Kirjoittaja Sands » 30 Kesä 2012, 19:04
Baldramallach katseli naisen ketterää hypähdystä alas kiveltä kasvoillaan aina se sama, tympääntyneen yrmeä ilme. Ainakaan Albine ei käynyt liian nenäkkääksi rotuasian suhteen, mikä oli vähäsanaiselle miehelle helpotus. Mitään hän ei omin sanoin paljastaisi etenkään jollekin tuntemattomalle, onneaan koettelevalle ihmiselle, noidalle vieläpä joten kysymykset olisivat vain turhaa, ärsyttävää ininää korvissa. Reaktiothan naisen sanoihin voisivat vieläpä paljastaa hänet niinkin, kyllä Bal tiesi, ettei kenties ollut aivan niin ihmismäinen, kuin olisi voinut tai pitänyt olla... Mutta hän teki sen, minkä omien tietojensa mukaan pystyi. Hankala oli kuitenkin sanoa, mitä Albinen päässä tällä hetkellä liikkui. Asia sysättiin sivuun kovin välinpitämättömästi. Kenties se oli hyvä merkki, kenties huono. Neito asteli varmoin askelin ihmismuotoisen lohikäärmeen eteen sauva kädessään, valmiina seuraamaan tuota veden äärelle, nyt jo turhankin innokkaana. Punaruskeat silmät katselivat edessään seisovaa naista hupun varjosta hetken aikaa, aivan hiljaa, koko miehen pysyessä paikoillaan. Omituista nähdä jonkun olevan noinkin varmana, Baldramallach oli suorastaan jättikokoinen tuohon verrattuna. Kaappi ei ollut mitenkään harhaanjohtava kuvaus, isotkin ihmismiehet jäivät päänmitan tai pari päähän pituudeltaan, leveydestä puhumattakaan. Albine... Ei saisi silmiäänkään miehen rinnan tasolle, vatsan korkeudellehan ne jäisivät.
Vihdoinkin käärme alkoi laittaa jalkaa toisensa eteen, hitaasti ja varmasti, kuten aina, mutta pitkät jalat saivat yhdestäkin askeleesta harppauksen. Hitaasta tahdista huolimatta, ihminen harvemmin pysyi perässä verkkaisella kävelyvauhdilla. Matka kävi kohti alarinnettä, Balin kuitenkin nauttiessa vielä hetken raikkaasta, vaikkakin hieman ohuesta vuoristoilmasta, vetäen sieraimensa täyteen. Ympärillä oli hiljaista, Albinekin oli harvinaisen hiljainen tällä matkalla. Lohikäärme taisi tällä kertaa olla se äänekkäämpi yksilö, muttei suunkaan puheen avulla. Nälkäinen vatsa murisi, luut natisivat pitkän levon jäljiltä, pienet venytykset saivat jäsenet poksahtelemaan paikoilleen. Ihminen kuitenkin oli taas se, joka senkin hiljaisuuden rikkoi puheellaan, kysymyksillään. Baldramallach käänsi kasvonsa Albinea kohti ja voi mikä näky naista olisi odottanutkaan, jos miehen kasvoilla olisi näkynyt puoletkaan siitä hämmentyneisyydestä, mitä tuo pään sisällään koki. Bal? Mutta hänhän oli Baldramallach, eikö? Miksi häntä kutsuttaisiin Baliksi, miksi siihen kysytään lupa? Hän ei ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt lainkaan. Mutta kysyä ei voitu, se olisi epäilyttävää. Hänen olisi varmaan pitänyt tietää, kun Albine kohteli häntä niin kuin hän olisi tiennyt? Oli vielä paljon, mitä käärme ei ymmärtänyt, mutta niistä asioista oli hankala kysyä suoraan ilman, että epäilyt heräisivät. Paljoa aikaa neito ei hänelle antanut vastata, ennen kuin kysymykset jatkuivat ja vihjailut matkan jatkamisesta yhdessä tulivat esille. Omituinen tuo pieni otus kyllä oli, moni ei uskaltanut edes olla tuon yrmeän jätin lähettyvillä ja vielä vähemmän halusi viettää aikaansa tuon seurassa, vaikka kyllä niitäkin löytyi rohkeille. Hyvä suojahan hänenlaisensa matkakumppani oli, kenties sitä Albine tahtoikin? Noidalla olisi varmasti monia vihollisia.
