Cell Block Tango [k15]

Tyrmät ovat paikka, jonne kukaan ei halua joutua. Aikojen saatossa tyrmää on laajennettu syvemmälle maan alle, mistä johtuen tyrmistä löytyy erilaisia sellejä. Maan tasalla sijaitsevat sellit ovat valoisampia, mitä maan alla sijaitsevat loogisesti. Maan pinnalla sijaitsevien sellien ovet ovat suurimmaksi osaksi puisia, joiden yläreunassa on pieni, kalteroitu ikkuna, josta vartijat voivat tarkistaa vankien tilan. Alemmissa kerroksissa sellien ovet ovat suurimmaksi osaksi suuria kalteriovia. Kalterit ovat vankkaa, kestävää terästä, eivätkä helpolla mene rikki. Sellien seinät ovat kiviset ja selleistä löytyy yleensä yksi penkki ja pahnoja.
Jotkut selleistä ovat varustettu niin, ettei magiaa osaavat vangit pääse karkaamaan niistä. Vaikka ihmisillä magian tuntemus on huonompi mitä haltioilla, on muutama maagi onnistunut langettamaan lumouksen tiettyjen sellien ylle, jolloin sellistä ei pääse kävelemään seinien läpi tai katoamaan taikojen avulla. Oli kyseessä sitten maaginen olento tai magiaa omaava henkilö.

Jokaisesta kerroksesta löytyy taukotilat vartijoille, jossa miehet voivat syödä, levätä, vaihtaa kuulumisia ja jopa nukkua. Jokaisesta taukotilasta löytyy aina vähintään kolme vartijaa, tiloja ei koskaan jätetä tyhjäksi, kuten ei myöskään yhtäkään tyrmän kerrosta. Vartiointi on tarkkaa, eikä vangeille anneta etuuksia.
Tyrmät sisältävät myös kidutushuoneita, joissa kuulustellaan enemmän tai vähemmän viattomia vankeja, mitä kyseenalaisimmin menetelmin. Kuulustelijat ovat varautuneet kera kaikenlaisten välineiden, jotta kuulusteltava saataisiin murtumaan ennemmin tai myöhemmin

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Aksutar » 21 Huhti 2012, 00:54

Iskuja ei säästelty, mutta niitä ei kuitenkaan suotu toisen selkään nopeasti kerta toisensa jälkeen. Ei, sehän olisi vain turruttanut koko selän. Kaikki hauskuus jäisi pois alta aikayksikön. Iskujen välillä pidettiin sopivamittaiset tauot, jotta keho ehti rekisteröidä kivun ennen kuin uusi isku saatettiin selkään. Kenraali jäi seisomaan kauemmaksi, oven luo. Kohtaan, johon ei varmasti roiskuisi verta kun kissanhännät kävisivät kaarella jälleen iskeytymään kohteeseensa. Kädet nousivat puuskaan, ilmeen pysyessä jälleen peruslukemilla.
Se, mitä haltia seuraavaksi sai mumistua, nostatti Constantinen kasvoille pienen virneen. Virneen, joka oli myöntävä vastaus vangin kysymykseen. Mutta sitä myöntävää vastausta ei tarvinnut kertoa kenellekään, joka tässä huoneessa ei seisonut.
Jokainen meistä viihdyttää itseään haluamallaan tavalla Kenraali totesi hymisten pienesti Minä näen sen harvinaisen hauskana, kun kaltaisesi saasta saa ansionsa mukaan.
Kenraali ei tuntenut sääliä haltiaa kohtaan. Hän ei pitänyt tuota rotua missään arvossa. Kaikenlisäksi tämä oli tummaihoinen. Yksi syy enemmän vihata vankia. Oli suorastaan ihme, ettei uusi kuningas ollut vielä erottanut Constantinea virastaan. Äärirasistinen kenraali sai pitää paikkansa ja tämä siitä seurasi.

Haltia kävi vielä mumisemaan yhden nimen. Nimi painettiin mieleen, joskin tällä kertaa sitä ei käyty kertomaan kenellekään. Sen ehtisi myöhemmin. Uusi isku lähti tekemään matkaa kohden toisen selkää, mutta tällä kertaa Constantine pysäytti kiduttajan aikeen nostamalla kätensä. Tämä sai riittää tältä erää. Vanki piti pitää hengissä, jos tuo vielä vähän fataalimpaa osumaa ottaisi, saattaisi haltia kuolla vammoihinsa.
Eiköhän se ollut siinä.. tältä erää Constantine kävi vielä vahvistamaan tekojaan sanoin.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 21 Huhti 2012, 01:24

Kenraali siis todella oli yhtä sadistinen äpärä kuin antoi ymmärtää, olkoonkin hieman pidättyväisempää sorttia. Haltia olisi viihdyttänyt itseään kuvittelemalla tapoja, joilla häpäistä kenraalin ruumis niin mahdollisimman hitaan kuoleman aikana kuin jälkeenkin mikäli olisi kyennyt muodostamaan koossa pysyviä ajatuksia. Ruoskaniskut saivat hänen selkänsä tuntumaan ontoksi kaiverretulta. Vaikutelmaa tehosti palovammojen kiristävä tunne. Fareos ei pyörtynyt helposti, mutta sillä hetkellä ajatus tiedottomuuteen vaipumisesta tuntui mitä suloisimmalta.

Niin paljon kuin hän oli kuulustelun aikana oppinut kenraalia vihaamaankin, hän ei voinut olla tuntematta helpotuksen ja kiitollisuuden tulvahdusta kuullessaan lopetuskehotuksen. Seuraavana päivänä piina varmasti jatkuisi, mutta se tuntui olevan ikuisuuden päässä. Haltian sillä hetkellä ainoa prioriteetti oli kidutuksen loppuminen ja mahdollisuus ryömiä takaisin sellinperukoille nuolemaan haavojaan.
Fareos erotti näkökenttänsä rajalla kiduttajan kävelevän pöydän luokse laskemaan yhdeksänhäntäisen kädestään. Hän kuuli oven avautuvan ja lähestyvät askeleet ulkopuolella odottaneiden sotilaiden saapuessa viemään vanki takaisin. Joku nosti häntä riittävästi saadakseen kahleet ujutettua koukusta, ja jämäkät kädet tarrasivat hänen olkavarsiinsa estääkseen häntä lysähtämästä lattialle. Haltia irvisti vartijoiden lähtiessä kummemmitta seremonioitta raahaamaan häntä huoneesta käytävälle, kovakouraisen käsittelyn venyttäessä hänen haavojaan saaden veren norumaan puroina pitkin hänen selkäänsä värjäten housunkauluksen punaiseksi. Hän ei tiedostanut muiden vankien huutoja vartijoiden taluttaessa häntä sellien ohitse, vaan hänen aivonsa tuntuivat kykenevän prosessoimaan vain yhtä asiaa kerrallaan. Kidutuksen loppuminen oli ollut hetki sitten olennaisinta. Nyt hän ei malttanut odottaa pääsevänsä selliin itse valitsemaansa asentoon lepäämään. Jostain haltian puuroutuneen mielen sopukoista leijaili etualalle ajatus, ettei hän sittenkään ollut yhtä kestävä ja voimakas kuin oli uskonut. Fareoksen suupielet nytkähtivät. Kidutuksen vaikutuksia ei kyennyt täysin ymmärtämään ennen kuin oli sen kokenut.

