Jerrell
Auringon liikesuunnasta päätellen noin puolentoista tunnin taivalluksen ja taaperruksen jälkeen Jerrell löysi itsensä rähmältään sammaleen seasta, sillä oli onnistunut kompuroimaan itsensä jykevän havupuun juureen ja saanut siitä lennokkaan lähdön kohti maankamaraa. Mies nosti itsensä käsivarsiensa varaan ja kääntyi selälleen sylkien suustaan havunneulasten rippeitä ja pieniä kaarnanpalasia. Hän pyyhki naamaansa hihoihinsa ja nyrpisti nenäänsä typertyneenä, mulkaisten sitten halveksivasti juurta. Kehtasitkin! hän kihahti mielessään ja nousi takaisin seisomaan.
Jerrellin määränpää tänä viilentyvänä kesäpäivänä, joka kohta vaihtuisi kesäiseksi alkuillaksi, oli ollut kerätä marjoja. Hän oli siis yksinkertaisesti kävellyt talostaan, kotikylänsä suojista hetken mielijohteesta metsään, ja ruvennut etsimään marjoja. Kuuron elämä oli niin kovin tylsää. Ystäviä oli hyvin vähän, jos laisinkaan, ja juttuseuran etsiminen oli kuin metsästäisi hiekanjyvää suolapurkista. Kapakassa käyminen oli osaltaan tylsää, sillä juorujen ja päättömyyksien kuuntelu ei kuulunut tapahtumalistaan. Kaupankäynti torilla oli hankalaa, sillä milläpä sait selvää, mitä mikin maksoi. Myyjiltä ei voinut kysellä, mikä tänään veti ostajia ja mikä ei meinannut millään käydä kaupaksi. Välillä Jerrell tunsi olevansa Cryptin ainoa kuuro.
Kun mies oli hyplännyt partaansa ja ihmetellyt taivasta tarpeekseen, hän nousi takaisin seisomaan. Polvea särki hieman, ja poskessa oli pieni naarmu kaatumisen seurauksena. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, ja Jerrell jatkoi eteenpäin astahtelua. Ohitettuaan äskeisen salakavalan puun noin parillakymmenellä metrillä, osui miehen silmiin jotain mielenkiintoista. Marjoja ne olivat, mutta että minkä näköisiä! Muistuttivat hieman tavallisia vadelmia tai karhunvatukoita, sillä niissä oli paljon pieniä palloja. Marjat olivat väriltään kirkkaanoransseja, ja Jerrellin silmään ainakin herkullisen näköisiä. Mies raapaisi punertavia hiuksiaan ja kumartui katsomaan marjoja hieman lähempää. Mahtoivatko ne olla syömäkelpoisia? Hänhän voisi aina maistaa yhden, tuskin siitä mitään pahaa koituisi. Mies poimi varvun päästä yhden marjan ja liiskasi sen sormiensa väliin. Ulos valui yhtä oranssia mehua, mitä marjakin oli ollut. Oranssi väri vain ei ottanut lähteäkseen vaan tarttui yhtä lujasti sormiin kuin mustikka valkoisiin vaatteisiin. Jerrell pudotti litistetyn marjan maahan ja otti taskustaan esiin liinan, jonka sisälle voisi kasata marjat. Hän poimi kourallisen marjoja käsiinsä ja lapoi niitä mättäälle asettamansa liinan päälle pienen kasan. Kun kasa alkoi näyttää ihan mukavalta, hän sitoi siitä pienen nyssykän. Ehkä olisi viisasta viedä marjat kotiin jonkun asiantuntijan analysoitavaksi siltä varalta, ettei niitä sopinut syödä. Jerrell otti nyssykän matkaansa ja alkoi taivaltaa takaisin kylää kohti.
Aikansa taivallettuaan Jerrellin uteliaisuus ja nälkä voittivat, ja mies päätti avata nyssykkänsä. Hän ajatteli, että yhdestä marjasta tuskin koituisi kohtalokkaita seurauksia, jos hän vähän maistaisi. Ja jos marja olisi syömäkelpoinen, niitä voisi ehkä ottaa lisää. Mies heitti oranssin marjan suuhunsa, pureskeli sen ja nielaisi. Marja oli hyvän makuinen, sitä ei käynyt kiistäminen. Vaikutti vaarattomalta. Kuitenkin juuri, kun Jerrell oli aikeissa kaivella nyssykästä lisää suuhunpantavaa, hänen vatsaansa alkoi vääntää julmettomasti. Jerrellin oli pakko kumartua kaksinkerroin ja laskea loput marjat maahan. Hän asettui kyljelleen maahan ja vaikersi vatsanväänteiden ja kasvaessa ja kouristelun alkaessa. Mies puristi silmänsä hetkeksi kiinni, ja avatessaan ne hän huomasi, että näkymä alkoi heittää. Se kallistui ja monistui ja vääristyi, ja hän alkoi hikoilla holtittomasti. Marja ei siis ilmeisesti ollut ollut mikään ihan kevyt pakkaus. Jerrelliä alkoi oksettaa, mutta mitään ei tullut ulos. Hän irrotti hätätorvensa vyöltään ja puhalsi siihen minkä keuhkoistaan jaksoi, ilman varmaa tietoa siitä, lähtisikö siitä ääntä, ja jos lähti, kuulisiko kukaan.