Kirjoittaja Sands » 11 Elo 2012, 18:10
Baldramallach tuhahti. Vai ettei toinen edes ollut ajatellutkaan ottavansa häntä mukaan metsästysretkelle... Kuinka... Töykeää. Kuin häntä ei tarvittaisi lainkaan. Oli hän oikeastaan hyväkin metsästäjä, ruokki ainakin itsensä ja oman suuren, liskomaisen kehonsa, tässä tilanteessa hän vain... Käärme oli kovin tympääntynyt, vakuutellen ainakin itselleen omassa mielessään pystyneensä moiseen tekoon, jos olisi voinut tässä tilanteessa lohikäärmemuotonsa ottaa. Varmasti. Kyllä tuo ymmärsi omat heikkoutensa, mutta muiden suusta kuultuna ne kuulostivat paljon pahemmilta, kuin toinen olisi huomannut virheet ja heikkoudet jo ennen kuin Bal sanat päästi suustansa. Ajatus tuntui mahdottomalta.
"Yleenssä," tympääntynyt lisko suhisi naisen kommenttiin heidän luultavasti löytäen jälkiä saaliista ennen itse saaliin näkemistä. Ainakin tässä koossa, pienten yksityiskohtien ollessa helposti näkyvillä niille, jotka niitä etsivät. Toista se oli ilmasta käsin. Mitään Baldramallach ei kommentoinut kykyynsä kasata ja sytyttää nuotiota. Se ei todellakaan ollut jotain, mitä hän teki usein. Ei oikeastaan itse koskaan ollut ulkona nuotiota tehnyt. Oli hän katsellut vierestä, kyllä, sytyttänytkin jopa tulen aivan itse, omilla käsillään. Mutta tämä tulisi olemaan aikamoinen koetus. Kiviä löytyisi vuorelta ja lähistöstä yllin kyllin, kuivaa sytykettä taas olisi hankalempi löytää, kenties metsistä...
Albine keskittyi kovasti maaston tutkimiseen, sen kookas mies näki, vilkuillen tuon suuntaan aina vähän väliä. Vaikkakin toisen yhtäkkinen hyräily sai Balin kohottamaan kulmaansa kysyvästi, ihmetellen, jos ihminen otti koko asiaa tosissaan... Vatsa murahti arvostelevasti, valitellen nälkäänsä. Nainen kuitenkin pian pysähtyi ja kääntyi hänen puoleensa voitokkaana, kiitellen onnea. Polun vieressä oli selviä merkkejä jonkin eläimen käynnistä, nälkäisen pedon niskaharjan noustessa hupun alla piilossa pystyyn, innostuneena paikantaessaan mahdollisen saaliin läsnäolosta. Eläimet olivat kuitenkin jo kauempana, niitä Baldramallach ei pystynyt näkemään eikä edes haistamaan jätöskasaa lukuun ottamatta. Niiden löytäminen tulisi olemaan hankalaa, mutta Albinella näytti olevan idea, tuon kyykistyessä maahan, painaen kämmenensä vasten maaperää. Toisesta oli hankala uskoa tuon olevan minkään sortin noita, ennen kuin tuo kykyjänsä esitteli...
"Olen metssän lähellä... Tarvitssen... Materiaalia," Baldramallach murahti kun oli nyökännyt myöntyvästi auttavansa toista kantamaan saaliin takaisin, kertoen toki oman suunnitelmansa ja mahdollisen paikkansa toiselle nyt kun tiet erkanivat. Oli paljon, mitä hänen piti löytää ennen kuin pystyi tulta edes yrittämään, toivottavasti aikaa oli tarpeeksi.
Hän tarvitsisi kiviä. Suuren kiven alustaksi, pienempiä, teräviä tulen sytyttämiseksi. Sen hän oli oppinut, siitä hänelle oltiin kerrottu. Nyt kun sitä oltiin vielä näin lähellä kivistä maastoa, oli hyvä idea ottaa ne mukaan ensin, ennen kuin lähti etsimään jostain kuivaa ja palavaa ainesta. Kiveä kyllä löytyi, vuoren sulava lumi sai maaston kyllä kosteammaksi, mutta kunhan ne eivät valuneet vettä... Kyllä ne ehtisivät kuivahtaa auringossa mukavan lämpimiksi, kunhan ne nostettaisiin jonnekin hieman kuivempaan. Nyökäten Baldramallach lähti hitaalla, varmalla tahdillaan etsimään haluamaansa, katse tarkasti maassa. Pari suurempaa, vaaleahkoa ja rosoista kiveä voitaisiin särkeä pienemmiksi tulensytyttäjiksi, teräviä kulmia tarvittiin ja ne kuluivat nopeasti. Sen hän oli oppinut katsellessaan tulentekoa vierestä, kuullen kaikki ne kiroilut, kun tuli ei ottanut. Menneisyyden muistot olivat kovin lämpimät, omalla oudolla tavallaan. Kivet painettiin vasten rintaa, toisen käsistä nykäisten suuremman, hieman litteän kiven irti maasta yhdellä kädellään, mikä varmasti olisi ottanut pienemmältä ja heikommalta mieheltä kaksi kättä. Tai kenties enemmänkin. Bal oli tyytyväinen näihin kiviin. Ne vietiin lähemmäs polkua, missä hänen ja Albinen tiet olivat eronneet, tosin kauemmas siitä kasasta... Kivet laskettiin maahan aurinkoon, odottamaan kunnes niitä tarvittiin.