Vartijat pysähtyivät odottamaan, että vanginvartija saisi kilisteltyä sellin oven auki, tuuppasivat yksissä tuumin haltian sisäpuolelle ja paukauttivat oven kiinni ennen kuin muut vangit ehtisivät ajatella pakoyritystä. Fareos tömähti haiseviin pahnoihin vatsalleen, kivun ristikot selässään ja rintakehällään tanssien. Hän oli onnistunut varjelemaan runneltuja sormiaan, mutta tärähdys viilsi niitä yhtä kaikki ja muistutti häntä samalla rintalihastensa palovammoista. Suomatta vilkaisuakaan muille selliin teljetyille haltia kohottautui varovasti käsiensä varaan ja kiskoi itsensä käsivoimin vastakkaiseen nurkkaan, mihin hän jäi kyljelleen makaamaan raskaasti hengittäen pidellen käsiään kehonsa lähellä, veren noruessa oljille.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 22 Huhti 2012, 13:02

Vanki päästettiin piinastaan tältä päivää. Turha tuota täysin tunnottomaksi oli kiduttaa heti alkajaisiksi, muuten seuraavat kerrat eivät enää tuntuneet niin pahalta. Constantine katseli sivusta, kuinka tumma haltia raahattiin pois, takaisin selliin nuolemaan haavojaan. Hoitamattomina avohaavoilla oli tapana käydä kukkimaan ties mitä, tyrmien niin hygieenisessä ympäristössä.
Kenraali käveli vähän ajan päästä haltian sellin ohi. Kertaakaan tuo ei katsonut sisään selliin, vaan antoi Haltian käpertyä omaan tuskaansa rauhassa. Pieni lause suippokorvalle kuitenkin suotiin.
Näemme taas huomenna, haltia.

Kului vuorokausi, pari tuntia päällekin. Kun arvon kenraali vihdoista viimein saapui takaisin tyrmille, olivat vartijat ja kiduttajamestari jo valmiina toimeen. Heti kun vanhan miehen olemus nähtiin liikkuvan käytävillä, käytiin tummahipiäinen hakemassa sellistään takaisin siihen ihastuttavaan huoneeseen, johon haltia oli saanut tutustua jo eilen.
Kun Constantine saapui tuohon tuttuun huoneeseen, oli haltia jo asetettu paikoilleen.
Valehtelit eilen Constantine aloitti viitaten kaikkiin niihin nimiin, mitä haltia oli kertonut. Todellisuus oli toinen, kaikki mitä haltia oli sanonut, oli saanut kirjallisen vahvistuksen vanhoista asiakirjoista. Sitä ei kuitenkaan kerrottu haltialle. Se olisi ollut liian suuri positiivinen käänne tähän helvettiin, mitä haltia sai kestää.
Suosittelen siis kertomaan totuuden tällä kertaa. Kenraali totesi pienesti hymähtäen, samalla kun eilinen kiduttaja valmistautui uudemman kerran tekemään tummanmiehen elämästä yhtä tuskaa.
Joten aloitetaan alusta.. Toimitko itse haltiakuninkaalle, vai jollekin toiselle taholle heidän riveissään?
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 22 Huhti 2012, 14:05

Fareos makasi pitkään jonkinlaisessa horrostilassa unen ja valveen rajamailla pystymättä nukahtamaan, vavahtaen silloin tällöin kivun jännittämien lihasten nytkähdellessä. Hänellä oli monta tuntia aikaa surkutella kovaa kohtaloaan ja miettiä tulevaa. Kauanko kestäisi, ennen kuin kenraali kyllästyisi hänen kiduttamiseensa? Siihen saattoi mennä iäisyys, mikäli ihminen luovuttuaan toivosta saada haltiasta tietoja keskittyisi selvittämään, kuinka pitkälle taikaolennon kättä saattoi venyttää ennen kuin se irtoaisi. Oliko kuulusteluhuoneessa ollut piinapenkkiä? Ei, ei ainakaan siellä missä hän oli ollut. Hän olisi kyllä huomannut. Hän olisi kyllä

Haltia heräsi vasta keskipäivän jälkeen ja toivoi heti, ettei olisi tehnyt niin. Kovalla kivilattialla nukkuminen sai lihakset ulvomaan armoa keneltä tahansa, mutta hänen piinattu kehonsa kirkui kahta kauheammin hänen yrittäessään kömpiä jonkinlaiseen istuma-asentoon. Ruoskanhaavat olivat lakanneet vuotamasta, mutta liikkuminen sai ruvet halkeilemaan ja muutaman pisaran kierähtämään hänen verestä tahmealle selälleen. Hänen toinen silmänsä oli turvonnut umpeen ja nenä, jonka hän oli ennen nukahtamistaan survaissut takaisin kohdilleen, oli tukkoinen ja turta. Hänen sormensa tuntuivat nekin paisuneen kaksinkertaisiksi ja niitä vihlaisi joka kerran kun ne hipaisivat toisiaan.
Fareos räkäisi oljille veriklimpin ja punnersi itsensä ylös, kääntyen varovaisesti nojaamaan seinää vasten hylkeen ketteryydellä.
Haltia istui nurkassaan lopun päivää käyttäen tuntikausia lihastensa hitaaseen verryttelemiseen. Hän pyöritteli hartioitaan mitä suurimmalla varovaisuudella ja yritti saada veren kiertämään. Ajan kuluessa hän alkoi oloaan kohentaakseen suhtautua tilanteeseen synkällä koomisuudella. Tähän hänen pelinsä oli hänet tuonut. Hän oli toiminut jumalten pelinappulana loikkiessaan puolelta toiselle, luovien tiensä vaikeuksien läpi kuin koskenlaskija, välillä henkensä uhalla mutta milloinkaan kurottamatta liian kauas ja pelaamalla sodan kummankin osapuolen pussiin saanut heidät varmistamaan oman selviytymisensä. Nyt hän kuolisi hitaasti ja tuskallisesti ihmisen pelinappulana syytettynä haltiakuninkaan määräämistä tehtävistä, joita hän ei ollut tehnyt.
Jumalten huumorintajua ei voinut kuin ihailla.

Fareos jyrsi parhaillaan omaa osuuttaan vanhasta, kuivasta leivästä kun käytävästä kuului jälleen askelia. Vartijoita oli kävellyt edes takaisin pitkin päivää, ja siihen mennessä haltia oli jo lakannut odottamasta jokaisen lähestyvän ihmisen pysähtyvän hänen sellinsä kohdalla. Tällä kertaa niin kuitenkin tapahtui, ja avainten kolistellessa lukkoa auki hän ryhdistäytyi. Vartijat eivät tuhlanneet aikaa sanoihin marssiessaan selliin, vaan nostivat hänet muitta mutkitta jalkeille ja lähtivät taluttamaan edellisenä päivänä tutuksi tullutta reittiä käytävää pitkin kuulusteluhuoneeseen. Haltia piti huolen, ettei vahingossakaan tehnyt vartijoiden työtä helpommaksi nousemalla omin avuin. Kävellessäänkin hän käytti hyväkseen vartijoiden tahtomattaan tarjoamaa tukea säästäen niin voimiaan kuin selkäänsäkin.

Kiduttaja oli jo paikalla. Sillä kertaa häntä ei tosin istutettu tuoliin. Kuulusteluhuoneessa oli kuin olikin piinapenkki, tosin hämärässä valaistuksessa ja huomio muualle kiinnittyneenä haltia oli erehtynyt pitämään sitä pelkkänä kasana lautoja. Se oli metallikehikkoinen hökötys, joka oli asetettu tukevasti kulmaan seinää vasten. Sekä ylä- että alareunassa oli kaksi paksua nahkaremmiä, sekä vinssi. Fareoksen turvonneiden kasvojen ilme venähti. Tällaista aamujumppaako hänelle oli suunniteltu? Hänen venyttelynsä olivat menneet täysin hukkaan! Epätoivoinen haltia oli vähällä purskahtaa hysteeriseen nauruun.
Vartijakaksikko painoivat Fareoksen selälleen piinapenkkiä vasten ja kiinnittivät hihnat tiukasti hänen nilkkoihinsa ja ranteidensa ympärille. Hän sihahti kivusta katkenneiden sormiensa kolahtaessa puuta vasten ja karhean pinnan painautuessa hänen viilleltyyn selkäänsä. Saatuaan hihnat kiinnitettyä vartijat poistuivat nopeasti. He tiesivät mainiosti, mitä tuleman piti, eivätkä he halunneet olla kuuloetäisyydellä kun kiduttajamestari aloittaisi työnsä.

