta vastenmielisyyttä ulkomaailmaa kohtaan.
Ehkä he voisivat lähteä pois. Ehkä jostain Cryptin ulkopuolelta löytyisi paikka heidän kaltaisilleen, tai lisää heidän kaltaisiaan. Nyt toistaiseksi täytyi keksiä jotain ja pian. Oli miten oli, Lyron ei sitten elottoman ruumiinsa ylitse antaisi kenenkään tehdä pahaa omilleen tai käyttää näitä hyväkseen.
Ei yksikään ihmisten ylimys todella välittäisi heistä. Ei joku Lyronin kaltainen ollut ihmisten kirjoissa ihmishengen arvoisia. Lyron palasi tyyneksi ja nyökkäsi Mardukille: "Arvostan todella apuasi, pidämme Lounatuulesta* hyvän huolen niin kauan kuin tarve vaatii."
Lyron kääntyi sitten suurten johtajien lailla laumansa puoleen ja ulvoi kirkkaasti. Hänen laumansa tarvitse vahvan johtajan, eivät lisää murheita. Lyron alkoi koota laumaansa yhteen tehdäkseen lähtöä, samalla katsastaen että kaikki olisivat kunnossa. Ainakin Hecate näkyi iloitsemassa muiden kanssa siihen malliin, ettei Aran tainnut satuttaa tätä nakatessaan taistelun ohessa.
Nipustin
 

EdellinenSeuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 9 vierailijaa

cron