Korkealla vuorilla oli vielä lunta, sulaen kevätauringossa ja kastellen maan, täyttäen jokiuomat vedellä. Lähempänä maanpintaa aurinko oli sulattanut lumen jo aikoja sitten, päivän muutenkin ollen kovin aurinkoinen ja kuiva. Kenties sitä pystyttäisiinkin löytämään jotain, mikä syttyisi helposti. Sitä lohikäärme tarvitsi ja kivuliaasti. Maasta etsittiin kaikki kuiva ruoho ja lehdet, puista raastettiin irti kaarnaa, pieniä ja suuria palasia, kunhan se oli kuivaa. Maassa maanneet, lahonneet puut olivat toki paikoitellen märkiä, mutta kuiviakin kohtia löytyi, voimakkaiden käsien rikkoessa palasia irti helposti. Oli Baldramallach toki ennenkin kerännyt tarpeita nuotioihin. Mutta tämä ei ollut vielä mitään verrattuna siihen, kuinka hankalaa itse tulen tekeminen tulisi olemaan... Puu- ja kasviaines vietiin takaisin kivien luokse lähelle polkua, miehen laskiessa ne alas kuivalle maaperälle odottamaan oikeaa hetkeä. Ne aikaisemmin hankitut vaaleat kivet särjettiin moniksi pieniksi palasiksi vasten suurempaa kiveä, käärmeen kasatessa pienen läjän kaikista palavimmista ja helpoiten syttyvistä aineksista kivialustalle. Nyt piti vain saada aikaan kipinä ja pitää tuli elossa...
Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Bal oli kömpelö ja kädet suuret. Kyllähän tuo jaksoi kiviä hakata yhteen vaikka koko päivän, saaden kipinöitä aikaiseksi, ei tekniikka ollut aivan hallussa. Paljon tuli pettymyksiä ja haavoja käsiin tuon lyödessä vahingossa ohi kiven ja sormilleen, monta kiveä kulutettiin tylsiksi, ennen kuin kunnon alku saatiin kytevälle liekille. Ja senhän hän ei aikonut antaa sammua, kaiken sen vaivan jälkeen! Hän matki parhaiten näkemänsä liikkeet, puhalteli liekille hellästi, sydämen hypätessä kurkkuun aina kun se näytti sammuvan, suojasi sitä tuulelta, syötti lisää ruohoa ja kaarnaa heti kun liekki näytti tarpeeksi vahvalta. Hyvin hitaasti tuli kasvoi ja pystyi tarttumaan suurempiin puihin, sen näyttäessä jo oikealta nuotiolta. Baldramallach oli oikein ylpeä itsestään. Hän oli tehnyt sen aivan itse. Puu alkoi loppua, mutta lähestyvä hahmo sai ihmismuotoisen lohikäärmeen huomion. Albine oli tullut takaisin kauriinsa kanssa, päättäen kantaa sen itse tänne loitsuillaan. Mies murahti, kääntäen katseensa liekkiin, odottaen että toinen tulisi lähemmäs. Ilmassa tuoksuva veri sai hänet kovin nälkäiseksi, mutta hän ei voinut vain hyökätä kimppuun, ei niin helposti.
"Et tarvinnut apua," hän murahti lopulta. Oliko se hyvä vai huono asia, sitä lisko ei tiennyt eikä osannut ajatella. Katse kääntyi kohti naisen jalkoja ja niiden juuressa makaavaa kuollutta eläintä, oksettava ruumis jollekin, mutta ei nälkäiselle miehelle. Ei etenkään sellaiselle, joka normaalisti hotkisi ne alas kurkusta tuollaisenaan, ilman kypsennystä. Siitä Albine kysyikin, eikä Bal oikein osannut vastata. Ihmiset... Eivät koskaan näyttäneet syövän niitä raakoina, niin kuin hän rakasti tehdä. Paistettu liha ei ollut yhtä hyvää, mutta sitä hän aina sai ihmisten keskuudessa. Ei hän voinut noin vain alkaa syödä sitä raakana ihmisen edessä, voisiko hän? Eihän ihmiset niin tehneet? Hänenhän piti itsekin esittää ihmistä...
"...Tuli tarvitssee puuta. Haen," järkäle murahti lopulta vastauksensa, joka ei vastaus ollut lainkaan, nousten sitten jaloilleen ja kohoten täyteen mittaansa. Kysymyksen vastausta hän vältteli, tehkööt nainen miten itse näki asian parhaaksi. Hitaasti tuo lönkytteli kauemmas, etsimään sitä haluamaansa puuainesta.