Kuinka hurmaavaa, että huolehdit venyttelystä puolestani. Ei olisi tarvinnut vaivautua, hän kähähti tervehdykseksi kenraalin astuessa huoneeseen.
Häntä syytettiin jälleen valehtelijaksi. Kuinkas muutenkaan. Hän ei tiennyt, oliko kenraali jo tarkistanut hänen kertomansa, mutta se ei voinut olla kuin ajan kysymys. Päiväkirjamerkinnät saattoivat olla vaikka missä. Hetkenä minä hyvänsä joku niitä etsimään jätetty pojankloppi ryntäisi paikalle merkinnät kädessään ja vahvistaisi hänen lausuntonsa.
Fareos loi kiduttajaan lyhyen katseen ihmisen astuessa lähemmäs ja veti syvään henkeä.
Tällä hetkellä olen koko sydämestäni sinun puolellasi, usko pois, hän vastasi kenraalille. Minulla ei ole ollut vuosisatoihin mitään tekemistä haltiakuninkaan kanssa.
Kiduttaja tarttui toiseen vinssiin. Fareos ajatteli nopeasti. Mitä kauemmin hän pitäisi yllä keskustelua, sitä enemmän hän saattoi aamujumppaansa lykätä.
Minut mainitaan Tybaldin kirjoissa, useastikin. Voisin kuvaillakin hänet sinulle, mutta sitä et taida pystyä mistään tarkistamaan. Hämmästyisit jos tietäisit kuinka pitkän ajan takaa Seachrán on raporteissanne mainittu. Siihen aikaan olin tietenkin pelkkä vaeltaja. Olen ollut rehellinen seppä monta vuosikymmentä, ja uskallan väittää lähipiiristäsikin löytyvän minun tekemiäni aseita.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 25 Huhti 2012, 12:30

Vai olet sinä hauska haltia Oli vastaus vangin käydessä huomauttelemaan venyttelyn huomioimisesta. Oli tietenkin piristävää vaihtelua tavata vankeja, jotka eivät itkeneet räkä poskella jo heti ensikättelyssä. Toisaalta, nämä vangit tuppasivat olemaan erittäin hankalia kuulusteltavia.
No, haltia kävi kertomaan olevansa ihmisten puolella. Kenraali kohotti jälleen kulmiaan kysyvästi, käsien mennessä puuskaan. Ilme kertoi, ettei hän uskonut tuota selitystä. Se koko tapahtumaketju, jonka johdosta haltia oli tähän tilanteeseen päätynyt, soti vastaan tummanmiehen sanoja. Jos tuo oikeasti olisi ollut heidän puolellaan, olisi tapahtumaketjun pitänyt olla toisenlainen.
Kun vinssiin tartuttiin, kävi haltia vielä enemmän höpöttämään. Selvästi tuo halusi puhua, jottei eilinen piina jatkuisi. Tuo kuitenkin kertoi yhä vääriä lauseita, vääriä valheita. Ilme kenraalin kasvoilla kertoi, ettei tuo tuntunut ostavan mitään mitä haltia selitti. Ei yhtäkään nimeä, ei yhtäkään mainintaa raporteista.

Mitään ei ole löydetty sanojesi vahvistamiseksi Kenraali kävi toteamaan kävellessään lähemmäksi selityksesi ovat yhtä tyhjän kanssa Mitä jos kertoisit sen, mitä haluamme kuulla, etkä selittäisi jonninjoutavia valheitasi pitkittääksesi prosessia?
Aion kysyä kolmesti tänään. Kysyin jo kerran, kysyn toisen kerran nyt: Kuka sinut lähetti ja mikä oli tehtäväsi? Kiduttajalle nyökättiin pienesti, jotta tuo sai lähteä vinssiä kääntämään tuskallisen hitaasti, mutta varmasti.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 25 Huhti 2012, 17:23

Fareoksen terve silmä loi huolestuneen katseen vinssiin, josta kiduttaja paransi otettaan. Kenraalin väittämä ei ollut erityisen rohkaiseva. Saattoivatko vanhat dokumentit olla tuhottuja, tai yksinkertaisesti hukattuja? Päiväkirjat olivat hänen ainoa keinonsa todistaa väitteensä oikeiksi, sillä kauan sitten kuopattuja asianomaisia oli turha haastatella. Eivät kai kaikki merkinnät hänestä olleet kadonneet?
Etsikää tarkemmin, hän intti. Minä tiedän, että Tybald mainitsee minut! Oli ihme, ettei hän kirjannut muistiin suolentyhjentämistäänkin! Katso nyt minua, Fareos nyökkäsi puolialastonta vartaloaan kohden, olenko minä siinä asemassa, että voisin kertoa valeita? Olen oikein kiintynyt ruumiiseeni, kiitos vain, ja haluaisin pitää sen kasassa.
Hän vilkaisi toisen kerran kiduttajaan. Piinapenkkiä harvemmin käytettiin muuhun kuin kovisteluun, mutta hän tiesi lukuisia tapauksia, joissa nivelet olivat poksahdelleet kuopistaan äärimmäisen venytyksen seurauksena, puhumattakaan harvemmista kerroista jolloin koko raaja oli repeytynyt irti. Palovammat paranisivat ja piiskansivallukset olivat hoidettavissa, mutta mikään mahti maailmassa ei kiinnittäisi jäseniä takaisin kehoon.

Haltia veti syvään henkeä kiduttajan lähtiessä vääntämään kampea, ja tunsi penkin hiljalleen vetävän hänen käsiään ylemmäs. Hän kostutti nopeasti rohtuneita huuliaan kielellään.
En tiedä nimeä, ymmärrätkö? Ihan kuin hän olisi sen minulle kertonut! Ilmestyi paikalle huppu päässä ja naamio kasvoilla kuin kiertävä näyttelijä ja halusi vain riipuksen korjatuksi ja toimitetuksi. Ei nimiä ja riittävä palkka taatakseni elämiseni joksikin aikaa ja totta kai minä suostuin siihen! Viimeiset sanat kovenivat lähes huudoksi vinssin kiertämisen saadessa Fareoksen entuudestaan jäykät ja kivistävät lihakset vinkaisemaan niiden venyessä pakon edessä hankalassa asennossa. Nahkahihnat pureutuivat hänen ihoonsa ja karhea puu raapi hänen runneltua selkäänsä.
Minä en ole Aranin palveluksessa! Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan! Erra ja Surya, sinä haluat minun olevan vihollinen!

Fareos ulvahti piinapenkin kiskoessa hänen lihaksiaan. Yön aikana muodostuneet ruvet halkeilivat nipistellen ja palanut iho kiristyi ja kuumotti. Hän kuuli naksahduksen ranteessaan ja vaimean rusahduksen olkapäässään nivelten kääntyessä, mutta äänet olivat vaarattomia, ainakin toistaiseksi. Kiduttaja väänsi vinssiä vielä kahdesti ennen kuin keskeytti, antaen haltian haukkoa henkeään varmana siitä, etteivät hänen särkevät lihaksensa kyenneet venymään yhtään enempää. Kipu juoksi edestakaisin pitkin hänen käsiään alemmille vatsalihaksille sekä nilkoille, joita paikallaan pitävät hihnat hankasivat nahkaa vereslihalle. Fareos veti kerran syvään henkeä.
Sinä kysyt samat kysymykset, minä annan samat vastaukset. Montako kertaa tämä on käytävä läpi ennen kuin uskot, että puhun totta?
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Huhti 2012, 20:21

Etsikää tarkemmin. Mitään ei ollut tarve etsiä tarkemmin, kaikki oltiin jo löydetty. Sitä ei kuitenkaan vangille kerrottu. Toisaalta, ehkä jos tuolle kertoisi, saattaisi tuo myös vihdoista viimein tajuta, etteivät he halunneet kuulla tätä samaa selitystä joka kerta. He halusivat kuulla vain yhden asian, joko suosiolla tai väkisin.
Pian Haltia kävi selittämään jälleen mystisestä miehestä, jolta oli saanut tämän epäilyttävän työn. Työn, joka oli johtanut tähän tilanteeseen. Viimeiset sanat tästä lauseesta tulivat jo astetta kovemmalla äänellä, kun kiduttaja lähti pyörää pyörittämään. Jälleen kerran, kaikki mitä haltia saattoi sanoa, näytti menevän kuuroille korville.
En minä halua, minä tiedän sinun olevan vihollinen Constantine totesi virnuillen haltialle, tuon käydessä kertomaan ettei ollut Aranin palveluksessa. Hetken oli joutunut vanha kenraali miettimään, kuka ihme oli Aran. Hänelle haltioiden kuningas oli tutumpi sukunimeltä. Cúthalion soitti kelloja paremmin. Oli hän jopa nähnyt herran kaksi kertaa, sinä iltana kun prinssi petettiin sekä länsikylät tuhoutuivat ja uudemman kerran tantereella. Naurettavan kaunis mies, joskin tantereella tuo oli ollut jonkinlaista kunnioituksen sävyttämää pelkoa aiheuttanut.

