Ehkä meidän pitäisi tutustua paremmin || Ylva

Luolia on ympäri metsää, jotkut maan alla, jotkut kalliossa, jotkut suurista kivistä muodostuneita. Luolat ovat hyvä paikka pitää sadetta tahi pystyttää leiri, mutta kannattaa ensiksi varmistaa, ettei kyseistä luolaa jo asuta joku.

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Ylva » 28 Syys 2012, 12:01

Tyttönen pudisti päätään niin, että vaaleat kutrit hailuivat. "Ei, ei siitä ole. Kaunista se ei völttämättä ole, mutta voin aina muuttua takaisin itsekseni jos jokin menee pieleen", tuo vakuutteli liskoa hymyssä suin ja yhtäkkiä tuon näkökentän edessä olikin valtavan kokoinen lohikäärme, mikä sai nuoren neitokaisen vaistomaisesti vetämään henkeä ja hyvä ettei kellahtanut selälleen. "Vau", pääsi tuon huulilta ja hetken siniset silmät levinneitä töllisteli toista tajuten sitten, että lohikäärme oli sanonut jotain. "E-ei tarvitse, tämä riittää hyvin...näin alkuunsa", jos onnistuisi tässä muodonmuutoksessa voisi olettaa, että se päti myös eri mallisiin lohikäärmeisiin, jolloin voisi etsiä itselleen muodon jossa oli siivet. Tai voisikohan hän yhdistellä asioita? Ei, ei sellaista kannattanut alkaa testaaaman, ei ainakaan nyt. Kunhan nyt muuttuisi serpentiksi edes niin se olisi jo riemuvoitto.

Tummahipiäinen neitokainen nousi ylös hieman heikon oloisille jaloilleen. Toisen ulkomuoto oli todellakin vaikuttava ja vielä enemmän. Ei edes tiennyt miksi tuon olemus tuntui niin mahtavalta, mutta Aethena piti siitä. "Ömm...voisinkos mä koskea suhun? Sä oot niin....iso, että ois helpompaa niin", tyttö tokaisi hieman pöllähtäneen oloisena, nuolaisi huuliaan ja kurkotti kättään toista kohden. Naidon silmät painuivat kiinni ja ihon koskettaessa lohikäärmettä haltia alkoi omaksumaan tuota kosketuksen kautta, mikä oli paljon tarkempaa mitä näkökyvyllä sai aikaiseksi. Jokainen solu, jokainen elin, jokainen pienikin yksityiskohta pesiytyi jonnekin neitokaisen mieleen, varastoon, josta sen voisi nostattaa esille. Lohikäärmeestä tämä ei tuntunut miltään ja pian jo tyttönen avasi voitonriemuiset silmät ja nyökkäsi päätään ponnekkaasti.

Liskon suuri koko hieman epäilytti haltianeitokaista, mutta sai nähdä mitä tuleman piti. Tuo katseli ympärilleen ja totesi, ettei tässä ollut hyvä kohta koettaa onneaan, tarvittaisiin tilaa. Pieni ilkikurinen virne levisi nuorukaisen kasvoille. Siinähän hänellä oli kyyti ja edes Lyron ei voinut inttää vastaan siinä etteikö lohikäärme ollut tyttöstä vanhempi ja voimakkaampi, joten voisi puollustaa tuota jos jostain pulpahtaisi joku älytön vaaratilanne. Katse nousi liskoon siniset silmät tuikkien. "Tarvittaisiin varmaan vähän avoimempi paikka, mitä luulet?" tyttönen tiedusteli kallistellen päätään. "Metsän keskellä on aukeaa... voisitkohan sinä viedä minut sinne?", tyttönen kysäisi. Ei tuo ei rikkoisi johtajansa määräystä, ei lähtisi yksin kotiluolalta.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 29 Syys 2012, 15:35

Lounatuuli ei voinut olla virnuilematta itsekseen Aethenan reaktion nähdessään. Tosin, eipä liskon kasvoilta pahemmin mitään ilmeitä voinut nähdä, tuohan oli lisko. Ei moisilta voinut mitään ilmeitä tulkita, se tosin teki moisista entistä pelottavampia. Koskaan ei tiennyt hymyilivätkö nuo vai tuijottivatko vihaisina.
Aethena pyysi, josko voisi koskettaa lohikäärmettä. Lisko hymähti tosin hymähdys kuulosti sähähdykseltä tässä muodossa samalla kun työnsi kuonoaan lähemmäksi nuorta haltiaa. Lämmin suomupeite kävi koskemaan Aethenan pehmeitä käsiä, samalla kun lohikäärme kävi asettumaan varovasti kalliota pitkin makaamaan. Pitkin pituuttaan rötköttävä lohikäärme vei yllättävän paljon tilaa, mutta Lounatuuli yritti pitää itsensä mahdollisimman pienessä tilassa.
Kun Aethena oli pienet temppunsa tehnyt Lounatuulella itsellään ei ollut hajuakaan, mitä tuo juuri oli tehnyt kävi käsi irtoamaan liskosta. Siinä missä Aethenakin, katseli Lounatuuli ympärilleen. Mittailiko tuo jotain? Ehkäpä. Lohikäärmeellä ei ollut hajuakaan, mitä Aethena aikoi nyt, mutta hän itse malttoi odottaa, jotta näkisi toisen muodonmuutoksen ja sen tuloksen.

Yllättäen Aethena ehdotti jotain, mitä Lounatuuli ei odottanut. Vai halusi neito aukeammalle alueelle. No, mikäs siinä, jos tuo tilaa tarvitsi.
Mikä ettei.. Hyppää kyytiin, niin mennään Lounatuuli kävi vastaamaan, samalla kun kävi nyt kääntämään niskansa Aethenan puoleen, jotta tuo saattoi kiivetä istumaan lohikäärmeen harjan sekaan. Neito saattoi helposti pitää kiinni lohikäärmeen harjasta tahi sarvista, miten itse näki parhaaksi kyydissä ollessaan.
Kun Aethena oli kyydissä ja varmasti piti tukevasti kiinni edes jostain, kävi Lounatuuli varovasti kohottautumaan ylemmäs, kunnes hypähti ilmaan ja lähti lentämään. Nopeasti valkea lisko kohottautui puiden latvojen yläpuolelle, käyden sitten suuntaamaan kohden metsäaukeaa.
Älä vain päästä irti.. Lohikäärme tokaisi lentäen kiemurtelevasti eteenpäin. Vauhtinsa hän piti sopivana, ei liian kovana, ettei Aethena vahingossakaan tipahtaisi tahi saisi liikaa kylmää vetoa päin kasvojaan.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ylva » 30 Syys 2012, 18:23

Aethenaa jännitti kun tuo kiipesi liskon niskaan ottaen kiinni pehmeästä harjasta molemmin käsin. Lähes makasi tuon selässä ja tunsi kuina sydän takoi tiuhaan tahtia rinnassa. Tästä tulisi hienoa, vaikka ei onnistuisikaan muuttumaan lohikäärmeeksi pääsi sentään ratsastamaan sellaisella hetken matkaa. Liskon kohotessa korkeuksiin neitokaisen vatsa muljahti, mutta se sai tuon vain nauramaan. Aethena painautui kiinni liskon pehmeisiin suomuihin hymy korvissa tuon katsellessa maisemaa yläilmoista. "Ei tulisi mieleenkään!" tuo hihkui lohikäärmeelle silkkaa riemua äänessään. Toden totta, Lounatuuli näytti uivan ilmassa ja varsin nopeaa vauhtiakin. Näin ollen ei mennyt kovin kauaa kun kaksikko pääsi aukealle ja Aethena tiputtautui vastahakoisesti takaisin maankamaralle silmät yhä sädehtien innostuksesta. "Vau, se oli siistiä", tyttönen sanoi virnistellen ja otti sitten muutaman juoksuaskeleen jotta sai toiseen välimatkaa. Ei hajuakaan miten isoksi saisi itsensä ja uudeksi olennoksi muuttuminen oli aina ensin vähän holtitonta.

