Kirjoittaja Crimson » 09 Elo 2012, 21:11
Atrevaux myhäili vierestä kuunnellessaan Aranin ja Winderin keskustelua. Silmäpuolinen kenraali ei vieläkään tuntunut olevan keksinyt, mistä tässä kaikessa oli kyse. Faktoja tuo osasi kyllä luetella ylös, mutta se, oliko niistä enää mitään hyötyä, olikin sitten eri asia.
Käsi oli jälleen noussut sukimaan partaa. Ehkä silkkaa tylsyyttä, kun fauni ei käynyt vaatimaan itselleen puheenvuoroja keskustelun välistä. Ei hänellä kyllä sanottavaa olisi tähän ollutkaan, joten sivustaseuraajan rooli kelpasi sarvipäälle toistaiseksi. Katsekin harhaili jossain seinillä, kunnes laski Araniin tuon mainitessa ääneen toisen kenraalin punatukkainen pedinlämmittäjä. Terävä katse siirtyi Winderiin, jonka kasvoilta saattoi nyt selvästi nähdä hiljalleen kohoavan huolen. Tuo huoli sai Atrevauxin kasvoille venymään pirullisen virneen, joka ei kertonut mistään muusta kuin huvittuneisuudesta. Taisi pässinpää viimein tajuta.
Fauni seurasi myhäillen, kun Darius kääntyi kannoillaan ympäri ja lähti ripeästi astelemaan ulos huoneesta. Myhäily vaihtui pilkalliseksi, matalaksi nauruksi, joka käytiin sitten jakamaan kuninkaan kanssa. Lopulta kenraali kävi hillitsemään itsensä, ja mies loi katsaukseen kultakutriseen haltiaan.
Liian viihdyttävää ollakseen totta, Atrevaux tuumi yhä virnuillessaan, Mutta kerrohan, millaisen painajaisen pikku uhrillesi kävit oikein näyttämään?.
Iriador nojasi yhä seinää vasten, pitäen seinämukuloista niin lujaa kiinni, että sormista alkoi hiljalleen kadota tunto. Korkeahaltia ei saanut pakottamallakaan itseään liikkeelle. Lihakset päästä varpaisiin olivat jäykistyneet paikoilleen, lukuunottamatta leukaa, joka löi hampaita yhteen niin pelosta kuin hiljattain yltyvästä kylmyydestä. Vaikka päivä olikin ollut lämmin, oli auringon piiloon vaipuminen saanut ilman jo viilenemään reippaasti, eikä kolea, paikallaan seisova vesi juuri asiaa auttanut.
Punapää ei pitänyt ajatuksesta, että seisoi sillä hetkellä vedessä, eikä saattanut nähdä ympärilleen ja suunnistaa altaasta pois. Hänellä ei ollut mitään, millä olisi ympäristöään saattanut tutkia. Vain tikari, jolla häiriintynyt mieli voisi ensimmäistä vastaan tulevaa survaista, ellei jopa itseään vahingossa.
Korkeahaltia mutisi hetken itsekseen jotain, käyden sitten siirtämään toisella kädellä märkiä hiuksia pois kasvoiltaan. Korvat eivät saattaneet erottaa lähistöltä muuta, kuin veden loiskuntaa, tai sen tippumista pisaroina katosta viemäriverkostossa virtaavan sadeveden pinnalle. Jossain syvemmällä tuuli muodosti aavemaisia ääniä, ujeltaessaan läpi isompien ja pienempien tunneleiden, mikä sai Iriadorin niskakarvat nousemaan pystyyn.
Hitaasti, erittäin varovaisin ja pakotetuin askelin, Iriador lähti lopulta hivuttautumaan seinänviertä pitkin. Väkisin. Punapää olisi voinut seistä paikoillaan pidempäänkin, mutta kylmyys alkoi ajaa tuota eteenpäin. Oli päästävä pois vedestä, ennen kuin jalat päättäisivät lopettaa yhteistyösopimuksensa kokonaan, sen sanoi terve järkikin. Tosin, pystyikö pelon ja ahdistuksen sokaisemaan mieltä, joka muuttui tilanteen edetessä ja äänien kantautuessa korviin vain entistäkin häiriintyneemmäksi, enää sanomaan terveeksi, olikin sitten toinen juttu...