Haltian kidutusta oli mieluista seurata. Tuon tuska huvitti kenraalia. Sen saattoi tänään jopa nähdä vanhuuden raiskaamilta kasvoilta.
Minä kysyn uudestaan ja uudestaan, koska sinä vastaat väärin Kenraali totesi astuessaan lähemmäksi haltiaa, seisomaan aivan tuon viereen.
Minä en usko sinun puhuvan totta. Kukaan meistä ei usko Sanat tulivat haudanvakavalla äänellä Joten kerro totuus. Mikä oli tehtäväsi meidän kylässä? Onko teitä enemmänkin täällä?
Viimeinen, kolmas kerta samalle kysymykselle.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 28 Huhti 2012, 21:19

Vaikka huone oli ilman palavaa hiilipannua viileä, haltia tunsi hien kerääntyvän iholleen kiduttajan kääntäessä vinssiä uudemman kerran. Kipu poltteli hänen olkapäitään ja poltteleva tunne hiipi pitkin hänen käsiensä sivua lihaskudoksen venyessä luonnottomasti. Fareos tuijotti kattoon leukojaan yhteen puristaen kenraalin perustellessa turhaa kuulustelun jatkamista. Näin tarkemmin ajatellen oli saattanut olla virhe puhua haltiakuninkaasta etunimellä. Hän ei kuitenkaan ollut osoittanut kierolle hallitsijalle minkäänlaista uskollisuutta vuosikymmeniin, eikä ollut nähnyt tarpeelliseksi puhua miehestä kunnioittavasti sukunimeä käyttäen. Monet haltiatkaan eivät tienneet ihmishallitsijoiden etunimiä, mutta kuka niitä jaksoi opetellakaan? Yhden haltiahallitsijan kauteen mahtui ties kuinka monta ihmiskuningasta! Oli kuitenkin myöhäistä murehtia sitä. Vinssi pysähtyi jälleen.

Hänen selkänsä tuntui auki revityltä ja hänen sormensa olivat tulessa. Toinen puoli hänen kasvoistaan oli muurautunut umpeen, niin ettei hän nähnyt kuin toisella silmällään, ja hänen lihaksensa huusivat äärimmilleen venytettyinä. Sillä kertaa Fareos ei kuitenkaan jaksanut karjua tuskaansa. Sen sijaan haltian suupielet nytkähtivät. Liikettä seurannut lyhyt, haukahtelevainen naurunpuuska, jollaisena hänen epätoivonsa purskahti ilmoille, muistutti enemmän teräviä hengähdyksiä, mutta siinä asennossa hän ei pystynyt parempaan, jos nyt milloinkaan. Fareoksen takaraivo kumahti vaimeasti piinapenkin puuta vasten ja hän piti silmiään suljettuina epätoivoisen naurun muiston kareillessa hänen huulillaan verisenä virnistyksenä. Vastasi väärin! Vihollinen ja vakooja, joopa joo! Uskottava kuin raittiudesta saarnaava pappi!

Hän käänsi päätään ja kohdisti kiiluvan katseensa vanhaan mieheen.
Älä viitsi. Syyttäisit minua edes rikoksista, jotka olen tehnyt. Niihin minulla olisi antaa vastauksia.
Fareos sihahti kivusta ja nytkähti lihasten kouristuessa ruumiin pyrkiessä vapauttamaan itsensä piinaavasta asennosta, saamatta aikaan muuta kuin uusia kivun salamoita juoksemaan pitkin hänen vartaloaan.
Totta kai meitä on täällä enemmän. Me jotka emme palvele haltiakuningasta, minne muualle me voisimme mennä? Nahor ja Hämäräpaikkaeivät ole aina vaihtoehtoellei halua herätä vampyyrinä tai ihmissutena.
Hän keskeytti jälleen puheensa. Hänen kehonsa oli alkanut vapista hiljaa ja hän tunsi suolaisen hikipisaran vierähtävän ohimoltaan.
Minun ainoa tehtäväni oli takoa riipus ja toimittaa se perille. Ei nimiä. Työ ja palkkaja nyt tämä. Fareos virnisti uudelleen. Murtuneesta nenästä valunut veri oli värjännyt hänen etuhampaansa punertaviksi ja kuivunut mustiksi paakuiksi hampaankoloihin. Hän yritti turhaan nuolaista elämännestettä pois.
Minä en palvele haltiakuningastaenkä ole vannonut mitään uudelle kuninkaallesi. Minulla ei ole ketään, kenelle vakoilla. Muuta sanottavaa minulla ei ole.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Huhti 2012, 21:47

Vangin tapa reagoida tilanteeseen, kipuun, ei ollut uutta. Jokainen reagoi tavallaan, tämä tilanne sai olennot käyttäytymään mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Constantine seurasikin täydessä hiljaisuudessa haltian naurunpuuskaa. Joka ei todellakaan kuulostanut iloiselta naurulta.
Syyttää häntä rikoksista, joita hän oli tehnyt? Yksi syy lisää pitää mies kaltereiden takana, jopa tuomita pölkylle. Niistä kenraali ei kuitenkaan jaksanut kiinnostua mahdollista tosiperäisistä rikkeistä. Nyt tuota syytettiin tästä teosta vain. Teosta, johon tarvittiin vielä tunnustus. Haltian sanat kuunneltiin nyt tarkkaan, vakavamielisesti ja hiljaa. Kertaakaan tuota ei käyty keskeyttämään, ei kenraalin eikä kiduttajan osalta. Vai oli kylässä enemmänkin noita otuksia. Tästä pitäisi käydä kertomassa ylemmille tahoille, jotta hanke moisten siivoamisesta saataisiin käyntiin. Riitti jo, että haltiat painostivat kaupunkia ulkoapäin, sisäistä uhkaa ei voinut jättää huomioimatta!
Se minne nuo otukset menisivät, oli samantekevää Constantinelle. Kunhan eivät täällä asuneet. Perustakoot oman kylän jonnekin, jos niin sosiaalisia olentoja olivat. Jälleen haltia toisti saman totuuden, jota ei otettu kuuleviin korviin. Kenraali hymähti.