Jääsilmät katselivat hetken lohikäärmettä kiiluen yhä innostuneisuudesta, sitten ne sulkeutuivat ja neitokainen alkoi keskittyä. Ulkopäin alkoi näyttää, että nainen muuttuisi jonkinlaiseksi pudpksi, tummaksi massaksi tai puhtaasti valoksi, joka alkoi kasvaa ja ottaa uutta muotoa, serpentin muotoa. Se kasvoi isommaksi mitä Aethena oli koskaan ennen kokeillut, mutta pysähtyi kauan ennen toisen liskon kokoa, aivan kuin se olisi, mikä ikinä se olikaan, venyttänyt itsensä äärinmmäisyyksiin, eikä pystynyt enää suurenemaan. Pikkuhiljaa tuo outo möykky mikä Aethenasta oli tullut alkoi näyttää pitkulaiselta liskolta. Siitä ei kestänyt enää kauaa kun lounatuulen edessä seisoi tyttösen sijasta lisko, joka raotti silmäänsä. Aethena, vaikka olikin ottanut mallin Lounatuulesta, oli kuitenkin eri värinen kuin tuo. Neidon suklaanruskea iho oli antanut värityksen suomuille ja lumenvalkeat hiukset taas olivat muuttuneet liehuvaksi harjaksi. Silmät olivat samat, jäänsiniset ja innosta kiiluvat, mutta liskonsilmät.

Lohikäärmeeltä se näytti, mutta käytös tuntui olevan jotenkin pielessä. Kun pienikokoinen naaras oli raottanut silmäänsä ensin vähän uskalsi se avat asilmänsä kokoaan ja katsoi alas näyttäen hetken siltä että maankamaralle oli yllättävän pitkä matka. Mikä sinänsä oli jo itsessään koomista, sillä harvempi lohikäärme koki huimausta varpaitaan pällistellessä. Aethena ja Aethena se edelleen mieleltään oli, ei ollut koskaan ollut mitään näin isoa. Lisko heilutti etujalkojensa kyntiä joita oli nyt jäänyt pällistelemään, jokaista yksi kerrallaan ja uudestaan aivan kuin tuo testailisi toimisivatko kaikki jäsenet. Sitten liskon pää kaartui katsomaan taakseen, jossa jossain kaukana oli hännänpää jota tuo naaras nyt heilutti ees taas. Tultuaan siihe tulokseen että näennäisesti kaiki oli paikoilaan lisko käänsi kuononsä aidon lohikäärmeen suuntaan voitonriemukkaana. Hitto vie, hän oli tehnyt sen. "Puuttuuko jotain?" kuului oudolla tavalla muriseva ääni sanovan, joka kantautui Aethenan kurkusta. Lisko nosteli nyt kaikkia neljää raajaansa vuoron perään ja kulki ympyrän kuin pyörähtäekseen jotta toinen saattoi nähdä tuon joka puolelta. Nyt kun jäähaltia oli tässä muodossa, tuosta tuntui yhä enemmän ettei pystyisi ilman siipiä lentämään.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Loka 2012, 12:40

Matka aukealle ei todellakaan kestänyt kauaa. Lentäen matka taittui tovissa, eikä aikaakaan kun serpeti laskeutui varovaisesti syksyiselle aukealle. Lohikäärme laski päätään sen verran, että Aethena pääsisi alas turvallisesti, satuttamatta itseään tiputuksessa. Kun tummahipiä oli päässyt maankamaralle, vetäytyi lohikäärme kauemmaksi haltiasta ja otti mukavan, puolimakaavan asennon nurmelta. Sen jälkeen valkea käärme keskittyi seuraamaan sivusta tätä toimitusta. Muodonmuutos itsessään ei ollut ihmeellinen näky lohikäärmeelle, joka moisia oli saanut todistaa jo enemmän kuin osasi laskea. Kuitenkin, jokainen muutos oli muutoksentekijälle varmasti uniikki, ainutlaatuinen ja hieno kokemus. Joten, vaikka tämä muodonmuutos ehkä olikin tylsää katsottavaa, yritti Lounatuuli sentään näyttää yhtä innokkaalta, mitä nuori neito tuntui olevan.

Muodonmuutos ei kestänyt kauaa. Aethena haki tutun, jäljitellyn muodon ja venytti sen siihen skaalaan, minkä itse näki sopivaksi.. tai kunnes rajat tulivat vastaan. Siniset silmät seurasivat tätä prosessia intensiivisesti, kunnes haltian sijaan edessä seisoi nuorehkonoloinen naaraskäärme. Sininen katse kävi tarkastamaan kokonaisuutta hännästä kuonoon, kunnes lohikäärme hymähti pienesti.
Mitään olennaista ei ainakaan ulkomuodosta puutu Siniharjainen uros tokaisi, seuraillen nuorenliskon käytöstä. Tuo oli kuin kala kuivalla maalla. Pois omasta kaksijalkaisesta elementistään, suuremmassa mittakaavassa. Aethenan käytös oli suorastaan huvittavaa, joskin huvittuneisuutta ei voinut pedon kasvoilta lukea.
Jos pystyt muuttamaan muotoasi miksi vain, niin etkö koskaan ole kokeillut toisia humanoideja? Lisko kyseli katsellessaan liskomaista illuusiota edessään Oletko koskaan kokeillut muuttua ihmiseksi?
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ylva » 05 Loka 2012, 21:09

Olihan neitokainen neljään jalkaan tottunut, mutta käärmemäinen iso liskonruumis tuntui erilaiselta. Se tuntui muutenkin täysin erilaiselta kuin mikään aikaisempi muutos, vaikka ei osannutkaan sen tarkemmin sitä edes itselleen kuvailla. Lisko kohotti katseensa makoilevaan urokseen ja kallisti päätään. "Itseasiassa en pytsy siihen, ihmiset ovat... liian samanlaisia kuin haltiat, niissä ei ole mitään uutta opittavaa, olen jo humanoidi", tuo huomautti ja kokeili kävelemistä eli toisinsanoen nuori naaras tallusti edes takaisin kunnes lisäsi vauhtia kuin kokeillen jäsentensä toimivuutta. Niin se oli aina uuden muodon kanssa, jokainen rotu oli yksilö, jokainen olento toimi hieman erilailla ja se täytyi opetella.

