Kirjoittaja Aksutar » 02 Elo 2012, 20:03
Marduk
Seesteisenlämmin kesäpäivä oli vaihtumassa viilenevään iltaan Cryptissä. Koko päivä oli tuntunut tuskallisen pitkältä kuumuutensa takia. Harva oli jaksanut tehdä päivällä pahemmin mitään, vaan kaikki fyysinen työnteko paahtavan auringon alla oltiin siirretty suosiolla iltaan.
Haltioiden linnalla oli tänään järjestetty jälleen yhdet tanssiaiset ylimystölle. Aateliset niin kaupungista kuin kylästä oltiin kutsuttu paikalle juhlimaan iltaa yhdessä, kesän kunniaksi. Mitä sitä suotta miettimään tärkeitä juhlapäiviä, jolloin kestitä vieraita. Kuningasparilla oli varaa heittää kekkerit jos toisetkin milloin ikinä halusivat! Suurin osa hovin huomiosta olikin keskittynyt nyt alkaviin illallisjuhliin, lukuun ottamatta käytävillä risteileviä vartijoita.
Oli kuitenkin eräs, joka oli tullut kutsutta linnalle. Tai no, ilmestynyt linnalle. Vanhalle oraakkelille illallisjuhlat olivat mitä mainioin harhautus saapua jälleen haltiakuninkaan kotiin kutsumatta, tapaamaan haluamiaan henkilöitä. Lohikäärme teki tätä alinomaa haltiakuninkaan vanhan opettajan suhteen. Mutta kukapa nyt uskoisi sitä vanhaa, järkensä menettänyttä haltiaa, jos tuo alkaisi kertoa lohikäärmeen vierailevan luonaan säännöllisesti.
Seesteisenpitkä päivä ei ollut tuntunut ikivanhasta lohikäärmeestä miltään. Tuhansia vuosia odottanut lohikäärme sai viimein mieleistään tekemistä. Se oli koko päivän virnuillut itsekseen vuorensa huipulla. Kunnes oli kyllästynyt odottamaan. Vai oliko tuo odottanutkaan ollenkaan? Ei, Ajankiitäjä ei odottanut mitään.
Kuitenkin, oli valtava lohikäärme ottanut vähemmän huomiota herättävän muodon ja kiitänyt aikojen, paikkojen ja elämien halki paikkaan, jonne tänään aikoi mennä tapaamaan uutta tuttavuutta.
Saapuessaan huoneeseen, johon oli halunnutkin, jäi vanhan ihmisen illuusiossa lymyilevä oraakkeli seisomaan paikoilleen keskelle paksuhkoa savupilveä. Savupilveä, joka oli siellä jo ennen kuin hän saapui. Ei, hän ei olisi näin teatraalinen, että kävisi sisätiloihin savua nostattamaan vain, koska saapui paikalle. Vaikka vanhus kyllä pitikin dramaattisuudesta.
Näyttävämpi kahdesta ihmisilluusiosta lähti hitaasti, lähes äänettömästi askeltamaan peremmälle savuiseen huoneeseen. Tuota oli lähes mahdoton kuulla saatikka nähdä, mutta valtavaa auraansa hän ei voinut peittää. Ne, jotka vähääkään osasivat aistia auroja, tunsivat lohikäärmeen läsnäolon joko ahdistavan tai outona sisäisenä tunteena. Jopa linnan toiselta puolelta asti.
Pahoja tapoja kuninkaan lääkkeistä vastaavalla henkilöllä Lohikäärme avasi viimein suunsa astellessaan kohden Faunia, jota oli tullut vihdoista viimein tapaamaan. Tai ehkä fauni oli tullut häntä tapaamaan, tuo ei vain vielä tietänyt sitä Sen sijaan, että olisit kuninkaasi kanssa iltaa viettämässä seurapiireissä, istut yksin huoneessasi poltellen ties mitä myrkkyjä. Kerrohan, Atrevaux, Auttavatko mieltä turruttavat pössyttelyt sinua ajattelemaan paremmin, hmm? Yritätkö, kenties, löytää jonkinlaisen älynväläyksen niiden kautta? Puheensa tuli ulos yleiskielellä, vanhan miehen äänellä. Äänellä, joka ei ollut mitenkään erikoinen, ei kumisevan pelottava, ei uhkaava. Utelias, ehkäpä.
Archelauksen ei periaatteessa olisi edes tarvinnut kysellä. Hän tiesi miksi kenraali Argentus harrasteli tätä pientä pahaa tapaansa, hän tiesi mitä tuo saattoi kaikista mahdollisista vastauksista vastata. Siltikin, oli aina yhtä mielenkiintoista katsoa miten eri olennot reagoivat tähän silmättömään, tavalliselta ihmiseltä näyttävään otukseen.