Kirjoittaja harlekiini » 20 Elo 2012, 02:06
Fareos ei olisi jaksanut nauraa rastatukkaisen vitsailulle edes hyväkuntoisena ja hyvin syöneenä, saati sitten nykyisessä tilassaan. Saattaisi syödä hänet, jumalat paratkoot. Mitä muuta, ryömiä hänen vuoteenaan toimivan sammaleen alle nykimään häntä varpaista? Varastaa hänen rahapussinsa sen sijaan, että jättäisi kolikon maksuksi tappelussa irti lyödystä hampaasta? Paiskoa puurolautasia pitkin pihamaita ja jättää hänen hevosensa hoitamatta? Haltia olisi korskahtanut halveksivasti jos olisi pystynyt. Fareos kieltäytyi myöntämästä avuntarvettaan, ja seurasi naista metsänreunaan vakuuttamalla itselleen olevansa vain sattumalta matkalla samaan suuntaan, ja jos hän sattuisi aivan teoreettisesti törmäämään matkallaan parantajaan, hyvä niin.
Osa tummaihoisesta kuitenkin toivoi, ettei rastapään mainostama ystävä edustaisi mitään kovin arvaamatonta lajia. Ihmissutta kävi syyttäminen hänen tähänastista vastoinkäymisistään, eikä hän halunnut tavata uutta. Hopeaveitsien lisääminen arsenaaliin ei kenties olisi hullumpi vaihtoehto, vaikkakin hän rahapulassaan päätyisi todennäköisesti vaihtamaan ne ruokaan ennen kuin pääsisi kokeilemaan niitä puolilajisiin.
Sinertävät silmät (tai ainakin se, joka ei ollut muurautunut umpeen) loivat haisevaan naiseen kärsivän katseen kälkätyksen jatkuessa sujuvasti tavalla, joka olisi saanut kuolleetkin voihkaisemaan. Haltian sormet syyhysivät päästä vapauttamaan kotkanpäätikari tupestaan ja rastapään alati heiluva kieli kannattimistaan, lopullisesti. Kärsikö nainen kenties pakkomielteestä, vai halusiko tuo vain lisätä hänen tuskaansa koko sen matkan, jonka he vain sattuivat kulkemaan yhdessä?
Haltia pyöräytti silmiään ja sulki parhaansa mukaan naisen äänen päästään keskittyen kävelemiseen ja kehonsa protesteihin. Hän huomasi laskevansa selkänsä haavoja kipusignaalien perusteella kidutuksen jälkivaikutusten täyttäessä suurimman osan hänen ajatuksistaan. Vihreätukkaisen ääni vaimeni taustahumuksi tummaihoisen tunnustellessa lihaskipujaan ja seuraten niiden rajoja päätelläkseen, millaisia vammoja piinapenkki oli synnyttänyt. Hän pystyi tuntemaan lankojen liikkuvan joka kerta hänen huuliensa liikahtaessa, ja aisti ne muutamat lämpimät veripisarat, jotka valuivat hänen ihoaan pitkin vielä avoimista haavoista. Kyljen läpi ammuttu nuolikaan ei ollut aiheuttanut näin suurta päänvaivaa, mutta silloin hän olikin ollut autuaasti tajuttomana suurimman osan ajasta.
Fareos ehti pyöritellä mielessään nämä ja tusinan muita ajatuksia kahteen kertaan ja kirota ihmiset, ja sittemmin koko Cryptin väen kolmesti ennen kuin kaksikko saavutti metsänreunan. Haltia oli matkan aikana jäänyt rodultaan epämääräisestä naisesta pari askelta jälkeen, ja nilkutti pysähdyksiin naisen aloittaessa toverinsa huhuilut. Haltia liikahti siirtämään painonsa pääosin toiselle jalalleen ja jouselleen, väsynyt, mutta silti sävyltään lähes kyllästynyt katse puurajaa pyyhkien. Minkälainen kumppani kutsuun vastaisi? Olennon täytyi olla varsin karaistunut, jos kesti rastapään seuraa tarpeeksi kauan tullakseen kutsutuksi ystäväksi. Hajusta Fareoksella ei ollut oikeutta napista, hän haisi itse aivan yhtä kamalalle. Hajuaistinsa menettänyt olento olisi voinut olla sopiva kumppani hänellekin. Tai maahinen, tai dryadi, tai ihminen, joka oli liian peloissaan painuakseen tiehensä.