Aethena piti tästä muodosta, enemmän kuin oli kuvitellut. Ruumis tuntui koosta huolimatta ketterältä suhteessa tietysti kokoon nähden. Se oli voimakas, mutta siron oloinen ja jotenkin kummallisesti tasapainossa. Haltia ei tiennyt mitä se tarkalleen tarkoitti, mutta se oli ainut sana jonka tuo keksi kuvaamaan olotilaansa. Naaras juoksi kierroksen ja ravasi sitten Lounatuulen eteen pysähtyen. "Hah! Tämä on mahtavaa", lisko hihkaisi tai lähinnä murahti. Lisko kohotti kuononsa kohti selkeää taivasta ja heilutti päätään niin että koko harja hulmusi. "Tosin... en taida pystyä lentämään, tarvitsen siihen siivet", lisko haikaili laskien katseensa toiseen. "En ole varma osaisinko yhdistellä asioita", nuorukainen pohti ääneen "tavallaan... liittää toisen lohikäärmeen siivet tähän...tai noh en tiedä onko se kannattavaa" tyttönen urahti harmistuneen oloisena. Lentäminen olisi kivaa, mutta toisaalta ei ollut koskaan ollut hyvä siinä.

Lounatuuli oli toisaalta lupaillut viedä neitokaista vaikka vuorille katselemaan erillaisia malleja, kuten tuo oli asian ilmaissut. Lyron kyllä suolestaisi nuo molemmat, jos nuo sinne menisivät ilman lupaa ja lupaa huolehtiva alfa ei tainnut siihen antaa, kun oli Aethenasta kysymys. "Ei kyllä taida sopia ihan metsässä elämiseen...öh vai?" tuo lisäsi tajutessaan että puhui lohikäärmeelle, joka asui metsässä. Siksi Lounatuuli oli varmaankin humanoidimuodossa tai illuusiossa enimmäkseen, jotta mahtui liikkumaan mukavammin. Neitokainen ainakin päätteli näin pienessä mielessään, mutta siirtyi jo seuraavaan ajatukseen. Tuolla oli edelleen tylsää, no ei niin pahasti kuin aikaisemmin, mutta Aethena olisi halunnut tehdä jotain. Tai vain juosta, sekin oli kivaa, joskus. Aethena laskeutui myös puolimakuulle, kerta istuminen tuntui naurettavalta edes yrittää tässä muodossa ja siniset silmät näyttivät mietteliäiltä. Paljoa mitenkään muuten ei lohikäärme ajatuksiaan ja tuntemuksiaan pystynytkään kuvaamaan, ei ainakaan samalla lailla kuin humanoidit kaikkine naamalihaksineen. "Olisikohan ihmisten kylässä mitään näkemisen arvoista", tuo kysäisi yhtäkkiä.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 12 Loka 2012, 19:25

No, ainoa rakentava ero niiden kaksijalkaisten välillä tuntuu olevan korvat Uros kävi myöntelemään Aethenan sanoja siitä, kuinka haltiat ja ihmiset olivat melko lailla samannäköisiä. Eipä Lounatuuli itse nähnyt mitään suuria eroja noissa kahdessa rodussa, molemmat olivat yhtälailla vihollisia hänelle nykyään. Ihmiset vain lyhyempi-ikäisiä. Hyvä vain, nuo kun tuppasivat olemaan aggressiivisempia taruolentoja kohtaan. Tosin, se olettamus katosi uroksen ajatusmaailmasta haltiakuninkaan viimeisimmän kohtaamisen myötä.
Lohikäärme ei sen enempää kommentoinut asiaa, sillä ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut aloittamaan argumentointia nuoren neidon kanssa siitä, mitä eroja ihmisten ja haltioiden välillä oli. Sen sijaan uros keskittyi seurailemaan, kuinka muodonmuuttaja kirmaili uudessa muodossaan edestakaisin aukealla, kuin varsa kevätlaitumella. Huvittavaa, mutta samalla omalla tavallaan suloista. Jos lisko olisi kyennyt, olisi se saattanut nyt hymyillä huvittuneen lempeästi.

Aethenan hihkuessa ja tullessa lähemmäksi, Sigurd kävi avaamaan kitaansa ja päästi ilmoille naurahduksien ja murahduksien välimaastoon sijoittuvan äännähdyksen. Oli oikeastaan mukavaa katsella, kuinka joku oli niin lapsekkaan vilpittömästi innoissaan jostain asiasta. Lounatuuli oli aina pitänyt lapsista, nuo olivat mitä mielenkiintoisinta seuraa. Aethena alkoi vaikuttamaan tarpeeksi räikeän lapselliselta, jotta lohikäärme saattoi viihtyä tuon seurassa paremminkin.
En ole sinä, joten en sinun taidoistasi tiedä en kyllä näe, miksei se mahdollista olisi? Käärme kävi vastaamaan nuoren naisen pohdintoihin, käyden samalla miettimään asiaa. Kerta toinen oli muodonmuuttaja, joka pystyi muuttamaan muotoaan miten halusi, niin miksei tuo pystyisi myös yhdistelemään eri lajeja tai ainakin rotuja? Lounatuulesta se kuulosti vain loogiselta, tosin lohikäärmeeltä ei kannattanut alkaa odottamaan syvällisiä ja järkeviä analyyseja asioista, joista tuo ei oikeastaan tiennyt mitään. Toki sitä tuhannen vuoden aikana ehti yhtä sun toista oppia, mutta eipä se lohikäärmeestä silti fiksua tehnyt.. paitsi omiensa parissa. Harva lohikäärme osasi edes puhua saatikka ajatella inhimillisesti, edes rationaalisesti.
Lisko nousi kuitenkin ylös ja lähestyi hullusti hyppinyttä muodonmuuttajaa, nostaen toisen etukäpälistään koskettamaan tuon selkää, säkän takaosaa.
Tuohon jos itsellesi siivet loihdit, niin eiköhän se sitten toimi Kosketus oli hellä, mutta silti sen verran petomainen, että herkkähipiäisempi olento saattoi terävien kynsien kosketusta pelästyä. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut satuttaa Aethenaa ja kosketus oli niin nopea, että tuo tuskin ehti reagoida mitenkään kipuun tai yllätykseen itse kosketuksen aikana. Vasta jälkikäteen.

Aethenan seuraava kysymys sai kuitenkin liskossa aikaan erikoisen reaktion. Nuoren naisen mainitessa ihmisten kylän, kävi lohikäärme karjaisemaan haastavan uhkaavasti, petomaisesti muodonmuuttajalle, samalla kun näytti kirjaimellisesti hampaansa ja otti uhkaavamman asennon. Lounatuuli kuitenkin älysi eläimellisen reaktionsa ajoissa ja perääntyi, ennen kuin olisi käynyt fyysisesti alistamaan Aethenaa tuosta hyvästä. Siltikin, karjaisun jälkeen lohikäärme piti matalaa, krokotiilinmurinaa muistuttavaa ääntä.
Siellä ei ole muuta kuin tuskaa, surua ja kuolemaa meidän kaltaisille Lounatuuli aloitti ja tuon äänensävystä saattoi huomata, että lisko puhui kokemuksella Se on ruma kaupunki rumine katuineen, taloineen ja asukkeineen. Koko paikka löyhkää ihmiseltä, heidän itsekeskeisyydeltä ja ahneudelta.
Älä edes ikinä harkitsekaan meneväsi sinne Kurkusta kumpuavia sanoja sävytti selvä uhkaava murina Jos sinne eksyt, se on sinun tiesi päätös Viimeisiä sanoja seurasi jälleen haastavan komentava karjahduksen ja sähähdyksen välimuoto, joka kuitenkin oli huomattavasti hillitympi mitä edellinen.

