Kirjoittaja harlekiini » 25 Elo 2012, 00:58
Kuppi ei räsähtänyt lattialle, vaan jäi leijumaan ilmaan harhakuvitelman käsiin. Kiintoisaa. Kenties voitaisiin aivan hypoteettisesti olettaa vanhuksen olevan kiinteä, huolimatta aikaisemmista todisteista teleportaatiomaisen käytöksen merkeissä. Vieras näytti myös nauttivan tarjotun nesteen juomisesta, joskin nauttivan oli ilmaisu, mikä saattoi vaatia pientä korjausta. Ukko tuntui kuuluvan niihin, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet perille kahvin virkistävästä ominaisuudesta tultuaan sen kitkerän maun nujertamiksi. Muuan vierailija oli kerran ehdottanut hänelle juoman makeuttamista, ja saanut vastauksekseen pelkän epäuskoisen tuijotuksen. Lamenderlyn piti kahvistaan mustana, ja virallisena opettajana ja tutkijana toimiessaan niin väkevänä, että lusikka seisoi. Se sai hänet puskemaan työnsä valmiiksi epäinhimillisellä tarmolla, joskin juoman vaikutuksen hiivuttua häntä oli turha yrittää herättää ennen seuraavaa päivää. Nykyään idänhaltia oli löytänyt tietyn kohtuuden juomiseensa, joskin hän yhä käytti kahvipapuihin enemmän kolikoita kuin puolet linnan muista aatelisista yhteensä.
Vieras ei ollut erityisen puhelias, vaikka olikin lähes liimaantunut idänhaltiaan kiinni. Lam ei yrittänytkään kätkeä kulmiensa kohoamista vanhuksen kuitatessa tiedustelut voinnistaan olankohautuksella ja aihetta vaihtamalla. Kukin tyylillään.
Kahvinjuonti selkeytti haltian ajatuksia ja auttoi häntä keskittymään seuralaiseensa enemmän kuin satunnaisena häirikkönä, jollaisiksi hän harhansa kuittasi, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi jotta hän olisi vanhuksen esittäytymisen kuullessaan voinut suhtautua siihen muuna kuin pötypuheena. Hän onnistui kuitenkin nielaisemaan vähättelevän tyrskähdyksensä, joka olisi voinut loukata vierasta. Marduk. Kuinka sopivaa. Hän hörppäsi kahviaan huomaamatta huulillaan olevaa epäuskoista hymyä. Hänen mielellään tuntui olevan myös suuruudenhullu puoli, kuinkas muuten se olisi kuvitellut yhden Vanhimmista, peräti sen, jota hän kunnioitti kaikkein eniten, haltialinnaan visiitille? Lam oli nuorempana monet kerrat palanut halusta puhutella sitä, joka oli nähnyt kymmenen vuosituhannen heräävän ja kuolevan, voimatta itsekään käsittää sitä tiedon ja kokemuksen määrää mitä sellaisella henkilöllä oli. Hän muisti haaveilleensa matkasta Vanhimpien vuorelle puhuakseen lohikäärmeen kanssa, mutta ei ollut koskaan toteuttanut aikomustaan. Eihän?
Mies kurtisti kulmiaan itsekseen. Hän oli melko varma, ettei ollut käynyt vuorella, joskinhänellä oli epämääräinen muistikuva loputtomasta kiipeämisestä, innostuksen, pelon ja kunnioituksen palosta rinnassaan ja kumartamisesta suurimman elävän olennon edessä, muttahänen mielensä ja muistinsa olivat temppuilleet aikaisemminkin. Sinulle olen aina ollut Marduk. Niin, se oli totta, Marduk sekä lukuisia kunnioittavia nimiä, mutta tapa jolla vanhus sen sanoi Idänhaltian kulmat käväisivät törmäyskurssilla toistamiseen, ja hän oli huomaamattaan laskenut kätensä syliinsä. Kahvin vellova pintakin oli rauhoittunut. Tilanne oli turhauttava. Hän ei kaivannut harhanäkyjä kertomaan, mitä mistäkin ajatteli, ja kuinka oli ketäkin puhutellut! Toisaalta vanhus ei käyttäytynyt kuten harhat yleensä. Oliko tämä hänen hulluutensa askel uuteen suuntaan, vai oliko hän erehtynyt?
Koko epävarma ajatusketju porhalsi vaalean miehen tajunnan läpi niiden muutaman sekunnin aikana, jotka vanhuksen esittäytymisen ja seuraavan puheen välillä. Kysymys sai pohdinnan villihevoslauman jarruttamaan kintereet maassa ja havahtumaan jälleen Mardukin suuntaan. Turhautunut? Hah, jos vanhus vain tietäisi!
Turhautunut? En suinkaan, en varsinaisesti, en. Minulla on paljon ajateltavaa ja paljon, tarkoitan, riittävät keinot ajatusteni ulkoistamiseksi. Miksi olisin turhautunut? Minullahan on käytössäni kaikki tieto, kaikki keinot uuden luomiseksi. Hän heilautti kättään epämääräisesti ilmassa, silmät kuumaisen rävähtämättöminä. Ei, en pitäisi sitä oikeana sanana kuvaamaan onnea, joka minulla on asua linnassa. Minulla on yhä töitä, ja minä tutkin yhä. Mutta ei! Ei minulla ole töitä. He eivät halua, että opetan enää Eivätkä he halua tutkimuksianikaan. Niitä on jo tarpeeksi, he sanovat. Siksi ne kerääntyvät. Haluan korjata aiempia kirjoituksiani ja syventää niitä, mutta he harvoin suostuvat siihenkään. He eivät tunnu tarvitsevan minua! Kyllähän he hymyilevät ja myöntelevät, mutta he eivät ole kiinnostuneita! Ennen he antoivat minulle vapaat kädet, he halusivat että tutkin, kirjoitan, julkaisen ja opetan! Mutta eivät enää. He pitävät minua täällä, mutta he eivät halua minua. Turhauttavaa! Kyllä, se on turhauttavaa! Mitä on opettaja, joka ei opeta? Hah, mitä on tutkija, jonka tutkimuksilla ei ole arvoa? Minä Haltian ääni katkesi samaan aikaan ajatuksen kanssa, ja hän vaikeni, jääden tuijottamaan vastapäistä seinää kuin kootakseen itsensä purkauksensa jälkeen. Ilme vanhan opettajan kasvoilla suli ärtyneestä passiiviseksi ennen kuin löysi tiensä hieman hämmentyneeksi. Ruosteiset hammasrattaat jossain hänen aivojensa perukoilla kirskahtivat ja nytkähtivät toisiaan vasten.
Marduk. Ääni oli aivan yhtä eksynyt kuin miltä haltiasta tuntuikin.
¤¤ I'm alive! ¤¤