Kirjoittaja Ylva » 18 Touko 2012, 14:58
Electra
Järvenpinta oli tyyni ja auringon säteet välkkyivät siitä saaden aikaan sen, että näytti että koko järvi kimalteli. Kevätaurinko oli lämmin ja lempeä, eikä tuuli puhaltanut tänään edes henkäystäkään. Kaunis ilma oli houkutellut Electran ylös järven syvyyksistä ja lohikäärmeeksi pieni naaras oli raahautunut kokonaan rannalle asti ja makasi maassa silmät nautinnollisesti suljettuina. Hassua kyllä, vaikka lisko tarvitsi vettä ja kosteutta elääkseen se nautti auringon tuomasta lämmöstä. Electra oli laiskalla päällä, jotain tekemistä sen kanssa oli juuri nautittu ateria. Veren haju leijaili yhä pedon hampaista tuoreena, joten yksikään eläin ei halunnut lähellekään liskoa. Ruokalepo tuntui mukavalta, mutta oli jo ehtinyt maata siinä jonkun aikaa ja tylsistyneisyys alkoi hiipiä nuoren naaraan mieleen. Lisko raotti toista silmäänsä ja puhalsi ilmaa ulos sieraintensa kautta äänekkäästi. Tylsistymisestään huolimatta lisko ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Kaikki tuntui niin tylsältä ja yksitoikkoiselta tätä nykyään. Electra tuhahti ajatuksilleen ja kampesi itsensä kahden vahvan takajalkansa varaan ylös rantaheinikosta, johon liskon suuri ruho oli jättänyt painauman. Lisko avasi kylkiään vasten olleet siipensä ja venytteli niin kunnes taitteli ne takaisin paikoilleen. Hyödyttömän härpäkkeet, jos liskolta kysyttiin. Tämä seikka kuitenkin harmitti naarasta, olisi halunnut lentää kuten "oikeast" lohikäärmeet. Nyt Electra oli saanut itsensä harmistumaan ja tunsi olonsa vihaiseksi itselleen. Lisko asteli rannalta takaisin veteen pulahtaen sirosti vedenalle päästyään pois rantamatalikosta. Naaras uiskenteli hetken aikaa antaen kuivuneitten suomujen kostua. Tuo pelotteli aikansa kuluksi kalaparvea ja törmäsi yhteen vesikäärmeeseen, joka luikerteli karkuun.
Kauaa lisko ei tätäkään jaksanut tehdä vaan kömpi takaisin vedenpinnalle. Siinä lisko sitten nökötti järven rannalla lähellä paikkaa, jossa oli aikaisemmin köllötellyt. Lisko käänteli päätään kuunnellen ja katsellen puiden suuntaan. Täällä ei sitten koskaan liikkunut ketään, mikä oli harmi. Olihan sitä joskus käynyt hyvä tuuri, lisko pohdiskeli liikehtien levottomana paikallaan. Voisi tietysti mennä syvemmälle metsään ja etsiskellä sieltä jotain tekemistä. Toisaalta, miksi edes vaivautua, koska tiesi hyvin ettei siellä olisi mitään uutta ja ihmeellistä. Ajatus ihmisten kylään menemisestä nousi taas liskon mieleen, mutta se tuntui riskiltä, jotai ei ollut valmis ottamaan. Ei ollut ihan niin tylsistynyt vielä. Näitä asioita tuumailtuaan Electra tuli siihen tulokseen, että voisi ainakin kokeilla, jos joku pahaa aavistamaton humanoidi olisi tarpeeksi lähellä. Eihän sitä koskaan tiennyt ja tätä nykyä tuntui metsikössä olevan enemmän liikettä kuin joskus aikaisemmin. Sinertävä valo alkoi hohtamaan lohikäärmeen suomuista muuttuen niin kirkkaaksi ettei siihen voinut katsoa. Valolohikäärme pieneni ja vaihtoi muotoa humanoidiksi. Muutos ei kestänyt kauaa ja nyt liskon tilalla seisoi kaunis ja eksoottisen oloinen nainen, joka hymyili vinosti itsekseen. Tämä ruumis tuntui niin hauraalta ja heikolta, että se jaksoi aina huvittaa lohikäärmettä. Olihan tässäkin toki hyvät puolensa, eikä ollut avuton kuten monet humanoidit. Pystyi hyvin puollustautumaan jos tarve vaati ja ainahan saattoi muuttua takaisin omaksi itsekseen. Nainen laski kätensä lanteilleen nyökäten itselleen päätään ja etsi mukavan paikan ruohikosta, kauempaa makuupaikastaan, jotta outo painauma ei veisi mahdollisen vieraan huomiota. Sinertäväihoinen neitokainen istahti alas nurmikkoon koukistaen toisen jalkansa kuin risti-istunta asentoon ja toisen suoristi ensin täysin suoraksi ja koukisti sen sitten hieman koukkuun ja ylös maasta.
Electra katseli kotijärvensä suuntaan. Naisen pitkät hiukset laskeutuivat tuon takana kuin huntu peittäen neidon vähäisen vaatetuksen. Maagisesti luodut vaatteet olivat kaiken mittapuun mukaan säädyttömät, mutta ei lohikäärme sitä niin ajatellut. Miespuoliset humanoidit näytttivät viehättyvän naaraitten vähäpukeusuuteen, joten tämä sukokonaisuus palveli usein tarkoitustaan, teki noiden lumoamisesta helpomman. Ei nyt joka kerta kuitenkaan ketään lumonnut, kun tapasi, mutta oli sitäkin elämän varrella tehty. Electra laski kätensä syliinsä ja veti syvään henkeä alkaen sitten hyräilemään kaunista ja aaltoilevaa sävelmää. Oli kuin neito olisi laulanut, mutta äänestä ei erottunut sanoja ollenkaan. Ääni oli voimakas ja kohoili korkealle aina välillä siinä missä laski niin matalalle, että sitä tuskin ihmiskorva kuulo. Neidon suu ei paljoa liikkunut, ei sen tarvinnut. Tuntui kuin ääni olisi kummunnut ulos jostain naisen sisältä suun kautta ilman, että tuon tarvitsi tehdä yhtään mitään. Kaikki tämän sävelmän kuulevat otukset tunsivat melkein vastustamatonta halua saada selvyys siitä, mistä tämä erikoinen ääni oli peräisin. Electra ei käyttänyt kaikkein voimakkainta lumouslauluaan, vaan yritti houkutella jonkun paikalle omasta tahdostaan. Tai no melkein, kyllähän liskon laulu rohkaisi kuulijaansa tulemaan Electran luokse. Muutamat lähistöllä olevat metsäneläimet tulivat kurkkimaan lohikäärmettä puiden rajasta. Niihin neito ei kiinnittänyt huomiota, ei edes katsonut niitä vaikka tiesi niiden olevan siellä. Näiden eläinten kanssa oli tylsää jutella, jos niillä edes oli mitään sanottavaa.
//Tässä sitä olisi aloitus lohikäärmeeni ensimmäiseen peliin. Mohnake, ole hyvä. :)