Tai peikko. Niin tietysti, miksei aivan yhtä hyvin peikko? Haltian toinen kulma kohosi aavistuksen toisen vihreähiuksisen naisen astuttua esiin metsän varjoista. Ainakin hampaat olivat vaikuttavat. Fareos muisti hämärästi lukeneensa nuorempana lämpimien maiden vedessä elävistä liskoista, korontatiileistä tai joistain sennimisistä, joiden hampaita linnut puhdistivat. Olikohan peikollakin sanaton sopimus varpusparven kanssa?
Fareos ravistautui hereille sekavista ajatuksistaan naisen tunkiessa iholle ja vastasi nimikysymykseen kylmällä katseella. Se tuskin olisi olennaista. Fareos tempaisi refleksillä päätään taaksepäin kolmen sormen tarttuessa hänen leukaansa ruuvipenkin napakkuudella, ja hänen silmänsä kaventuivat päänkääntelyn tuomasta epämukavuudesta. Peikon ahaa elämys oli puolestaan saada haltian naaman venähtämään. Jumalat siunatkoot, nainenhan oli älykkö!
Varsin kyseenalainen älykkö, todellakin. Haltian lihakset jäykistyivät töröhampaisen käydessä paljastamaan vyöltään puukon, joka oli paljon järeämpi ase sille aiottuun tehtävään kuin haltia oli suunnitellut parantajan käyttävän. Tuo hullu nainen leikkaisi vielä hänen huulensa irti, jollei olisi varovainen!
Fareos murahti puukon kärjen hivuttautuessa turvonneen ihon ja siihen kiristyneen langan väliin. Ensimmäinen lanka katkesi suuremmitta kivuitta, mutta peikon ehdittyä kolmanteen kivun nuoli ampaisi haltian huuliin ja valutti tuoretta verta jo ennestään tahraiselle leualle.
Mmh! Se oli säälittävä urahdus, mutta ainoa, johon hän kykeni. Suun keskivaiheen ompeleet katkesivat silkasta kosketuksesta terään, suupielet vaativat rajummat nykäisyt jotka saivat miehen puristamaan silmänsä kiinni kipua vastaan. Hänen huuliaan tökkivät paksut sormet eivät nekään parantaneet hänen oloaan, kunnes näppien vetäydyttyä haltiasepon keho alkoi hiljalleen ymmärtää ompeleiden kadonneen. Hän astui puoliaskeleen taaksepäin parantajan irrotettua hänen leuastaan ja taipui hieman eteenpäin toinen käsi suojelevasti suunsa eteen nostettuna. Mielessään haltia kirkui kirouksia, mutta ulkoisesti hän ei haistatellut eleelläkään, ellei jurottavuutta hänen asennossaan sitten laskettu sellaiseksi.
Kuivuneen veren ja pitkän kiinniolon yhteen liimaamat huulet vaativat toisenkin varovaisen kostuttamisen kielellä ennen kuin Fareos sai raotettua suutaan varovasti, vetäen väristen henkeä. Hän nuoli verta huuliltaan, eikä voinut kuin hämmästellä kuinka mukavaa oli saada avattua suunsa. Joitain asioita oppi arvostamaan vasta, kun ne oli riistetty.
Vai vaati peikko tarinatuokiota palkakseen. Tummaihoinen pyyhki varovasti verta kämmenselkäänsä, eikä vastannut heti. Kovat eivät taksat olleet, ja mikäli nopea katsaus tapahtumiin säästi ne kolikot, joita hänellä ei edes ollut, hän voisi harkita sitä.
Minun tarinani on liian pitkä kerrottavaksi tässä, mies vastasi lopulta telepatiansa avulla. Hän tuskin rasittaisi huuliaan puhumiseen vielä vähään aikaan. Haavojeni taustalla on puhdas väärinkäsitys, laajemmin huijaus ja tuon lyhytikäisen rodun loppumaton paksukalloisuus. Yhteyttä vääristivät muistot kuulusteluhuoneesta, ruoskan napsahdukset hänen selkäänsä vasten ja murtuvien luiden rusahdukset.
Minut lavastettiin yrittäessäni kerrankin tehdä työtäni. Paskiaiset! Onneksi heidän kuninkaansa on vasta oppinut kävelemään ja helposti taivuteltavissa. Sen tarkemmin naisen tuskin tarvitsisi hänen tarinaansa tietää.
¤¤ Tässä, ota seliseliä. ¤¤