Se, mitä haltia viimeiseksi sanoi, sinetöi vain seuraavan tapahtuman.
Ei muuta sanottavaa? Constantine puuskahti lähes nauraen Ei todellakaan muuta?. Hetken hiljaisuus. hiljaisuus, jonka aikana ei kukaan ehtinyt kuitenkaan mitään sanomaan väliin.
Hyvä on, jos niin haluat. Kaltaistasi saastaa on sanojesi mukaan muitakin kaduilla. Niistä täytyy päästä eroon. Mutta sinä olet nyt kohtalosi päättänyt. Olisit ehkä päässyt helpommalla, mutta kovapäisyytesi ja valehtelusi eivät johda minnekään
Kerta et halua puhua, niin varmistetaan ettet myöskään puhu. Tikkaa sen suu kiinni Viimeinen käsky annettiin suoraan kiduttajalle, katseen kääntyessä haltiasta mieheen Niin, ettei se puhu enää koskaan. Ei ennen teloitusta, ei edes haudasta.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 28 Huhti 2012, 23:26

Uusi virnistys välähti tummaihoisen kasvoilla kuulustelijan mainitessa kovapäisyyden. Miten usein hän olikaan kuullut samaa termiä käytettävän itsestään. Valehtelu oli harvinaisempi syytös; useimmat tiesivät jo ensi näkemältä pitää haltiaa epäluotettavan, eivätkä siksi tehneet siitä numeroa. Useimmat pyrkivät siksi kauas hänen seurastaan, toiset kalastelivat haltian sanojen verkosta totuudet, punoivat ne yhteen ja poistivat mitenkuten tyytyväisinä. Kenraali oli osoittanut harvinaisen päättäväistä uppiniskaisuutta väittämällä kivenkovaan, että yksinäinen taikaolento, jolla ei ollut ketään tukenaan riskeeraisi kaiken jatkamalla valehtelua vielä silloinkin kun hänen raajansa olivat vaarassa repeytyä irti. Niin paljon kuin Fareos ihmistä sillä hetkellä kirosikin, pieni osa hänestä ei voinut olla tekemättä tunnustusta ihmisen omistautumiselle.

Fareoksesta tuntui kuin hänen vatsansa olisi pudonnut suoraan piinapenkin ja lattian lävitse kiduttajalle annetun käskyn tarttuessa hänen korviinsa. Tikkaa? Hapuileva vinistys jähmettyi haltian kasvoille, ja hänen kasvojensa tummanruskea väri kalpeni hieman. Hänen katseensa, joka oli loikkinut järkyttyneenä ihmisestä toiseen kääntyi takaisin kattoon hänen mielikuvituksensa kurkistaessa mielen suojausten takaa ja polkaistessa esille muutaman odotuksen tulevasta. Mielikuvat olivat varsin punaisensävyisiä.
Hän kuuli kiduttajan siirtyvän kauemmas jättäen piinapenkin siihen, mihin oli sen kiristänytkin. Mitäpä suotta tekemään vangin oloa mukavammaksi, pysyisihän mies paremmin paikoillaankin. Fareos nuolaisi huuliaan. Yllättävää, kuinka rakkaiksi ne olivat muuttuneet sinä aikana, joka oli kulunut kiduttajalle annetusta käskystä. Sanat virtasivat haltian suusta pelkästä puhumisen ilosta kun se vielä oli mahdollista.
Sinulla ei ole mitään syytä teloittaa minua, et todennut minua syylliseksi mihinkään! Minä olen epärehellinen kansalainen, et voi tehdä tätä vain koska en ollut etsimäsi henkilö! Minä en-- hän karjahti vaimeasti tuskan aallon iskiessä uudestaan, huomaamatta sanoihinsa eksynyttä lipsahdusta. Hän aukoi suutaan vielä hetken tapaillen sanoja, muttei keksinyt kuinka jatkaisi.

Hän nykäisi turhaan ranteitaan kahlitsevia hihnoja kiduttajan kolistellessa lelulaatikollaan. Annettuun tehtävään tarvittavat välineet eivät liiemmin kuuluneet kiduttajamestarien repertuaariin, mutta suonilanka luuneuloineen oli määrätty lähes vakiovarusteeksi siitä lähtien, kun kuulusteltava oli kuollut liian suureen haavaan. Tarpeen vaatiessa muutama tikki esti kuiviin vuotamisen yhtä nopeasti ja soi niin vangille kuin kuulustelijoillekin muutaman minuutin lisäaikaa. Ei kestänyt kauan, vaikka mikä tahansa aika olisi ollut liian vähän, ennen kuin kiduttaja oli palannut takaisin vankinsa luokse suonilanka neulansilmästä valmiiksi pujotettuna. Fareos ei enää tuhlannut energiaansa sanoihin, vaan rimpuili silkasta periaatteesta tiukoissa kahleissaan ihmisen tullessa lähemmäs. Se vähäinen liikehdintä, minkä hän sai aikaiseksi aiheutti kuitenkin vain enemmän kipua, ja katkesi kokonaan kiduttajan painaessa toisen suuren kätensä hänen otsalleen pakottaen hänen päänsä paikalleen puuta vasten. Fareos yritti suojella huuliaan mutristamalla ne sisäänpäin, mutta yritys sai ihmisen vain yksinkertaisesti aloittamaan alempaa.

Neula lävisti hänen suupielensä ienrajasta saaden haltian parahtamaan. Hämmästyttävän vikkelästi neula puhkaisi myös hänen ylähuulensa, mitä seurasi poltteleva tuskan leimahdus suonilangan juostessa haavojen läpi. Fareos pakotti itsensä antautumaan toimitukselle tietäen pääsevänsä siten helpommalla, mutta helppoa se ei ollut. Hän joutui tukahduttamaan kaikki kehonsa vaistomaiset pako- ja väistöyritykset vähentäen samalla mahdollisuuttaan torjua kidutuksen aiheuttama kärsimys. Valkohehkuiset pistot syttyivät hänen huuliinsa neulan ommellessa säälimättömästi hänen suunsa kiinni saaden veren valumaan noroina hänen suuhunsa ja leukaansa pitkin. Haltian koko ruumis vapisi kivun saadessa lihakset jännittymään ja kouristelemaan.
Se oli ohi verrattain nopeasti, mutta tuntui yhtä kaikki ikuisuudelta. Fareoksen yritys parahtaa kivusta viilsi hänen huuliaan saaden hänet puristamaan ne takaisin yhteen ynähtäen piinastaan. Hän hengitti raskain puuskahduksin nenänsä kautta silmät kiinni puristuneina. Hän tunsi huultensa hiljalleen turpoavan ja suonilangan pureutuvan niihin.

Fareoksen vellominen omassa kärsimyksessään katkesi yllättäen rajun iskun osuessa hänen rintakehänsä alaosaan, saaden hänen selkänsä taipumaan kaarelle ja räväyttäen hänen silmänsä auki. Yllätyksen ja kivunsekainen parkaisu repäisi ompeluhaavat suuremmiksi ja purskautti kirkkaanpunaista verta haltian tummille huulille. Hän ei ollut huomannut kumpi ihmisistä häntä oli lyönyt ja millä, mutta hän oli tuntenut luun murtuvan. Jomotus ja terävä kipu levisivät hänen rintakehäänsä ja sekoittuivat muuhun hänen tuntemaansa särkyyn ja tuskaan saaden hänet voimaan pahoin. Hänen näkökenttänsä reunat hämärtyivät hetkeksi ennen kuin kirkastuivat taas, joskin sumeina kärsimyksen saadessa veden kihoamaan hänen silmiinsä. Piinansa lävitse hän kuuli kolinaa puun ja metallin hankautuessa toisiaan vasten kiduttajan vääntäessä piinapenkin kampea, joskin tällä kertaa toiseen suuntaan. Haltia tunsi lihastensa rentoutuvan ja valahtavan veltoksi, joskaan tärinä ei missään vaiheessa lakannut. Hänen toista olkapäätään särki kuin se olisi sijoiltaan, ja hänen lihaksiaan poltteli. Fareos arvioi ainakin yhden revähtäneen.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 29 Huhti 2012, 21:56

Constantine, Henry


Minulla on vaikka mitä syytä teloittaa sinut! Kenraali puuskahti haltian käydessä vastarintaan viimeisen kerran sanallisesti Sinua syytetään yhä Kapteeni Grantin murhasta. Lisäksi olet haltia väärässä kaupungissa. Olisi kannattanut vannoa vala kuninkaallemme, ennen kuin edes harkitsit tänne tulemista! Sanat jylisivät pienen kaiun kera huoneessa, samalla kun kiduttaja lähestyi vankia aikeinaan panna täytäntöön Kenraalin käsky. Ja niin myös kävi.
Jälleen kerran jäätävän vakava kenraali seurasi toimitusta sivusta. Läheltä kuitenkin. Hän halusi nähdä jokaisen tuskan sävyttämän ilmeen haltian kasvoilla. Vain, koska nautti suuresti moisten olentojen tuskasta. Toimitus oli sottainen, vaikea ja ennen kaikkea kuvotusta herättävä. Mutta ilme kiduttajan kasvoilla ei värähtänyt kertaakaan, toisin kuin kenraalilla. Constantine monesti mietti, oliko tuo mies edes järjissään.

