Kirjoittaja Miwra » 02 Kesä 2008, 18:25
Reodd
Reodd ei osannut puhua puille eikä eläimille ja näin ollen Emilién kyvyt saivatkin hänet kateelliseksi. Kuitenkaan, vetehinen ei noilla taidoilla paljoakaan olisi tehnyt, mutta metsänhengelle ne kai olivat elintärkeitä. Sitä hän ei osannut varmuudella sanoa olivatko ne, mutta tärkeät kuin tärkeät. Toisaalta, voisihan se ollakin hauskaa puhua eläimille, joita Reodd kuitenkin harvemmin edes näki, joten hänelle siitä ei ollut kovin hyötyä, moisesta kyvystä.
Reodd ei ehtinyt edes huomata matkan kuluneen, kun jo näkikin edessään tuon suuren tammen. Hän ei edes kunnolla tiedostanut minne Emilié katosi, mutta nyökkäsi kuitenkin tämän lauseelle, josta osa ei edes tavoittanut hänen korviaan. Hän tuijotti puuta silmät suurina ja päästi pitkän henkäyksen suustaan. Luonto todella oli ihmeellinen ja näin vetehiselle ennennäkemätön. Emilié oli varmasti nähnyt vaivaa puun kasvattamiseen, jos nyt oli sen itse kasvattanut, eihän Reodd voinut tietää. Hän ei edes tiennyt Emilién ikää eikä sen paremmin tämän vanhalta vaikuttavan suuren tammenkaan ikää.
"Voin", Reodd sanoi havahduttuaan mietteistään ja seurasi Emiliétä. Hän jotenkin jo osasi arvata korkeisiin paikkoihin kipuamista. Merenelävänä hän ei ollut tottunut korkeisiin puihin ja Emilién lähtiessä kapuamaan tuota ihmeellistä polkua - jonka tämä oli jollain tapaa onnistunut puun ympärille taikomaan - jäi Reodd hetkeksi epäröimään. Hetken mietittyään hän kuitenkin seurasi toista, mutta erittäin varovaisesti. Hänen tasapainonsa ei maan päällä kävellessään ollut mitään parhainta, koska hän oli tottunut veteen ja pyrstöön.
"Voi apua...", Reodd valitti ja nojautui varovasti hieman puunrungon lähelle, parempi kai se oli nojata puun suuntaan kuin toiseen suuntaan, josta todennäköisesti tippuisi varsin helposti alas.
"Tiesitkö, ettei vetehisiä ole luotu puihin?" Reodd kysyi naurahtaen hermostuneesti ja vilkaisi nopeasti alas, vetäen kuitenkin katseensa taas pian eteensä, "Mutta mitä ikinä sinä haluatkin näyttää, minä seuraan..." Hän jatkoi uhmakkaasti ja huomasi tuon mielenkiintoisen pesäntapaisen, muttei maininnut siitä mitään, vaikka olisikin tehnyt mielensä kysyä mitä toinen siellä säilöi.
Hän jatkoi toisen perässä hiljaa ja oli hyvä, ettei hänen jalkansa jo lipsahtanut, mutta hän onnistui vetämään sen nopeasti takaisin. Onneksi hänellä oli vielä suhteellisen nopeat refleksit, vaikka tasapaino ei niin täydellinen ollutkaan.
Seuraava näky sai Reoddin suun loksahtamaan auki. Siinä se oli hänen edessään, kaikki se, mistä hän ei ollut kokenut muuta kuin järven, jossa asui. Koko tuo ihmeellinen maailma, jonka hän oli tahtonut penkoa läpikotaisin. Kuitenkaan voimatta sitä tehdä, kun ei voinut olla poissa vedestä kuin 20 tuntia. Siltikin, se oli niin kaunista. Eikä vetehinen voinut ymmärtää, miten tällaisessa kauniissa maassa saattoi olla verisiä taisteluita ilman mitään järkevää syytäkään.
Jos kaikki taistelua haastavat näkisivät tämän, mitä hän nyt näki, nämä saattaisivat lopettaa taistelunsa heti. Tämä näky todellakin pisti ainakin vetehisen hiljaiseksi.
"Kaunista", Reodd mutisi hiljaa ja oli taas horjahtaa oksalta, "Enkä minä ole eläessäni nähnyt puoliakaan tästä..." Hän jatkoi haikeana ja käänsi sitten katseensa Emiliéhin...