"Ei ole määränpäätä," Bal korahti toiselle, kääntäen katseensa takaisin eteensä, jatkaen rauhallisia askeliaan. Hän piti yksinäisyydestä, kyllä. Yksin matkustaminen oli mukavaa myös. Mutta utelias nuori lohikäärmeuros oli. Harvoin tuli tilaisuuksia, missä ihminen tahtoi lyöttäytyä hänen seuraansa tutkittavaksi, pitäisihän siitä yrittää ottaa kaikki hyöty irti, vaikka jokin osa hänen sisällään huusikin ja kaipasi rauhaa?
"Joss ruokit minut, sseuraan," miehen puhe oli hieman kömpelöä ja suhisevaa, kenties merkki siitä, ettei tuo yleensäkään paljoa puhunut. Tai sitten juuri se syy sille, miksei puhunut. Kenties Baldramallach oli saanut moisia ehdotuksia ennenkin ja hitaudestaan huolimatta osasi laatia sellaiset ehdot, mistä itse piti. Ja nälkähän hänellä oli, miltei aina. Olihan toinen tietenkin hoitanut häntä ja jättänyt hänet ikävään kiitollisuudenvelkaan. Minnekään ei sattunut enää. Kovin helpolla käärme ei kuitenkaan aikonut alentua näyttämään kiitollisuuttaan, ei hän mikään orja tai palvelija aikoisi olla. Jos Albine ei suostuisi maksamaan edes ravinnon merkeissä... No, mies varmaankin.... Pitäisi kai hänen jotenkin maksaa velkansa, vaikka hän ei tahtoisi? Ei hän kuitenkaan halunnut, että tilanne menisi siihen suuntaan.
Vuorien sulava lumi sai aikaan moniakin pieniä puroja, jotka virtasivat kivistä maastoa pitkin hohtaen kirkkaana auringosta. Pienet veden kaivertavat uomat liittyivät tosin yhteen isommiksi matkan edetessä, täydellisiksi Albinen ja Balinkin tahtomiin tarkoituksiin. Lohikäärme johdatti seuralaisensa lähimmän ja helpoiten lähestyttävimmän pienen puron luokse, joka sulaneen lumen aiheuttamien virtojen seurauksesta oli tulvinut yli äyräidensä... Mutta vieläkin virta oli säyseä ja käyttäytyi, vaikka nopeutta lisää oli tullutkin. Se ei ollut syvä ja kivinen pohja näkyi helposti kristallinkirkkaan veden läpi, jota virtasi aina korkealta vuoren huippujen läheisyydestä asti. Tässä vaiheessa Baldramallachia ei enää kauheasti kiinnostanut seuraavan ihmisen tekemiset, tehden itse tiensä veden vierelle ja polvistuen maahan. Huppu vedettiin alas, paljastaen vaaleat hiukset, likaiset niin värinsä kuin oikeasti liankin aiheuttamina. Valonherkät silmät sulkeutuivat kasvojen laskeutuessa lähemmäs veden kirkasta pintaa, suun painautuessa aivan pinnan alle. Vesi tuntui kylmältä jo läheltä, se oli suorastaan jäätävää koskettaessaan ihoa. Lohikäärme ei välittänyt, ahmi ja joi vain vettä ahnaasti purosta, tyydyttäen janoaan ja nälkäänsä. Kuiva kurkku oli kaivannut kostuketta jo pidemmän aikaa.
((On se hyvä, ettei Balia haittaa lyhyys. Muuten elämä liian pitkänä miehenä olisi surullista. :<))