Se oli kuitenkin ohi, ennen kuin koko tilanne alkoi ihmisiä liikaa kuvottamaan. Enää haltia ei puhuisi. Tämän elämän aikana. Ei puolustaisi itseään, ei kävisi aukomaan päätään. Kiduttajan kävellessä kauemmas, astui kenraali tarkastelemaan haltiaa, joka oli jo silmänsä ummistanut. Vanha katse laskeutui alemmas, kunnes mies kumartui sivupöydän puoleen, napaten käteensä puisen nuijan. nuijan, johon kenraali tarttui kaksin käsin ja kävi humauttamaan kaikissa ruumiinvoimissaan haltiaa vielä kerran.
Kun Kenraali oli tämän viimeisen turhautumisenpisaransa saanut purettua haltiaan, kävi käsky viedä tuo pois. Työtä tehtiin käskettyä ja pian Haltia raahattiinkin pois Kenraalin silmistä. Pois tästä tilanteesta, johon vangin ei enää koskaan tarvitsisi tulla. Sillä turha sitä kuolleita oli hakata.
Haltia vietiin selliinsä odottamaan teloitusta. Teloituksia ei tehty liukuhihnalla, vaan aina tiettyinä päivinä teloitettiin saman tien kaikki, jotka tuomion olivat saaneet. Hupia kansalle, paljon kerralla. Kun haltia oltiin saatettu omaan selliinsä, käveli Kenraali kylmästi tuon pienen, kylmän huoneen ohitse, raportoidakseen kuulustelujen päättymisestä. Syyllinen oltiin löydetty ja syyllinen tultaisiin teloittamaan Hänen työnsä täällä oli nyt tehty.


Kului tunteja. Tiedä sitten kuinka monta. Tyrmissä ajantaju tuntui lähtevän itse kultakin, mielen käydessä sekoamaan pikkuhiljaa tuomiota odotellessa. Käytävillä ei tänään liikkunut pahemmin kukaan. Vain muutama vartija käveli silloin tällöin käytävillä, tarkistamassa että vangit olivat selleissään eikä ketään revitty riekaleiksi.
Kuitenkin, nyt käytävältä alkoi kuulua lähestyviä askeleita. Useamman ihmisen. Uusi vankiko? Ei, tämä tuli liian rauhallisesti. Mitä lähemmäksi askeleet tulivat, sitä selkeämmin saattoi selleistä pitkin käytävää kuulla ties minkälaisia kiroamisia, armonaneluita tahi silkkaa raivon ja pelon sekoittamaa huutoa. Kuka mahtoi noin paljon tunteita herättää ohi kävellessään?
Nuori kuningas oli saapunut tyrmiin. Kera kahden henkivartijan. Kolmaskin vartija liikkui tämän saattueen mukana, mutta vain opastamassa kuninkaan kuulemaan vankia. Aatelista syytettiin ties mistä. Tuo oli pyytänyt saada selittää oman osansa tarinasta kuninkaalle. Edellinen kuningas ei siihen olisi suostunut, mutta Henryä kutsuttiinkin liian hyväuskoiseksi. Liian helpoksi manipuloida. Vaikka asia oli oikeasti täysin toisin. Nuori mies oli vain harvinaisen hyväsydäminen ja ennen kaikkea reilu. Ominaisuuksia, joita ei tällä hetkellä osattu arvostaa sodan raiskaamassa valtakunnassa.
Nyt nuori kuningas oli palaamassa kuulemasta vankia. Hänen harteilleen oltiin jätetty jälleen päätös, saisiko joku elää vai ei. Vaikeita päätöksiä, mutta jonkun ne oli tehtävä. Koska kuningas oli nuori, ajateltiin ettei tuo pystynyt tuomitsemaan ketään kuolemaan. Sen takia nämä asiat hoiti yleensä osaavampi taho, joka yritti pimittää toimintaansa vankien suhteen kuninkaalta parhaansa mukaan.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 29 Huhti 2012, 23:26

Seuraavat tunnit Fareos tiedosti vain ohimennen. Hän tuskin rekisteröi vartijoita, jotka hänen kahleensa avattuaan raahasivat hänet takaisin pieneen, kehnonpuoleisesti oljilla päällystettyyn selliin, saati sitten matkaa tai selliä itsessään. Hän kuuli muiden vankien tuottamat äänet etäisenä taustameluna, tunsi kylmän kiven raapivan paljaita jalkojaan ja haistoi ummehtuneisuuden ja häilyvän ammoniakin katkun sellin pahnoilla. Haltia käpertyi omakseen julistamaansa nurkkaan välittömästi päästyään vartijoista eroon (tai vartijoiden päästyä hänestä eroon) ja saatuaan kerättyä tarpeeksi voimia ryömiäkseen kiviseinälle asti. Siellä hän istui kädet kivistävälle rinnalleen ristittynä pää nuokuksissa, veri valuen hänen leualleen ja pisaroiden siitä hänen syliinsä. Syvimmät haavat hänen selässään vuosivat verta nekin, matalimmat olivat lähteneet kuroutumaan umpeen. Heikko polttelun tunne kertoi niihin pesiytyneestä alkavasta tulehduksesta.
Fareos tuijotti tylsästi katkaistuja sormiaan. Ne olivat muuttuneet ikävän sinertäviksi murtumakohdasta ja turvonneet niin, että osuivat alati toisiinsa ja vierussormiin. Kaksi muistutti vääntynyttä oksaa, yksi oli irvokkaasti taipunut suoraan ylöspäin. Piinapenkkiepisodin aikana se oli hankautunut puuta vasten ja vääntynyt lisäksi aavistuksen verran sivulle.

Enää Fareos ei hymyillyt. Hän nuoli mitä suurimmalla varovaisuudella verta huultensa sisäpinnasta, mutta varoi vahingossakaan raottamasta tai liikuttamasta niitä. Hänen palautuvat lihaksensa valittivat ja kuumottivat, lukuun ottamatta käsivarsien sivuja jotka tuntuivat auki viilletyiltä. Kummallista kyllä, häneen ei enää sattunut. Kipu oli yhä läsnä, hän tunsi sen koko tajuntansa kattamaan levinneen turtumuksen suojamuurin läpi, mutta hän ei enää kärsinyt. Ei vanhoista haavoistaan, ei vielä. Haltia tiesi synkästi odottaa aikaa, jolloin kidutuksen vaikutus iskisi häneen toden teolla. Tulehduksen syödessä hänen selkäänsä ja elinvoimaansa hän makaisi haisevilla oljilla kuumeisena ja hourailevana, kykenemättä syömään tai juomaan. Juomaanmilloin hän oli viimeksi juonut? Heille oli jaettu vesitilkka kuivan leivän yhteydessä, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän oli menettänyt liikaa verta ja hikoillut liiaksi, jotta se olisi riittänyt. Fareos nieleksi omaa vertaan hiljaisena. Tuomittiinpa hänet kuolemaan tai ei, hänellä ei olisi kolmea päivää enempää elinaikaa mikäli ompeleita ei poistettaisi. Hän laski takaraivonsa vankkaa kiveä vasten ja tunsi liikkeen venyttävän huultensa tikkejä. Kenraalin ääni soi hänen päässään sekoittuen hänen omaan sisäiseen ääneensä, vankien huutoihin sekä lukuisiin muistojen syövereistä ponnistaviin haamuhuutoihin.
Olisi kannattanut vannoa vala kuninkaallemme, ennen kuin edes harkitsit tänne tulemista!
Minä kuolen tänne.
Sinä valehtelet.
He kiduttavat teitä, kaivavat silmät päästänne ja syöttävät suolenne koirilleen! Välttäkää vangituksi tulemista hinnalla millä hyvänsä!
Se mitä olet joskus tehnyt
Minä kuolen tänne.
hinnalla millä
kysyä kolmasti tänään
Ehkä se ei olisikaan niin paha asia
Ei ennen teloitusta, ei edes haudasta.
Kuolleet eivät kerro valeita.
.kuolleen miehen kirstulla

Fareos sulki silmänsä ja vajosi mieleensä. Sen lähemmäs parantavaa, voimia palauttavaa unta hän ei päässyt.