Pienen temperamenttisen purkauksensa jälkeen lohikäärme yllättäen kävi kääntämään selkänsä Aethenalle. Olento häpesi omaa eläimellistä käytöstään, mutta ei myöskään aikonut tehdä mitään hillitäkseen sitä. Ainakaan tässä muodossa. Niinpä samalla kun lohikäärme käveli hitaasti kauemmaksi Aethenasta, kävi tuo muuttamaan muotonsa liikkeestä takaisin humanoidi-illuusioonsa. Lopulta miehenkuvatus kävi istahtamaan syksyiseen nurmeen, aivan kuin olisi alkanut mököttämään mokomasta välikohtauksesta.
Todellisuudessa Lounatuuli kuitenkin yhä häpesi äskeistä purkaustaan ja halusi rauhoitella itseään. Hän ei kehdannut näyttää vakavoitunutta naamaansa Aethenalle. Se oli niin helppoa käydä käyttäytymään kuin eläin, kun seurassa oli lajikumppani, tai ainakin joku, joka muistutti omaa lajiaan.


// Pahoittelen vastauksen kestoa! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ylva » 28 Loka 2012, 11:26

Nuori naaras oli tosiaankin innoissaan ja jäi pohtimaan siipiensä tekemistä ja onnistumisen mahdollisuutta uroksen näytettyä siiville sopivat paikat. Pelästyi kuitenkin pahan päiväisesti toisen äristessä, mutta toisaalta Aethena oli elänyt nelijalkaisten karvakasojen kanssa koko elämänsä ja pakostakin käyttäytyi enemmän kuin eläin kuin tavalliset humanoidit. Lohikäärmemuotoinen neitokainen kyyristyi vaistonvaraisesti toisen karjaistessa ja otti hieman takapakkia. Ei todellakaan halunnut alkaa tappelemaan Lounatuulen kanssa. Ainakin uroksen sanat painautuivat tehokkaasti nuorukaisen mieleen. Liskon käännettyä selkänsä Aethenalle tuo kohottautui hieman ja ihmetteli toisen reaktiota. Ei karjaisua vaan sitä, että tuo näytti olevan häpeissään jostain ja muutti jopa muotoaan. Aethena-lisko katseli toista hetken hiljaisena kallistellen päätään ja miettien päänsäsisällä mitä tuon kannattaisi tehdä.

Kerta toinenkin oli palannut humanoidi-illuusioonsa muutti myös Aethena muotonsa takaisin tummaihoiseksi haltiaksi, joka kävi nyt kävelemään hieman lähemmäs maassa istuvaa miestä jokseenkin varovaisena kuitenkin. "Anteeksi", neito totesi päästyään tarpeeksi lähelle ja yritti kuikuilla toisen kasvoja vaikka ei uskaltanutkaan suoraan kävellä tuon naamapuolelle. "En mainitse siitä enää. Et kai oikeasti suuttunut?" tyttönen kyseli hieman vaivaantuneen tai jopa surkean oloisena. Ei muutenkaan halunnut suututtaa ketään, vaikka aina venyttelikin sääntöjä tai kierteli niitä. Loukata halusi ketään vielä vähemmän eikä nyt osannut päättää oliko jostain syystä loukannut toista vai vain saanut tuon suuttumaan.

Haltia istahti jo väriään menettäneelle nurmikolle ja alkoi nyppiä ruohoa pää riipuksissa. Ei sanonut enää mitään, se olisi toisen vuoro, joten jäähaltia istui alakuloisen ja häpeävän oloisena risti-istunnassa ja nyppi ruohoa. Tämä kun oli sujunut niin kivasti. Kaipa hän oli turhan utelias asioista joita ei ollut itse nähnyt tai kokenut ja niitä oli pitkä lista. Aethena poimi nuokkuvan nurmikukkasen maasta ja nosti sen kasvojensa eteen pyöritellen sitä hetken sormiensa välissä. Yhtäkkiä kukkanen jäätyi kuin olisi sekunnissa tullut paukkupakkaset, mutta vain kukka. Nyt se oli jäätynyt, huurun peittämä. Aethena ei tiennyt miksi osasi tehdä näin tai osasiko jotain muuta. Kukaan ei ollut kertomassa tai opettamassa mitään tytön sukuun tai rotuun liittyen. Magia virtasi vahvana tytön suonissa ihan rotunsa tähden, mutta ei ollut kiinnostunut siitä paljoa. Lähinnä kyky jäädyttää asioita muistutti vain karvaasti siitä, ettei oikeasti kuuluntu edes tälle mantereelle. Silti Aethenalla oli täällä perhe, Lauma joka oli pitänyt tuosta huolta ja kasvattanut parhaansa mukaan.

(jaksoimpas sittenkin kun innostusin asiaa ajateltuani)
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 08 Marras 2012, 21:38

Lounatuuli koitti tasailla yltynyttä sykettään ja hengitystään. Lohikäärme ei vieläkään tohtinut katsoa nuoremman puoleen, eikä edes uskaltanut arvata kuinka lähellä Aethena häntä oli. Hän ei halunnut miettiäkään, mitä juuri oli meinannut tehdä. Jos hän ei olisi viettänyt vuosisataa jos toistakin humanoidien seurassa, olisi Aethena saattanut ottaa fyysistäkin vahinkoa uroksen raivonpuuskassa.
Aethenan ääni kuitenkin palautti uroksen takaisin maanpinnalle. Neito pyysi anteeksi Sitä lohikäärme ei ymmärtänyt. Hänhän tässä oli väärin tehnyt, hänen piti pyytää anteeksi. Ainakin kaikkien opetettujen tapojen mukaisesti. Aethena kävi jatkamaan puhettaan, luvaten, ettei ikinä enää mainitsisi ihmisten kaupunkia. Lounatuuli tunsi olonsa vain entistä epämukavammaksi, varsinkin, kun Aethena kävi kyselemään, suuttuiko lohikäärme oikeasti. Kyllä, mutta toisista syistä, mitä Aethena saattoi ajatella. Hetken kaksikon välillä leijui hiljaisuus, kunnes Lounatuuli käänsi katseensa varovasti Aethenan puoleen. Haltian istahtaessa alas jäi Lohikäärme miettimään, mitä nyt sanoisi. Sininen katse seuraili hetken Aethenan touhuja, kunnes Lounatuuli lähti varovasti hivuttautumaan lähemmäksi Aethenaa.

Lohikäärme kurtisti kulmiaan nähdessään kukan jäätyessä, aivan kuin routa olisi iskenyt siihen kaikilla voimillaan. Vain yksi kukka.. leini turha kysyä, kenestä moinen johtui. Oliko Aethenalla muitakin maagisia kykyjä? Sitä Lounatuuli ei tiennyt, mutta selvästi tuosta huokui jonkinlaista magiaa Lohikäärme oli aina luullut sen olevan vain muodonmuuttaja voimiin liittyvää.
en Lohikäärme aloitti lopulta hivuttautuessaan vielä muutaman sentin lähemmäksi Aethenaa istualtaan En vain halua että sinä koet mitään, mitä minä olen kokenut
Seikkailut ovat aina houkuttelevia, mutta ihmiset ovat rotu, mitä meidän on välteltävä. He eivät ymmärrä meitä, eivätkä edes halua yrittää ymmärtää. He vain satuttavat. Pahimmillaan vievät meiltä jotain, mistä saatamme välittää Lohikäärme hiljeni hetkeksi, katsellen vuoroin jäätynyttä kukkaa, vuoroin Aethenaa.
Minun tässä pitäisi pyytää anteeksi.. Toisin kuin te, minä en kykene aina hallitsemaan eläimellistä puoltani

// pahoittelen kestoa! Toivottavasti se ei vähentänyt inspistäsi peliin //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ylva » 09 Marras 2012, 12:49

Aethena vilkaisi lähemmäs hivuttautunutta lohikäärmettä, mutta ei kehdannut jäädä katsomaan tuota, joten laski katseensa takaisin kuolleeseen kukkaan. Pieni kurttu ilmestyi naisen otsalle tuon pohtiessa asioita vallitsevassa hiljaisuudessa. Nuoresta neitokaisesta tuntui, että onnistui möhlimään kaiken mihin oli viimeaikoina ryhtynyt. Ehkä Lyron olikin oikeassa. Jäähaltia säpsähti ajatuksistaan toisen puhuessa ja automaattisesti nosti katseensa tuohon. Yllättyi hieman siitä kuinka lähellä toinen oli, mutta se tuntui vain positiisviselta tässä tilanteessa. Pieni hymy nousi neitokaisen huulille ja tuo nyökkäsi hitaasti päätään lohikäärmeen sanoihin osoittaen että ymmärsi ne. Toisen jatkaessa Aethena kurtisti taas hieman kulmiaan toisen selittäessä, että hänen se tässä kuului anteeksi pyytää. Tulihan sieltä vielä tarkentavakin selitys mikä sai haltian hymyilevään hieman leveämmin. "Ei se haittaa, oikeasti... een oikeastaan ajatellut sitä edes niin", tyttönen myönsi laskien katseensa takaisin kukkaan. Laumassa oli monia ns. eläimiäkin, jotka toimivat enemmän kuten eläimet nyt toimivat. Eikä Aethena nähnyt siinä mitään väärää. Tosin varsinaista fyysistä väkivaltaa harvemmin oli ja yleensä se oli Lyron, joka jotakuta ojensi, mutta senkin ilman sen suurempia vammoja.

Mietteliään oloinen valkohiuksi tökkäsi yhtäkkiä etusormellaan jäätynyttä kukkaa saaden sen särkymään pieniksi palasiksi. Siniset jääsilmät nousivat katsomaan toista nyt kuitenkin lämpimästi tuikkien. "Onko se sitten huono asia? Tai siis..hmm..eikö se ole sinulle luonnollista?" haltia järkeili eikä ymmärtänyt oikein miksi toinen oli asiasta niin häpeissään. Lohikäärme oli jättänyt sen verran rakoa, että naisen olisi joutunut kurottamaan kädellään, jos olisi halunnut koskea tuohon. Koska näin oli Aethena teki jotain huvittavaa; tuo suoristi jalkansa ja tökkäisi sillä liskoa käsivarteen. "Sä stressaat ihan liikaa", neitokainen ilmoitti nojaten taaksepäin ottaen tukea käsillään maasta, jottei kaatuisi kerta tökki toista jalallaan.

Aethena kuitenkin vakavoitui pian uudemman kerran, mutta jäi kuitenkin jokseenkin löhöävään asentoon jalat nyt toisen vierellä. "Kyllä mä sen muuten tavallaan tiedän", haltia totesi viitaten toisen aikaisempiin sanoihin. "Tai siis... mun äiti piileskeli ihmisiltä...ja kai vähän kaikilta", neitokainen selitti ja kurtisti kulmiaan, haltian silmistä saattoi nähdä miten tuo yritti muistella jotain hyvin kaukaista. "Olin tosi pieni sillo, en muista siitä paloja, mutta sen miten me oltiin liikkeella, poissa kylistä, poissa teiltä, vaan me kahestaan..¨." Aethena kertasi ja näytti sitten palaavan tähän todellisuuteen katsoen suoraan liskon silmiin. "Lyron löysi minut yksin metsästä hortoilemasta. Äiti oli lähtenyt, kaupunkiin, eikä ollut tullut takaisin", haltia selitti ja hymyili sitten pienesti. "Enhän minä sillo ymmärtäny asioita kunnolla, mutta jälkeenpäin... ", tuo kohautti olkiaan. Uskoi syvästi, että tuon äiti oli kuollut kyläreissulla, eikä siksi ollut tullut takaisin. "En sitten tiedä, miksi ne kylät on sitten...pyöriny mielessä", Aethena päätti sepustuksensa.

((ei haittane)
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 09 Marras 2012, 15:45

Lohikäärme sai kiittää onneaan, että Aethena oli ymmärtäväisempää sorttia tämän asian saralta. Ehkä hän kerrankin oli elämänsä aikana osunut paikkaan, jossa häntä ymmärrettäisiin sellaisena kuin hän oli. Tai sitten Aethena oli vain yksi helmi muuten niin synkässä ja laajassa meressä.
Hyvä.. etten pahoittanut mieltäsi Serpentti tokaisi katsellessaan, kuina Aethena kävi rikkomaan jäätyneen kukan. Kukka parka hajosi tuhansiksi palasiksi, jonka johdosta lohikäärme hymähti pienesti. Aethena ei tuntunut olevan ihmeissään jäädytetystä kukasta, joten ilmeisesti tuo tiesi voimistaan.. kai? Lounatuuli ei kuitenkaan tohtinut käydä kyselemään neidon magiantaidosta, ehkä tuo ottaisi sen puheeksi itse joskus.
Aethena kävi tuomaan esille, oliko se sitten huono asia, jos luonnollisesti reagoi? Mies näytti hetken mietteliäältä, mutta hymähti lopulta.
Jos ei pystyi itse hillitsemään petomaista puoltaan, ei ole mitään oikeutta syyttää ihmisiä tai haltioita heidän raadollisuudestaan Käärme kävi tokaisemaan katsellessaan nurmea, jättäen omalta osaltaan asian sikseen.

Yllättävä kosketus toisen jalankärjestä sai miehen säpsähtämään pienesti ja vilkaisemaan kohden Aethenaa. Häkeltyneille kasvoille levisi kuitenkin pian erittäin leveä virne, Aethenan tuodessa esiin mielipiteensä lohikäärmeen stressitasosta. Ehkä se olikin totta. Tosin juuri nyt lohikäärme ei osannut stressata yhtään.. Aethenan seurassa tuo viihtyi, tytön ajoittainen leikkimielisyys piristi. Lounatuuli oli aina viihtynyt paremmin lasten ja lastenmielisten seurassa, kuin tosikkojen. Valitettavasti hän oli itse kääntymässä pikkuhiljaa tosikoksi.. ehkä pitäisi vaihtaa suuntaa, ennen kuin hänestäkin tulisi kyyninen synkistelijä täysin.
Taidat olla oikeassa Mies totesikin naurahtaen, samalla kun kääntyi paremmin kohden puolimakaavassa asennossa löhöilevää Aethenaa. Sininen katse kävi lipumaan pitkin siroja jalkoja aina Aethenan kasvoihin asti, tuon alkaessa pohtimaan aikaisempaa aihetta paremmin.

Neito intoutui kertomaan hieman paremmin omasta menneestään ja äidistään. Tuon seurassa oli Aethena oppinut kyliä välttelemään. Äitinsä oli myös lopulta jäänyt kyläreissulleen, lopullisesti. Pieni pahoitteleva ilme kohosi miehen kasvoille.
Otan osaa äitisi puolesta.. Lounatuuli aloitti käsien lähtiessä harhailemaan nurmea sukien Mutta ehkä on parasta koettaa olla eksymättä moisiin aiheisiin En usko, että haluat viettää loppupäivää synkistellen.
Sitä paitsi, näytät suloisemmalta kun naurat tai hymyilet Lohikäärme kävi tokaisemaan, samalla kun kätensä kävi kutiamaan kevyesti Aethenan pohjetta.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ylva » 09 Marras 2012, 18:59

"Kuten sanoin, olin tosi pieni", neitokainen totesi toisen pahoitteluun kohauttaen olkiaan. Miten pystyi kaipaamaan jotain, jota tuskin edes muisti? Aethena hymyili pienesti toiselle kuitenkin, hyväähän mies vain tarkoitti. "Kiitos kuitenkin", haltia vielä lisäsi. Näytti vielä hetken mietteliäältä kunnes se ilme vaihtui hieman häkeltyneeksi toisen sanoista. Eipä kukaan koskaan ollut tyttöstä ihan tuolla lailla... kehunut. Tottakai tuo oli kuullut tuhannen kerran esimerkiksi miten suloinen pieni tyttö oli tai jotain muuta vastaavaa, mutta ei se tuntunut ihan samalta asialta. Jäähaltia kuitenkin pyyhki hämmennyksen lopulta kasvoiltaan naurahtamalla. "En...enpä kai. On sitä hauskempiakin asioita", tyttö sanoi ja vielä kun sanat leijailivat ilmassa nytkähti tuon jalka automaattisesti toisen kehdatessa kutitella. Sormenpäiden kosketus, juuri ja juuri paljaaseen ihoon osuva sai kieltämättä haltian kutisemaan halusi tuo sitä tai ei.

Aethena liikutti jalkaa karkuun toisen kädeltä, joka ei näyttänyt onnituvan hirveen hyvin, joten neitokainen yritti jalkaansa heiluttamalla saada toisen lopettamaan. Siniset silmtä tapittivat hetken miestä ja tyttönen mutristi huuliaan. "Ei saa kiusata", tuo totesi mukamas vakavalla naamalla joka suli pakostakin hymyyn heti sanojen jälkeen. Jäähaltia ei kuitenkaan käynyt mihinkään vastahyökkäykseen vaan vetäytyi vetämällä jalkansa koukkuun ja suoristaen istuma-asentonsa niin että koukkuun käännetyt jalat olivat tuon molemmin puolin. Jo toisen tökkiminen oli ollut jokseenkin suuri harppaus Aethenalle, ainakin normaalisti. Lohikäärmeen seurassa tuntui erilaiselta, jotenkin helpommalta, eikä Aethenan päähän edes pälkähtänyt toisen voivan valehdella tai leikkiä jonkun kustannuksella. Huvittavaa kyllä.

"Ihmisten ja haltioiden petomaisuus ei ole sama asia", tuo totesi yhtäkkiä. "Se ei tule luonnosta vaan mielestä", tuo totesi ja kurtisti sitten kulmiaan. "Vai onko se sama asia? No oli miten oli, ei sun täällä tarvi varpaillas olla. No ei se nyt ole suotavaa että alkaisit riehumaan tietenkään..." neitokaisen oli varmaan tarkoitus jatkaa lausettaan mutta sortui hihittämään. Hieman ujostelevat silmät käännettiin taas mieheen. "Mitähän Lyron sitten tekisi? Siinä olisi hänellä pulma ratkaistavanaan..." Aethena hihitti lähinnä hypoteettiselle mielikuvalle raivoontuneesta lohikäärmeestä ja alfauroksesta yrittämässä taltuttaa tuota. Toivottavasti niin ei koskaan tapahtuisi oikeasti. "Lyron on muutenki yksi kanaemo", tyttönen tuhahti mutta ei pahalla. Lyron tarkoitti hyvää, mutta hiljattain olivat sukset menneet ristiin enemmänkin Aethenan ja alfan välillä. Aihe oli aina sama; miten Aethena sai liikkua, milloin tulla takaisin jne. Koko metsästäjäepisodin jälkeen neitokainen ei ollut saanut lähteä minnekään ilman valvontaa. Se oli tuosta nuoresta mielestä hyvin epäreilua ja julmaa, olisihan niin voinut sattua kelle tahansa.

Jäähaltialla ei ollut halua synkistellä sen enempää mitä tässä oli jo tehty. Tuo kallisteli jotekin koiramaisesti päätään puolelta toiselle. "Sinä kyllä näit mitä minä tein tuolle kukalle", haltia pamautti yhtäkkiä. Siristi hieman pitkäripsisiä silmiään kuin yrittäen lukea toisesta vastauksen äänettömään kysymykseen ehkä vähän liiankin teatraalisesti. "Sä et sitten taida pahemmin kysellä asioita", haltia naurahti.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 14 Marras 2012, 16:09

Ei saa kiusata.. Lohikäärme ei voinut olla virnistämättä moiselle muka vakavalle toteamukselle. Tyttö oli suloinen esittäessään nyrpeää, sitä lohikäärme ei voinut kieltää. Virne lohikäärmeen kasvoilla kertoi, että Aethenan toteamus oli kuultu, mutta sitä ei ehkä mahdollisesti käyty toteuttaman. Miten Lounatuuli voisi olla kiusaamatta neitoa, jos sai tuosta irti noinkin ihania reaktioita?
Väkivalta on jokaisella elävällä olennolla luonnostaan, se on alkukantainen vaisto, johon turvaudutaan pelottavissa tai uhkaavissa tilanteissa Sigurd hymähti Aethenan verratessa, ettei eläinten ja humanoidien petomaisuus ollut sama asia Kuitenkin, humanoidit, varsinkin ihmiset, tuppaavat turvautumaan väkivaltaan turhankin heppoisin perustein Voiko siitä sitten lopulta syyttää melko avutonta ja kömpelöä lajia?
Lohikäärme ei pitänyt ihmisiä kovin fiksuna rotuna. Älliä noilla riitti, mutta loppupeleissä ihmiset olivat kovin suojattomia. Heillä ei ollut luontaisia puolustuskeinoja, kuten yleensä eläimillä. He eivät olleet kovin nopeita saatikka vahvoja, he eivät omistaneet teräviä kynsiä tai hampaita, jolla kaataa saalista tai lämmintä turkkia, joka olisi toiminut hyvin purevaa pakkasta vastaan. Ei, he olivat kuin vauvoja kaikkien rotujen seassa. Mutta älynsä ansiosta olivat ihmiset kohonneet yhdeksi hallitsevista roduista. Nuo kekseliäät kaksijalkaiset kummajaiset osasivat kehitellä aina ratkaisun pulmaan, kun sellainen ilmeni. Loppupeleissä ihmiset olivat mielenkiintoinen rotu. Koska eivät voineet mennä helpomman kautta, keksivät he mutkikkaamman tien voittoon.
Eriasia tietenkin oli magiaan turvautuvat kädelliset, mutta noita ei lohikäärmeen tietojen mukaan kovinkaan monta ollut ihmisten joukossa. Magiaa oli enemmän haltioiden keskuudessa, joka antoikin mokomille suippokorville etulyönti asemaa.

Puhe kääntyi pian Lyroniin, lauman johtajaan. Lounatuuli kävi hymähtämään pienesti Aethenan toteamukselle Lyronin luonteesta, joka muistutti poikasistaan huolehtivaa kanaemoa.
Uskon, että Lyronilla on kädet täynnä tekemistä, ilman ylimääräisiä tehtäviä.. Ääni madaltui rauhallisemmaksi, samalla kun katse laskeutui Aethenasta kiertämään maastoa Lyron on hieno mies Lohikäärme harvoin oli törmännyt yhtä vilpittömän rehelliseen ja huolehtivaiseen olentoon. Henkilöön, joka asetti muut itsensä edelle. Luonteeltaan hieman itsekäs olento ei voinut käsittää, mikä ajoi Lyronia moiseen ritarillisuuteen. Erakko elämäntavastaan tunnetut lohikäärmeet nyt eivät muutenkaan osanneet täysin käsittää niitä, jotka laumassa viihtyivät. Lauma loi tietty turvaa, mutta isoina petoina lauma elämisestä olisi vain haittaa.
Silti Lounatuuli arvosti Lyronia, tavalla, jolla ei yleensä kaksijalkaisia arvostanut. Hän oli henkensä velkaa tuolle miehelle.

Lohikäärme havahtui äskeisestä mietintätuokiostaan kuullessaan Aethenan seuraavat sanat. Pieni hymy kohosi siniharjan kasvoille.
En yleensä kysele, sillä toisinaan kysymykset osuvat väärään paikaan Lounatuuli tokaisi Minulta puuttuu miten sen nyt sanoisi tilanteentaju sen suhteen, milloin on sopivaa sanoa tai kysyä ja mitä. Olen ajan myötä oppinut sen, että parempi olla hiljaa ja kysellä myöhemmin, kun heti paikanpäällä.
Mutta kyllä, näin mitä teit kukkaparalle. et taida olla pelkästään muodonmuuttaja, hmm? Mielenkiinnosta palavat silmät kohosivat vastaaman Aethenan katseeseen.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ylva » 14 Marras 2012, 19:11

Aethena hymyili vinosti. "No onhan Lyron hyvä tyyppi, en minä sitä kiellä. Kanaemo se silti on", jäähaltia julisti hymyillen. Tyttönen kyllä kunnioitti ja jopa rakasti alfaurosta kuin isoveljeä tai jopa isää, vaikka sitä ei ääneen myöntäisikään. "Hän nyt on välillä liiankin huolehtivainen. Jokainen on loppujenlopuksi vastuussa itsestään", tyttönen totesi sipaisten valkoisia hiuksia suipon korvansa taakse. Tyttönen jäi hetkeksi miettimään Lyronia ja hymähti sitten lohikäärmeen sanoille ihmisistä. "Totta. Ehkä kyse onkin just siitä. Miksi turvautuu väkivaltaan", tuo totesi ääneen karistaen sitten koko epämiellyttävän aiheen päästään.

Keskustelu tuntui kääntyvän nyt jäähaltiaan itseensä ja tuon oli vain pakko kohauttaa olkiaan liskon kysymykselle. "Enpä kai... en oikein tiedä. Tuntuu että nämä... hmm..ylimääräiset kyvyt ovat tulleet...pikkuhiljaa", Aethena yritti selittää ja pohti asiaa itsekin selvästi. "No ainakin osaan tän... jäädyttää asioita. Ei kovinkaan kehuttava kyky", tyttönen totesi vähätellen selvästi itseään katsellen nyt kämmentään heilutellen sormiaan. Hetkeksi kämmen peittyi jonkinlaisella jäähuurulla kunnes se suli pois vielä suhteessa lämpimässä ilmassa. "Kaipa se on...rodullinen juttu", haltia lisäsi ja vilkaisi itseään katsovaa miestä ja kohautti taas olkiaan hymyillen toiselle. "Vähän vaikeaa kun ei ole keltä kysyä... ei täällä edes ole jäähaltioita. Äiti tosiaan on kuollut ja isästäni ei ole hajuakaan", Aethena jatkoi selitystään katsellen taas kämmentään.

Yhtäkkiä tyttönen huoahti ja osoitti yllättävää notkeutta kaatuen selälleen nurmikolle jalat yhä oudosti koukussa sivuillaan. Kampesi kuitenkin jalkansa suoraksi parempaan asentoon, jolloin ne tulivat aina miehen viereen asti. Jääsilmät katselivat sinistä taivasta, jonne pilvet lipuivat kaukaisuudesta enteillen sadetta. "Kohta sataa", tyttönen totesi hajamielisesti katsellessaan ylös korkeuksiin. Yhtäkkiä tuo purskahti hihittämään ja osoitti sitten taivaalle sirohkola kädellään. "Ihan kun sinä", tuo totesi osoittaen valkeaa pilveä, joka toi tyttösen mieleen serpenttilohikäärmeen. Eihän se yksi yhteen ollut mutta ainakin Aethenalla oli vilkas mielikuvitus. Haltian silmät kääntyivät taas katsomaan lohikäärmeeseen ."Millaista se on? Tuolla ylhäällä siis?" tyttönen kysäisi katsellen miestä jotenkin lempeä katse silmissään. Unelmoivaksi muuttunut katse liukui miehestä takaisin taivaalle."lentäminen on kieltämättä....vapauttavaa", tyttönen totesi muistellen niitä kertoja kun oli muuttanut muotoaan haukaksi tai joksikin pienemmäksi metsälinnuksi.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 14 Marras 2012, 20:48

Lounatuuli kävi hymyillen nyökkäilemään Aethenalle, tuon käydessä yhä väittämään Lyronia kanaemoksi. Kai tuon suojeluvaistoa voisi moisellakin termillä kutsua. Hyväähän alfa vain halusi, ei tuo ilkeyttään katsonut toisten perään ja määräillyt noiden tekemisiä. Lounatuuli tiesi monia, paljon pahempiakin johtajia, kuin Lyron. Lounatuuli ei kuitenkaan voinut olla enempää samaa mieltä Aethenan todetessa, että jokainen oli lopulta vastuussa itsestään.
Olet yllättävän fiksu ikäiseksesi Eihän Lounatuuli Aethenan ikää tiennyt, mutta tuo puhui harvinaisen viisaasti. Nuori tuo kuitenkin oli, sen näki tytöstä itsestään. Tai sitten tuo oli vain fyysisesti ikinuori.. tuskin, miksi Lyron olisi ollut niin kovin suojelevainen, jos Aethena olisi ollut vanhempi, miltä näytti? Lohikäärmeelle ajankäsitys ja vuosien laskeminen oli muutenkin kovin outoa. Pitkäikäisenä olentona hän ei oikein ymmärtänyt vuoden tai parin ikäeroa. Sitten kun puhuttiin vuosisadoista, alkoi käärme hahmottamaan kokonaisuuksia.

No, Aethena kävi kertomaan, että kykynsä olivat tulleet pikkuhiljaa. Tuossa siis piili ties minkälaisia maagisia kykyjä? Mielenkiintoista. Neito ei kuitenkaan osannut sanoa mitään lopullista voimiensa suhteen, sillä ei ollut ollenkaan varma omista kyvyistään. Jäähaltioita ei kuulemma ollut Cryptissä..
Mikäli jäähaltiat muistuttavat sinua ulkonäöllisesti, niin uskallan väittää vastaan Lounatuuli tokaisi ykskantaan, miettiessään, mitä kaikkea olikaan nähnyt haltiakylässä tai kaupungissa ollessaan.. kyllä, aina silloin tällöin oli vilaukselta nähnyt Aethenaa muistuttavan haltiamiehen.. vai oliko noita kenties enemmän, sitä lohikäärme ei osannut sanoa. Haltiat kun muistuttivat niin kovasti toisiaan, elleivät eronneet ihonväriltään massasta. Lounatuuli ei kyllä mennyt vannomaan jäähaltiasta mitään, voisihan sitä omistaa tumman pinnan muutenkin. Mutta mistä sitä tiesi?

Aethenan kaatuessa nurmelle kävi lohikäärme hymähtämään ja seuraamaan tuota sivummalta. Katse lipui jälleen milloin missäkin päin Aethenan kehoa, keskittyen sitten kasvoihin tuon todetessa kohta satavan. Sininen katse vilkaisi taivaalle, kunnes palasi äkisti takaisin Aethenaan tuon purskahtaessa nauruun. Hämmentyneenä uros tuijotti hetken tyttöä, kunnes vilkaisi taivaalle, tuon siron käden osoittamaan suuntaan. Pilvi muistutti seprenttiä, ainakin näin Aethenan mielestä. Nyt kun tarkemmin katsoi, niin kyllähän moisesta hattarasta saattaisi käärmeen muodostaakin.
Toden totta pitäisikö sen kanssa mennä tekemään lähempää tuttavuutta? Lohikäärme tokaisi naurahtaen. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi lajitovereita nähnyt.

Millaista se ylhäällä on.. se on kyllä vapauttavaa mutta samalla kaunista. Ylvästä, yksinäistä. Katkerankaunista. Katsoa alas maankamaralle pilvilinnoista ja miettiä, miten onnettomia ovat ne, jotka eivät koskaan pääse vierailemaan siellä Kävi vastaus Aethenalle ehkä sinun pitäisi koittaa lentää lohikäärmemuodossasi.. mikäli kykenet?
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ylva » 14 Marras 2012, 22:48

Tyttönen katseli yhä taivaalle ja hymyili itsekseen. "Jaa?" tuo kommentoi liskon toteamiseen jäähaltioista ja neitokainen kurtisti hieman kulmiaan. "Äidilläni oli vaalea iho... minulla on jäänyt jotenkin sellainen kuva, että ihonvärini on poikkeus -sen olen saanut isältäni", haltianeitokainen mietti otsa kurtussa kunnes tuon ilme kirkastui. "Nooo, mutta ehkä joskus lähden tutkailemaan maita ja mantuja niin saatan törmätä johonkin...kaltaiseeni", neitokainen totesi.

Aethena vilkaisi miestä tuon ehdottaessa lentämistä. Haaveileva katse terävöityi nyt vakavammaksi. "Kuulostaa kauniilta... mutta noh... en ole koskaan oikein.. no öh lentäminen on jotenkin pelottavaa", nuori tyttö myönsi vaikka se selvästi olikin hieman hävettävä kakaista ulos suusta, mutta jotenkin lohikäärmeelle oli helpompi myöntää asioita. Ne tuntuivat vain jotenkin luonnollisilta, eikä niin häpeällisiltä. "Täytyisi saada siivet... tai siis... tarvitsen kyllä mallin jostain sopivista siivistä jos alan yhdistelemään...sulkasiivet tuskin sopivat lohikäärmeelle", Aethena puheli ja nauroi lopulta hyväntuulisesti katsellen yhä taivalleen. Neitokainen oli laskenut kätensä vatsansa päälle.

Neitokainen vaikutti hetken mietteliäältä ja nousi yhtäkkiä päättäväisesti istumaan. "Okei kokeillaan!" tuo hihkasi ja yritti miettiä hetken pystyisikö hyödyntämään jo jotain tiedettyä muotoa muokatakseen liskomuotoon siivet. Ei ollut koskaan ennen yrittänyt mitään näin monumutkaista, mutta oli selvästi valmis yrittämään. "Hymm kaipa siipien rakenne on silti sama?" jäähaltia totesi mietteliäänä vilkaisten kysyvästi miestä.

Haltianeitokainen nousi ylös ja vilkaisi taas mieheen. "Jos murran jotain, saat kyllä selittää sen Lyronille", tyttö sanoi ja virnisti osoittaen että laski leikkiä. Aethenan pelko lentämisessä oli tippuminen. Näin ollen laskeutuminenkaan ei koskaan sujunut niin hyvin kuin olisi voinut linnun hahmossa. Jäähaltia veti syvään henkeä ja sulki silmänsä keskittyäkseen paremmin. Sama prosessi tapahtui kuin aikaisemmin ja pian lähes kuoleella nurmikolla seisoi suklaanvärinen serpentti, kuten aikaisemmin, mutta nyt otuksella oli siivet siinä kohtaa mihin lisko oli niitä suositellut. Tosin siivet olivat jotkut hyvin kummat linnun ja lepakonsiipien risteytys. Lohikäärmemuotoinen haltia kääntyi katsomaan siipiään ja suoristi toista. "ohhoh... eipä nyt ihan toiminut..." lisko murahti mutta liiikutteli silti molempia siipiä. Ne tuntuivat ulkomuodostaan huolimatta toimivan ainakin mitä Aethena osasi sanoa. Nahkasiivistä vain pursusi sieltä täälä epämääräisiä sulkia. Siipien juuresta aina käännekohtaan oli enemmän sulkia. "Perhanan sulat", lisko murahti närkästyneen oloisena ja näköisenä. Aethena ei tiennyt onnistuisiko tämä paremmin ilman mallia vaikka kokeilisi uudestaan. Tuskin. Mielikuva, tieto siivistä ei ollut tarpeeksi vakaa, jotte juttu olisi tuntunut luontelvalta. Linnun sulkasiivet tuppasivat väkisinkin mieleen neitokaisen ajatellessa ylipäätään siipiä.
Ylva
 

EdellinenSeuraava

Paluu Luolat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron