Nion
Kun nuori ar'Morthe oli rantautunut Cryptiin yli kymmenen vuotta takaperin, hän ei ollut todellakaan osannut odottaa törmäävänsä oman maansa kansalaisiin siellä. Keräilijöihin ehkä, sillä kylästä lähti aina joka vuosi joukko etsimään lisää tietoa ja kirjallisuutta ympäri maailmaa. Nion oli kiittänyt onneaan ettei ollut törmännyt yhteenkään heistä, mutta siinä vaiheessa, kun hän oli yllättäen löytänyt lyhythiuksisen Cerinen kirjakaupasta, hän olisi mieluummin tahtonut sen keräilijän. Tämä ei olisi ainakaan kieltäytynyt palaamasta takaisin kotiin Nionin käskystä. Välikohtauksen seurauksena molemmat sisaruksista asuivat nyt samassa kaupungissa, mutta eri puolilla sitä. Nion kävi silloin tällöin tarkistamassa, että sisko pärjäsi hyvin, mutta muuten hän halusi vältellä tämän näkemistä, koska tiesi, että heidän tilanteensa oli hyvin riitaherkkä, Cerine kun oli halunnut jäädä Cryptiin.
Hänen ikäväkseen, kukaan ei tuntunut olevan oikein sitä mieltä, että se olisi hyvä tai edes suotava ajatus.
Eräänä hämäränä syksyisenä iltana, kun Nion oli jo käymässä yöpuulle, hän kuuli ovellaan koputuksen. Ääni erottui terävänä tasaisesti ropisevan sateen lomasta ja kuulosti epämiellyttävältä. Haltia sai harvemmin, jos koskaan, luokseen vieraita ja kyseinen henkilö ehti koputtaa ovea toisenkin kerran ennen kuin Nion tajusi rientää sitä avaamaan. Hetkeä myöhemmin hän tajusi, että ovi oli kannattanut pitää suljettuna. Ovensuussa seisoi pitkä tummaihoinen ja valkohiuksinen parrakas mies, jonka vaatetus näytti Nionin silmään harvinaisen tutulta, tämän kasvoja koristava musta tatuointi mukaan lukien.
"Hyvää iltaa, nuori herra Nion", vettä valuva mies tervehti viileästi ja survaisi vaatteidensa lomasta miekan karmien väliin, kun Nion yritti kiskaiska oven kiinni.
"Mitä sinä täällä teet?" tämä kivahti töykeästi miehen kohottaessa ärsyyntyneesti kulmiaan.
"En ainakaan sinun takiasi, se nyt on selvä", tuo aloitti ja riuhtaisi oven viimein auki, "Sopiiko, että tulen sisään, täällä ulkona on varsin kosteaa?" Vastausta kaipaamatta mies asteli sisään ja työnsi miekan takaisin huotraansa.
"Mitä haluat?" Nionin kysyi uudestaan, nyt vaativammin ja tällä kertaa hän sai vastaukseksi kirjekäärön, jonka mies viskasi hänen jalkojensa juureen.
"Se on isäsi kirjoittama kirje siskollesi", mies selitti ja käänsi katseensa Nionin puoleen, "Isänne lähetti minut hakemaan hänet takaisin kotiin."
"Kotiin?" Jossain mielensä sopukoissa Nion oli valmis vaikka heti hakemaan Cerinen, jotta tämä pääsisi viimein takaisin sinne minne kuuluu. Hän ei kuitenkaan luottanut mieheen eikä isän kirjeen lukeminen hirveästi kohentanut asiaa vaikka käsiala olikin tuttu allekirjoitusta myöten.
"Minkä takia isä lähetti sinut?"
Mies pyöräytti silmiään ja pyyhkäisi pari märkää hiussuortuvaa sivuun.
"Jaa-a miksiköhän, poika", tuo aloitti aprikoiden, "Kenties siksi, että kukaan muu ei ollut halukas. Kenties siksi, että isäsi lupasi taivutella ylipapittaren kumoamaan ylleni langetetun loitsun. Kenties siksi, että minua ei varsinaisesti kiinnosta mitä te puhdaveriset teette, mutta näin saan omaa elämääni edes hiukan helpotettua. Tehdään tämä helpoksi meille molemmille, onko selvä? Cerine lähti sinun perääsi ja sekä sinun että hänen jälkensä johtivat tänne. Ellei hän ole kuollut, hän on täällä. Kerro missä hän on niin pääsen paluumatkalle."
Nion isän kirjettä vakuuttuakseen vielä kerran, että se oli aito.
"Lupaa viedä sinut hänen luokseen", hän aloitti ja mies ehti jo näyttää tyytyväisen hymyn kasvoilleen, "Mutta vain yhdellä ehdolla."
****
"Sinä ja sinun mokomat ehtosi..."
"Suonet kovasti anteeksi, etten voi noin vain uskoa siskoani sinulle, kirottu äpärä."
"Tiedät kyllä nimeni, nulikka. Vaikken olekaan 'samanarvoinen' kuin te voisit edes kutsua minua sillä."
"Suuret pahoitteluni, Aarom."
"Ensi kerralla vähemmällä sarkasmilla, kiitos."
"En lupaa mitään."
"Liikuttavaa. Onko hänen luokseen vielä pitkä matka?"
"Ei tämän pidempää, olemme perillä. Onnea yritykseen."
Aarom vilkaisi Nionia tylysti ja antoi tuon koputtaa oveen kevyesti.
"Cerine, se olen minä! Avaa ovi!" Nion arveli siskonsa reaktion olevan samankaltainen kuin omansa, kunhan tuon katse osuisi Aaromiin, joka oli todellinen hylkiö ar'Morthejen yhteisössä eikä se edes ollut hänen omaa syytänsä. Hän vain sattui olemaan erään keräilijän ja ihmisen lapsi, mikä oli äärimmäisen kiellettyä. Moni muu olisi saattanut jättää kylän monen vuoden halveksunnan jälkeen, mutta Aarom ei. Hän pysyi kylässä sitkeästi kuin tahra, koska halusi kumota yllensä langetetun loitsun. Vasta sen jälkeen hän voisi harkita lähtemistä. Vasta sen jälkeen.
//Vaivainenlepakko, tervetuloa