Ikkunattomissa tyrmissä ruokajako oli ainoa keino mitata aikaa, joskaan sekään ei ollut luotettavimmasta päästä. Vanginvartijat harvemmin noudattivat täsmällistä aikataulua, elleivät sitten olleet kehittäneet työstään elämäntapaansa tehtyään sitä liian pitkään. Toisinaan vangeille saatettiin jakaa leipää kaksikin kertaa päivän aikana syystä tuiki tuntemattomasta, mikä oli omiaan lisäämään vaikeuksia hahmottaa ajankulua. Se oli omanlaisensa keino piinata niitä, jotka oli eristetty ulkomaailmasta ja sullottu häkkeihin toistensa kanssa kuin eläimet, joiksi he hiljalleen muuttuivat elleivät olleet sellaisia jo tullessaan.
Fareos ei ollut jaksanut innostua ruoanjaosta. Hän oli turhaan yrittänyt ujuttaa leivästä nyrhimiään palasia ommelten välistä saadakseen jonkinasteista ravintoa. Hän oli saanut muutaman verensekaisen vesipisaran juodakseen vain kaatamalla tinamukin sisällön suoraan huulilleen. Kipu oli leimahtanut hänen haavoissaan, ja loppuviimein hän oli ollut entistä janoisempi palauttaessaan mukin vartijalle. Mukit palautettiin aina; hamstraaja sai olla varma jäävänsä vaille tarjottavaa kunnes antoi astian takaisin, saaden todennäköisesti samalla nuijasta näpeilleen.
Äkillinen mekkala sen sijaan kiinnosti häntä kovastikin. Ainahan vangit pitivät älämölöä jonkun uuden piruparan laskeutuessa tyrmiin ja toisinaan huudeltiin korkea-arvoisimmille vartijoille, mutta tällä kertaa metakan sävy oli erilainen. Kirouksiin ja armonaneluihin sekoittui puhuttelu, joka sai haltian hetkessä havahtumaan horroksestaan: Teidän Majesteettinne.

Jäykin, särkevin lihaksin seinää apunaan käyttäen Fareos kampesi itsensä jaloilleen ja ontui selkä aristaen kurkistamaan sellin oven kalterien raosta käytävälle. Hän halusi oikein mieluusti tavata kuninkaan, joka oli noussut valtaan hänen selkänsä takana ja kaikesta päätellen uudistanut kuulustelumenetelmiä tavalla, jotka eivät ansainneet pelkkää kiitosta. Terve, sinertävä silmä tuijotti kiinteästi lähestyvien askelten suuntaan, kunnes saattue ehti hänen näköpiiriinsä. Ei ollut vaikea arvata, kuka ihmisistä oli kuningas, joskin sitä oli vaikea uskoa.
Uusi monarkki ei voinut olla kolmeakymmentäkään, vaikka leuan pienenlainen karvoitus, ylpeä ryhti ja terve vartalo lisäsivätkin itsevarmuuden kautta vuosia hänen olemukseensa. Hallitsijan kasvoilta kuvastui kuitenkin viattomuus, joka tavattiin yhdistää liian vähän maailmaa nähneisiin ajattelijoihin. Mikäli kenraalin puheisiin oli uskominen, tämä kuningas halusi parantaa maailmaa. Tehdä oikein. Ja oli aivan liian nuori asemaansa.
Fareos tunnisti mahdollisuutensa sen nähdessään. Hän piti yksisilmäisen katseensa nuoressa ihmisessä kurottaessaan mielensä koskettamaan sitä kirkasta liekkiä, joka oli monarkin tajunta. Se ei liiemmin vaatinut energiaa; telepatia oli synnynnäinen taito. Huulet kirjaimellisesti sinetöityinä oli turha yrittääkään saada ääntään kuuluville muiden vankien ulinan ylija kenties äänten kuuleminen oman pään sisällä kiinnittäisi ihmisen huomion paremmin.
Harald Scarlingtonin poika? Et liiemmin muistuta isääsi. Paikantamisensa helpottamiseksi haltia syötti nuoren ihmisen mieleen väläyksenä kuvan sellinsä ovesta sekä sen sijainnin kuninkaaseen itseensä nähden. Hän hillitsi halunsa hymyillä. Kuninkaan mielen laatu oli osoittautunut sellaiseksi kuin hän oli arvioinutkin; rauhanhaluiseksi, joskin päättäväiseksi. Kuulustelupakko saattoi olla viittaus raaemmasta mielestä, mikäli oletti kuninkaan olevan perillä kuulustelumetodeista. Fareos ei kuitenkaan ollut asiasta aivan niin varma. Moinen oli lähempänä haltiakuninkaan tapaa toimia. Tämä kuningas tuntui erilaiselta.


¤¤ Nyt katkaisen ennen kuin menee vallan romaaniksi. ¤¤
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 30 Huhti 2012, 15:07

Henry yritti olla välittämättä huudoista, rukouksista ja kirouksista mitä kuninkaalle huudeltiin. Sisimmissään kuningas tiesi, että varmasti suurin osa friikeistä täällä oli täysin syyttömiä. Mutta hän ei voinut käydä vapauttamaan jokaista taruolentoa vain, koska uskoi heidän syyttömyyteen. Siitä olisi seurannut auttamatta vallankaappaus. Joko odottamattomalta taholta tai sitten toinen edesmenneen kuninkaan lapsista ottaisi paikan, kun kruununprinssi oltaisiin ajettu alas istuimelta. Kyllä Henry oli huomannut siskonsa muuttuneen ja huomannut myös sen, että kenraaleilla ja hovinväellä oli ikävä tapa iskostaa omia ajatusmaailmojaan naiivin naisen päähän.
Nuori kuningas ei edes vilkaissut selleihin, joiden ovi-ikkunoista vangit kävivät kurkkimaan. Hyväsydäminen nuorimies vaikutti nyt kylmältä monarkilta, joka ei aikonut edes kuvitella ovien toisella puolella olevia henkilöitä itsensä kanssa tasavertaisena.

Äkisti Henry pysähtyi. Ääni päässä oli tuntematon, mutta ei uusi ilmiö. Hän oli ennenkin ollut telepaattisessa yhteydessä johonkuhun. Itse hän ei tuota taitoa osannut harjoittaa, mutta viestien vastaanottaminen onnistui tätä nykyä. Helposti, selkeästi, eikä mies käynyt luulemaan moisia ääniä päässään hulluuden merkeiksi. Tämä yhteydenotto oli kuitenkin erilainen. Se ei rajoittunut vain ääneen päässä, vaan mukaan annettiin visuaalinen väläys siitä, kuka puhui ja mistä suunnasta. Vartijat kysyivät miksi kuningas oli pysähtynyt. Henry ei vastannut, vaan käänsi katseensa kohden ovea josta saattoi erottaa tummemman mieshahmon. Vieläkään kuningas ei vastannut mitään vartijoille, vaan käveli lähemmäksi tuota ovea.
Monet ovat sanoneet noin ainakin ulkoisesta olemuksestani Kuningas kävi vastaamaan haltian sanoihin. Sanoihin, joita ei ääneen lausuttu. Syystäkin.. Tuon suu oli tikattu kiinni Mutta kovapäisyyteni olen kuulemma isältäni perinyt
Tunsit hänet paremminkin?
Vartijat katsoivat toisiaan kysyvästi, mutta eivät käyneet keskeyttämään kuningasta. Ei ainakaan vielä.


// KUTSUTKO SINÄ TUOTA ROMAANIKSI?! PYH! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 02 Touko 2012, 14:05

Haltia tunsi mielihyvän kuplivan rinnassaan nähdessään kuninkaan pysähtyvän. Viime päivät olivat olleet yhtä alamäkeä ja hän oli jo ehtinyt epäillä onnistumistaan kuninkaan huomion herättämisessä. Fareos liikahti paikallaan hallitsijan lähestyessä. Edellispäivien kokemukset olivat istuttaneet hänen valmiiksi epäluuloiseen mieleensä epämukavuuden ihmisten lähistöllä. Tukeva sellinovi kenties estäisi hallitsijaa käymästä häneen käsiksi, mutta eipä kuulustelijakaan ollut koskenut häneen kuin rystysillään. Hänen tulevaisuutensa pituus riippui nuoren ihmisen käskyistä, joten oli paras valita sanansa huolellisesti. Ripaus kohteliaisuutta tuskin olisi haitaksi.

Kykenemättä hymyilemään Fareos lähetti ihmisen mieleen tuntemuksen hymähdyksestä hallitsijan mainitessa perimänsä piirteen. Hän oli vaikuttunut rauhallisuudesta, jolla kuningas suhtautui äkisti päässään kuulemiinsa vieraisiin ääniin. Hän oli odottanut säikähdystä, vähintään hämmennystä. Nuori Scarlington oli yllätyksellinen tuttavuus.
Minulla oli epäonni olla tuntematta isäänne suoralta kädeltä. Palvelukseni kohdistuivat lähinnä ylhäisille esivanhemmillenne ja heidän alamaisilleen. Lievää paheksuntaa. Vastaava tunne väreili myös haltian tummissa silmissä.
Ei ole epäilystäkään, ettettekö olisi perinyt sukunne jaloja piirteitä, näen sen ryhdissänne ja mielenne muodossa. Minun on kuitenkin ilmaistava pettymykseni, oi kuningas. Syy voi toki olla nuoruudessanne, mutta en saata nähdä vanhoja hallitsijoita määräämässä nöyrimpiä palvelijoitaan tyrmään yhteiskunnan pohjasakan sekaan.
Fareos viittasi lyhyesti kättään kattamaan koko sellirivistön, paljastaen samalla murtuneet ja vääntyneet sormensa.

Tai ehkäpä olettekin määrätietoisempi hallitsija kuin uskoinkaan? Ommelkaa suut kiinni, niin pahat puheet eivät pääse virtaamaan! Katkaiskaa sormet, niin ne eivät voi pidellä petollista tikaria! Kaivertakaa nahkaan jokainen rivi vannotusta valasta, jotta he eivät sitä unohda!
Virnistyksen haamu lepatti mielestä toiseen. Samalla haltian huulet nytkähtivät ja nykäisivät ompeleita, saaden kimmeltävien veripisaroiden kihoamaan haavoille. Fareoksen aiempi yritys juoda oli saanut veren leviämään pitkin hänen leukaansa ja kuivumaan siihen kuin irvokkaaksi naamioksi, joita alkuasukasheimot maalasivat kasvoilleen pyhissä juhlissaan.
En tietenkään katso asiakseni arvostella tapaanne hallita, majesteetti. Teidän käsissänne ihmisten valtakunta laajenee varmasti sellaiseksi, kuin isänne ja esi-isänne suunnittelivatkin. Ette vain liiemmin muistuta heitä. Isänne palkitsivat palvelijansa kullalla, eivät verellä. Kuinka minä nyt palvelen teitä?



¤¤ NOVELLIKSI! Ja tätä minä kutsun lyhyeksi luvuksi. ¤¤
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Touko 2012, 13:53

Kuningasta puistatti. Kaikkea vangeille tehtiinkin. Toiset tietenkin ansaitsivat tämän... mutta oliko esimerkiksi huulien tikkaaminen täysin tarpeellista? Henry ei voinut aina ymmärtää tyrmien työntekijöiden periaatteita. Ehkä olikin hyvä, ettei hän yrittänytkään ymmärtää heitä. Haltia kävi kertomaan, ettei ollut tuntenut edesmennyttä kuningasta suoralta kädeltä ja että tuo oli aikanaan toiminut edeltävien kuninkaiden alaisena. Ei ollut ihme, haltiat tiettävästi elivät pitkään. Henry hymähti, mutta antoi haltian jatkaa. Ja tuo jatkoikin, suoraan aiheeseen josta selvästi oli halunnut puhua. Pettymyksestään tilannetta kohtaan. Kuten kaikki vangit, tämäkin tunsi kokeneensa vääryyttä.

Mitä pidemmälle haltia sanoissaan ehti, sitä närkästyneemän kysyväksi kuninkaan ilme muuttui. Katse käväisi vartijoissa, jotka kohauttivat nopeasti hartioitaan. Eivät hekään tietäneet, miksi halita moista kävi kuninkaalle puhumaan... ehkäpä hän halusi nopeammin pölkylle, kuin olisi päässyt. Haltia oli virnistää. Tikit alkoivat vuotamaan verta, saaden Henryn kurtistamaan kulmiaan. Tyhmäkö tuo oli? Lopulta haltia kuitenkin pääsi saarnansa loppuun, mikä nostatti kysymyksen jos toisenkin kuninkaan päähän.
"En katso sitä hyvällä, että minua syytetään teoista, joihin en ole syyllinen millään tasolla" Henry kävi sitten aloittamaan astuen lähemmäksi ovea "En tiedä kuka olet, miksi olet täällä, mitä olet tehnyt ansaitaksesi tämän... saatikka sitä kuka tämän sinulle teki, kenen käskystä, kenen luvalla. Se, mitä sinä olet kokenut, ei ole minun käskyjen tulosta".
"Mikäli sinä olisit vaatinut saada kuninkaan tuomion, johon kaikilla alaisilla on oikeus, olisin kuullut sinusta aikaisemmin, jonkun muun toimesta kuin sinun omastasi... Ehkä silloin olisi voinut puuttua tapahtumien kulkuun, muuttaa niitä joko eduksesi tai turmioksesi. En kuitenkaan tiedä sinusta mitään, joten et voi olettaa, että kyseenalaistava puheesi saisi minussa minkäänlaisia tunnekuohuja aikaan" Pieni, ehkä omahyväinenkin hymy hiipi nuoren miehen kasvoille "En vertaa itseäni edesmenneisiin, sillä kukaan heistä ei ole kuin minä. Käytän ennemmin päätäni, kuin voimaa. Scarlintonien kuninkaan ovat aina olleet tunnettuja härkäpäisinä taistelijoina. En siis arvosta sitä, että vertaat minun hallintoani heihin, jotka eivät selvästikään ole samalla tasolla minun kanssa".

Henry tiesi olevansa viisaampi, mitä edelliset kuninkaat. Tai ainakin uskoi. Jälkiviisaanahan oli hyvä sanoa, mitä olisi heidän asemassaan tehnyt aikanaan toisin. Tämä valtakunta saattaisi elää jo sovussa, jos Henryä ei oltaisi petetty. Naiivi hyväuskoisuus oli kuitenkin koitua kruununperillisen kohtaloksi, kun haltiakuningas kävi hänet pettämään. Mutta virheistään oppi, sen Henry oli saanut huomata.

"Minä en vastaa siitä, mitä tyrmissä tapahtuu. Kenraalini ovat ottaneet sen vastuulleen... mutta saan nyt huomata, että heidän vastuu ja valta ovat vääristyneet pahemmin, mitä uskalsin odottaa..." Kuningas kävi toteamaan, vilkaisten vanginvartijaan. Vartijaan, joka varmasti tiesti kaikesta, mitä täällä tapahtui. Vartijaan, joka ei ollut ottanut asiakseen kertoa kuninkaalle tapahtumista, vaan piti suunsa mieluummin kiinni kunnioittaen valtaansa väärinkäyttäviä kenraaleja, kuin kuninkaan käskyjä.
"Mikä on nimesi, haltia. Mistä sinua syytetään" Kävi nuori kuningas nyt kysymään tummalta haltialta, päättäväisen rauhoittavan katseen siirtyessä takaisin vankiin.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

EdellinenSeuraava

Paluu Vankityrmä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron