Yllättävä sattuma (Mohnake)

Quinn metsästä löytyy suurempaa ja pienempääkin rutakkoa, joista ihan jokaiseen ei ehkä kannata onkivapaansa heittää. Järviksi voi laskea vain harvan, sillä yksikään ei kovin isoksi ole ehättänyt kasvaa. Kuitenkin suurin järvistä tunnetaan nimellä Aodhá joka suurimman metsäaukean tavoin on haltioiden nimeämä. Aodhá sijaitsee syvällä Quinn metsässä ja on kooltaan niin suuri, että vastarannalle ei ihan ihmisen silmin tarkasti näe. Vesi on kirkasta ja puhdasta, viileää kovin usein. Järvi on niin syvä, ettei kukaan voi olla varma mitä sen pohjassa on.... Ellet sitten satu olemaan taruolento, joka siellä pohjassa asustaa. Aodhá on järvistä myös kalarikkain, siinä asustaa paljon niin tavallisia kuin taruolennoksi lueteltavia kaloja, joista osa on vain kulkumatkalla järven poikki Meinradia seuraillen. Muodoltaan järvi on soikeahko ja Meinrad, joka laskee järveen pohjoisesta ja etelästä jatkaa matkaansa metsän halki kohden Aear merta.
Talvisin järvi jäätyy kauttaaltaan niin paksusti, lukuun ottamatta niitä alueita, joilla Meinradin virta pitää jäät ohuina.

Valvoja: Crimson

Yllättävä sattuma (Mohnake)

ViestiKirjoittaja Ylva » 18 Touko 2012, 14:58

Electra

Järvenpinta oli tyyni ja auringon säteet välkkyivät siitä saaden aikaan sen, että näytti että koko järvi kimalteli. Kevätaurinko oli lämmin ja lempeä, eikä tuuli puhaltanut tänään edes henkäystäkään. Kaunis ilma oli houkutellut Electran ylös järven syvyyksistä ja lohikäärmeeksi pieni naaras oli raahautunut kokonaan rannalle asti ja makasi maassa silmät nautinnollisesti suljettuina. Hassua kyllä, vaikka lisko tarvitsi vettä ja kosteutta elääkseen se nautti auringon tuomasta lämmöstä. Electra oli laiskalla päällä, jotain tekemistä sen kanssa oli juuri nautittu ateria. Veren haju leijaili yhä pedon hampaista tuoreena, joten yksikään eläin ei halunnut lähellekään liskoa. Ruokalepo tuntui mukavalta, mutta oli jo ehtinyt maata siinä jonkun aikaa ja tylsistyneisyys alkoi hiipiä nuoren naaraan mieleen. Lisko raotti toista silmäänsä ja puhalsi ilmaa ulos sieraintensa kautta äänekkäästi. Tylsistymisestään huolimatta lisko ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Kaikki tuntui niin tylsältä ja yksitoikkoiselta tätä nykyään. Electra tuhahti ajatuksilleen ja kampesi itsensä kahden vahvan takajalkansa varaan ylös rantaheinikosta, johon liskon suuri ruho oli jättänyt painauman. Lisko avasi kylkiään vasten olleet siipensä ja venytteli niin kunnes taitteli ne takaisin paikoilleen. Hyödyttömän härpäkkeet, jos liskolta kysyttiin. Tämä seikka kuitenkin harmitti naarasta, olisi halunnut lentää kuten "oikeast" lohikäärmeet. Nyt Electra oli saanut itsensä harmistumaan ja tunsi olonsa vihaiseksi itselleen. Lisko asteli rannalta takaisin veteen pulahtaen sirosti vedenalle päästyään pois rantamatalikosta. Naaras uiskenteli hetken aikaa antaen kuivuneitten suomujen kostua. Tuo pelotteli aikansa kuluksi kalaparvea ja törmäsi yhteen vesikäärmeeseen, joka luikerteli karkuun.

Kauaa lisko ei tätäkään jaksanut tehdä vaan kömpi takaisin vedenpinnalle. Siinä lisko sitten nökötti järven rannalla lähellä paikkaa, jossa oli aikaisemmin köllötellyt. Lisko käänteli päätään kuunnellen ja katsellen puiden suuntaan. Täällä ei sitten koskaan liikkunut ketään, mikä oli harmi. Olihan sitä joskus käynyt hyvä tuuri, lisko pohdiskeli liikehtien levottomana paikallaan. Voisi tietysti mennä syvemmälle metsään ja etsiskellä sieltä jotain tekemistä. Toisaalta, miksi edes vaivautua, koska tiesi hyvin ettei siellä olisi mitään uutta ja ihmeellistä. Ajatus ihmisten kylään menemisestä nousi taas liskon mieleen, mutta se tuntui riskiltä, jotai ei ollut valmis ottamaan. Ei ollut ihan niin tylsistynyt vielä. Näitä asioita tuumailtuaan Electra tuli siihen tulokseen, että voisi ainakin kokeilla, jos joku pahaa aavistamaton humanoidi olisi tarpeeksi lähellä. Eihän sitä koskaan tiennyt ja tätä nykyä tuntui metsikössä olevan enemmän liikettä kuin joskus aikaisemmin. Sinertävä valo alkoi hohtamaan lohikäärmeen suomuista muuttuen niin kirkkaaksi ettei siihen voinut katsoa. Valolohikäärme pieneni ja vaihtoi muotoa humanoidiksi. Muutos ei kestänyt kauaa ja nyt liskon tilalla seisoi kaunis ja eksoottisen oloinen nainen, joka hymyili vinosti itsekseen. Tämä ruumis tuntui niin hauraalta ja heikolta, että se jaksoi aina huvittaa lohikäärmettä. Olihan tässäkin toki hyvät puolensa, eikä ollut avuton kuten monet humanoidit. Pystyi hyvin puollustautumaan jos tarve vaati ja ainahan saattoi muuttua takaisin omaksi itsekseen. Nainen laski kätensä lanteilleen nyökäten itselleen päätään ja etsi mukavan paikan ruohikosta, kauempaa makuupaikastaan, jotta outo painauma ei veisi mahdollisen vieraan huomiota. Sinertäväihoinen neitokainen istahti alas nurmikkoon koukistaen toisen jalkansa kuin risti-istunta asentoon ja toisen suoristi ensin täysin suoraksi ja koukisti sen sitten hieman koukkuun ja ylös maasta.

Electra katseli kotijärvensä suuntaan. Naisen pitkät hiukset laskeutuivat tuon takana kuin huntu peittäen neidon vähäisen vaatetuksen. Maagisesti luodut vaatteet olivat kaiken mittapuun mukaan säädyttömät, mutta ei lohikäärme sitä niin ajatellut. Miespuoliset humanoidit näytttivät viehättyvän naaraitten vähäpukeusuuteen, joten tämä sukokonaisuus palveli usein tarkoitustaan, teki noiden lumoamisesta helpomman. Ei nyt joka kerta kuitenkaan ketään lumonnut, kun tapasi, mutta oli sitäkin elämän varrella tehty. Electra laski kätensä syliinsä ja veti syvään henkeä alkaen sitten hyräilemään kaunista ja aaltoilevaa sävelmää. Oli kuin neito olisi laulanut, mutta äänestä ei erottunut sanoja ollenkaan. Ääni oli voimakas ja kohoili korkealle aina välillä siinä missä laski niin matalalle, että sitä tuskin ihmiskorva kuulo. Neidon suu ei paljoa liikkunut, ei sen tarvinnut. Tuntui kuin ääni olisi kummunnut ulos jostain naisen sisältä suun kautta ilman, että tuon tarvitsi tehdä yhtään mitään. Kaikki tämän sävelmän kuulevat otukset tunsivat melkein vastustamatonta halua saada selvyys siitä, mistä tämä erikoinen ääni oli peräisin. Electra ei käyttänyt kaikkein voimakkainta lumouslauluaan, vaan yritti houkutella jonkun paikalle omasta tahdostaan. Tai no melkein, kyllähän liskon laulu rohkaisi kuulijaansa tulemaan Electran luokse. Muutamat lähistöllä olevat metsäneläimet tulivat kurkkimaan lohikäärmettä puiden rajasta. Niihin neito ei kiinnittänyt huomiota, ei edes katsonut niitä vaikka tiesi niiden olevan siellä. Näiden eläinten kanssa oli tylsää jutella, jos niillä edes oli mitään sanottavaa.

//Tässä sitä olisi aloitus lohikäärmeeni ensimmäiseen peliin. Mohnake, ole hyvä. :)
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Mohnake » 19 Touko 2012, 09:47

Rickon

Päivä oli alkanut kauniisti ja oli mukavan lämmin. Mitäpä sitä paljoa päälle pistää näin hyvällä säällä?, oli Rickon tuuminut. Hän olikin pukenut pelkästään siniharmaan paitansa ja puuvillaiset housunsa. Näin lämpimällä hän pakahtuisi paksummalla vaatetuksella. Majatalon isäntä oli pyytänyt häneltä pientä palvelusta ennen kuin hän oli lähtenyt ulos. Hän tahtoi nuorukaisen vievän kirjeen jollekin ystävälleen, joka asui Quinn-metsän siimeksessä. Eipä Rickon sitä pahakseen pistänyt. Saisipa tutustua paremmin kyseiseen metsään. Hän satuloi ratsunsa, joka odotti majatalon edustalla ja lähti kevyellä ravilla matkaan.

Ei kestänyt kauaa, kun Rickonin hevonen astui metsään. Linnut olivat mitä ilmeisimmin pesimäpuuhissa viserryksestä päätellen. Eihän Rickon sitä tiennyt vaan luuli noiden muuten vain laulelevan kevättä. Hän hätkähti aina välillä, kun iso riistalintu kajautti melko kamalalle kuulostavan soidinhuutonsa. Siellä täällä näkyi peuroja joko syömässä metsänantimia tai hyppelemässä pitkin poikin. Rickon kulki rauhallista tahtia kohti määränpäätään. Onneksi taivaalla ei näkynyt pilviä ja puiden oksien verho aukeni välillä niin, että hän saattoi suunnistaa auringon mukaan. Majatalon isäntä oli maininnut jostain järvestä metsässä, joka kannattaisi kiertää kauempaa. Järven nimeä Rickon ei muistanut, mutta siinä kuulemma asui lohikäärme, joka söi kaikki jotka tarpeeksi lähelle uskaltautuivat. Hän oli vain naurahtanut isännälle ja kertonut ettei usko lohikäärmeiden olemassa oloon.

Kesken matkaansa, Rickon kuuli omituisen äänen. Aivan kuin joku olisi laulanut. Laululle se ei kuitenkaan aivan kuulostanut. Ei ainakaan yhtään sellaisille lauluille mitä hän oli tottunut kuulemaan. Uteliaisuus ui Rickonin puseroon ja hän halusi tietää, kuka kumma laulaa keskellä metsää ja vielä noin oudosti? Hän käänsi hevosensa kulkemaan kohti äänen suuntaa. Laulu voimistui mitä lähemmäs Rickon sitä kulki. Pian hän näki puiden lomasta järven. Järven pinta kimmelsi kauniisti auringon valossa. Se tosin oli nyt pelkkä sivuseikka. Rickonin hevonen kävi rauhattomaksi ja pärski hermostuneesti. Muutaman askeleen mentyään edemmäs hevonen ravisti päätään ja päästi kimeän hirnahduksen. Rickon päätti nousta pois hevosen selästä. Omituista. Ei se ollut koskaan aikaisemmin käyttäytynyt näin. Ei hän silti yrittänyt pakottaa otusta jatkamaan vaan sitoi sen ohueen pihlajaan suitsistaan. Hän lähestyi kävellen järveä. Ei kuitenkaan liian innostuneesti. Jotain omituista tässä paikassa oli. Rickon näki reilun matkan päässä, järven rannalla jonkin sinertävän otuksen. Näin kaukaa hän ei hahmottanut sitä täysin. Vaikutti sille, että se istui ja, että laulu lähti siitä. Rickon oli hieman hämillään. Mikä otus laulaa noin?, hän tuumi jatkaessaan lähestymistään. Hän otti ryhdikkäämmän kävely asennon. Hän myös laski kätensä miekkansa ponsille näyttääkseen arvokkaammalta. Lähestyessään otusta hän erotti sen olevan nainen. Hyvin kummallinen sellainen. Ja vieläpä hyvin vähissä pukeissa. Hän pysähtyi turvallisen matkan päähän tuosta oliosta ja katsoi tätä hieman kysyvästi pää kallellaan.
Mohnake
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 19 Touko 2012, 17:12

Electra

Valepukuinen lohikäärme kuuli hevosen askelia selkänsä takaa ja pian hevosen hermostuneen hirnaisun. Neito ei kuitenkaan liikahtanut, eikä lopettanut lauluaan. Halusi saada humanoidin lähemmäs itseään, jotta tuo ei karkaisi. Se olisi varsin ikävää. Miehen astellessa lähemmäs Electra lopetti yhtäkkiä laulunsa. Tuo sulki suunsa nopealla liikkeellä ja ääni loppui kuin seinään. Nymfinkaltainen olento käänsi hieman päätään ja ylävartaloaan katsellen humanoidia hetken aikaa silmäkulmastaan. Toinen näytti olevan urospuoleinen rotunsa edustaja, vähemmän yllättäen. No sama se Electralle oli kumpaa sukupuolta toinen oli. Nainen nousi ylös paikaltaan sulokkaasti ja kääntyi katsomaan pysähtynyttä miestä kallistaen päätään tuolle vaikuttaen hetken siltä, että olisi matkinut toista. Naisen harsomainen mekko näytti olevan edestä hyvin hyvin lyhyt, vaikka takaa se laskeutui aina maahan asti. Electra tuijotti humanoidia purppuran värisillä silmillään tarkastellen tuota päästä varpaisiin, mikä ei ollut kovinkaan kohteliasta, mutta se ei käväissyt lohikäärmeen mielessä. Lopulta neito nosti katseensa ihmisen silmiin ja pieni, hurmaava hymy ilmestyi naisen huulille.

"Mukavaa, että tulit", lohikäärme sanoi toiselle. Telepatiassa kokemattomalle se tosiaan vaikutti, että toinen olisi sanonut sanat ääneen, mutta todellisuudessa ne vain kaikuivat miehen pään sisällä, eikä neidon täyteläiset huulet liikkuneet. Ei Electra olisi edes pystynyt puhumaan, kuten humanoidit tekivät. Ei edes tässä muodossa. Nainen asteli muutaman askeleen lähemmäs humanoidia tarkastellen yhä tuota kallistellen päätään jokseenkin liskomaisesti. Muutkin neidon liikkeet olivat liskomaisia, mutta sulavia. Tuuheat hiukset valuivat osaksi neidon kasvoille eikä tuo vaivautunut siirtämään niitä pois. Neito pysähtyi taas ja katsoi toista kasvoihin. "Onko epäkohteliasta kysyä nimeäsi?" Electra tiedusteli tullen siihen tulokseen mielessään, että yrittäisi kohdella toista ystävällisesti niin ehkä tuosta saisi jotain mielenkiintoista irti. "Minun nimeni on Electra", lisko vielä lisäsi kumartaen hieman päätään toiselle. Naisen eleet toivat myös mieleen jonkun korkea-arvoisen henkilön, kuten kuninkaallinen tai vain aatelinen. Tiettyä ylpeyttä ja arvovaltaisuutta hehkui tästä virheettömän kauniista naisesta. Sellaisen ihmisen liikkeitä jonka itsetunto kohosi pilviin eikä se ollut kokonaan edes turhaa.

Electra ei tiennyt paljoakaan ihmisistä, ei muistakaan humanoideista. Ei edes osannut sanoa mitä eroa haltialla ja ihmisellä oli, tuon silmissä ne olivat ihan samanlaisia. Lohikäärmettä ei ollut koskaan aikaisemmin kiinnostanut humanoidien puuhat, joten luonnollisesti oli ihan ummikko tässä asiassa. Metsälohikäärmeen kertomuksista nuori lisko oli saanut sellaisen kuvan, että ihmisistä oli vain riesaa. Toisaalta, vanhuksen mielestä kaikesta oli pelkästään riesaa.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Mohnake » 19 Touko 2012, 18:37

Rickon

Rickon ei osannut odottaa laulun loppuvan. Vaikka hän ei olettanutkaan sen jatkuvan hänen saapumisensa jälkeen, oli hän silti yllättynyt. Hän vain tuijotti naista, tai mikä tuo ikinä oli, yhä kysyvästi. Hän seurasi katseellaan kuinka tuo nousi ja katsoi häntä takaisin. Hetken jo vaikutti sille kuin tuo matkisi Rickonia. Eipä Rickon saanut katsettaan tuosta irti. Oli tuo sen verran kummallinen ilmestys. Oudointa varmaankin hänelle oli se kuinka hän oli niin ihmeissään ja lumoissaan naisesta.

Nainen pian hymyilikin hänelle. Hän ei hymyillyt takaisin. Hän kuuli naisen äänen toivottavan hänet tervetulleeksi. Se ei kuitenkaan lähtenyt tuon naisen huulilta, joten Rickon pälyili ympärilleen etsien äänen lähdettä. Tuolla välin nainen oli ottanut askeleita lähemmäs häntä joka sai hänen katseensa takaisin tuohon. Tuon liikkeet olivat omituisen sulavia. Rickon ei ollut kenenkään tai minkään koskaan liikkuvan samalla tavalla. Taas hän kuuli naisen puhuvan. Tällä kertaa se kysyi hänen nimeään. Rickon katsoi kummankin olkansa taakse. Hän ei nähnyt siellä muuta kuin metsää. Hämmentyneenä hän päätti, että hänen tulisi mitä ilmeisimmiten puhua edessään olevalle otukselle. Jos hän ollenkaan vastaisisi. Naisen ääni kertoi oman nimensä ennen Rickonia. Hänen edessään oleva otus kumarsi samaan aikaan hieman päätään. Mitä ilmeisimmiten tuo ja erikseen kuuluva ääni olivat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Rickon ei vain heti keksinyt miten. Hän päätti kuitenkin vastata sen enempää empimättä: "Rickon Baramore, palveluksessanne." Häneltä eivät selkeästi olleet kohteliaisuudet päässeet unholaan vaikka elikin niitä alhaisemmin.

Rickon puolestaan antoi katseensa käydä naisen päälaesta tämän varpaisiin saakka. Nopealla vilkaisulla kuitenkin. "Asutko sinä täällä? Siis täällä metsässä?", hän kävi kysymään lähes samantien. Pitämättä sen pidempiä taukoja hän vielä kysäisi: "Ja jos pahastu niin kysyisin, että mikä sinä olet?"
Mohnake
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 20 Touko 2012, 15:37

Electra

Humanoidin muotoon piiloutunut lohikäärme kummasteli mielessään mitä ihmettä toinen etsi vilkuillessaan sinne tänne vähän väliä. Lopulta tuo eriskummallinen humanoidi kertoi nimensä ja tapa jolla tuo sen ilmoitti teki vaikutuksen liskoon. Lohikäärme nyt vain sattui tulkitsemaan kohteliaisuuden varsin kirjaimellisesti, vaikkakin tuo ihmetteli samaan aikaan humanoidin nimen outoutta. Lohikäärme ei ymmärtänyt sukunimen merkitystä yksinkertaisesti koska hänen rotunsa ei niitä käyttänyt. Lisänimi, tosinimiä, joista jälkimmäistä ei noin vain kerrottu, löytyi kyllä. Nainen siristi hieman purppuraisia silmiään ja kallisteli päätään. "Todellako?" kysymys heitettiin miehen päähän juuri ennen tuon kysymyksiä. Humanoidi tiedusteli asuiko tuo täällä ja mitä rotua edusti. Lohikäärme mietti hetken näitä kysymyksia ja tuli siihen tulokseen, ettei niihin vastaamisesta ollut mitään haittaa. Eihän hän sitä varmaksi tiennyt, mutta kerta toinen oli kysynyt niin ei alkaisi valehtelemaan. Ehkä lähinnä kuitenkin ei halunnut sanoa olevansa humanoidi, joita piti heikompina kuin lohikäärmeitä. "Järvi on pesäni ja lohikäärme rotuni. Mikä sinä olet?" Electra vastasi lisäten samalla kysymyksen toisen suuntaan. Naisen "sanoissa" oli tietynlaista ylpeyttä rotunsa kohdalla ja sitähän Electra rodustaan oli. Tietysti oli muita lohikäärmelajeja, joita järvilisko kadehti lähinnä lentotaidon tähden, mutta ei tälläistä nyt humanoidille myönnetty. Lohikäärme oli kuitenkin aina lohikäärme.

Nainen otti taas askelia kiertäen miehen ympäri kokonaisen kierroksen kuin tarkastellen tuota. Seuraavaksi neito suuntasi katseensa miehen hevosen suuntaan, joka vaikutti yhä hermostuneelta liskon läsnäolosta. Miten mikään itseään kunnioittava olento alentuisi toisen käskettäväksi? Electra ei ymmärtänyt sitä, eikä myöskään humanoidien tarvetta alistaa muita tahtoonsa. Mitä Electra tiesi, kaikki humanoidit olivat tälläisiä, omistushaluisia. Tuuhearipsisten silmien katse palasi ihmiseen. "Mistä sinä sitten tulet? Ja miksi olet täällä?" sanat tulivat turhankin nopeasti ja lohikäärme jatkoi pitämättä taukoa "Täällä ei humanoideja yleensä ole. Enemmän kuin ennen, tosin myönnettäköön. Miksi sinä olet täällä? Ettekö te pesi laumoissa niissä puu ja kivi rykelmissä?" Electra ei ollut koskaan nähnyt kylää eikä kaupunkia, vanhukselta ja muutamilta ennen kohtaamiltaan humanoideilta oli kuullut niistä, mutta liskon käsitys kylistä oli hyvin hatara. Kuten kaikki muukin tieto ihmisistä, jos siihen lähettiin tai mistä tahansa muusta kaksijalkaisesta. Ajatus laumassa elämisestä kuitenkin keihtoi nuoren naaraan mieltä, se varmasti toisi enemmän eloa elämään, eikä ainakaan tarvitsisi olla yksin. Lohikäärmeet eivät tuntuneet välittävän muuta kuin kumppanistaan ja eivät kaikki siitäkään. Nuo elelivät elämänsä yksin, hankkivat ehkä poikasia joiden kasvettua olivat taas yksin. Se oli noille luonnollista, mutta Electra oli alkanut mielessään kyseenalaistaa tätä menettelytapaa oman kyltymättömän uteliaisuutensa tähden.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Mohnake » 31 Touko 2012, 12:31

Rickon

Pian hän saikin vastaukset kysymyksiinsä. Sanan "lohikäärme" kuullessaan, Rickon hämmentyi. Hän hymyili hieman oudosti. Eihän tuo näyttänyt alkuunkaan sellaiselle mitä hänen satukirjoissaan olleet lohikäärmeet saati mille hän kuvitteli lohikäärmeen edes hieman näyttävän. Naisen kiertäessä hänet hän seurasi katseellaan tuota. Samalla hän totesi: "Olen ihminen. Luulisi sinun näkevän sen." Eipä hän kuitenkaan saanut sanottua olevansa erimieltä tuon lohikäärmeydestä.

Otus taas kyseli häneltä. Tällä kertaa niin nopeasti ettei hän ehtinyt vastata ensimmäisiin kahteen kysymykseen. "Humanoidi" sana oli aivan omituinen Rickonin korville. Ehkä tuo tarkoitti miehiä jotka tulevat hänen maastaan taikka sitten jotain ihan muuta. Äänen hiljentyessä hän koki tilaisuuden vastata. "Tulen Ihmisten kaupungista. Tuolta jonkin matkan päästä." Hän joutui hetkeksi keskeyttämään sillä hän muisteli mitä kaikkea tuo oli kysynyt, mutta jatkoi lähes samantien: "Olin kulkemassa tästä ohi. Syvemmälle tuonne metsään. Kuulin kuitenkin mitä ihmeellisintä laulua ja päätin tulla katsomaan kuka täällä laulaa. Oletan sen olleen sinä Electra?" Oli kieltämättä hyvin omituista ajatella tuon kysymystä heidän asutuksistaan. Hän päätti silti vastata parhaansa mukaan: "Me asumme niissä. Voi sitä varmaan sanoa pesimiseksikin, mutta se sana soveltuu paremmin eläimille. Ja ei, minä en ole lauma-ihminen kuten jotkut." Puhuessaan Rickon hieman rohkaistui ja sai myös kakaistuksi jo aikaisemmin arveluttaneen asian: "Minun mielestäni lohikäärmeet näyttävät erilaiselle mitä sinä olet."
Mohnake
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 31 Touko 2012, 12:49

Electra

Sinertävä nainen tuijotteli toista silmät pyöreänä kuunnellen tarkkaavaisesti tuon humanoidin jokaisen sanan painaen ne visusti mieleensä. Pieni silmien siristys ja huulten mutristus seurasi miehen kommenttia siitä, että pitihän tuon toisen rotu nähdä. "Te kaikki näytätte samanlaisilta", lohikäärme kommentoi vikkelästi toisen mieleen näyttäen ottavan hivenen nokkiinsa toisen sanoista. Jostain ilmestynyt leuto tuuli kannatteli hetken naisen elävänoloisia hiuksia ja katosi sitten yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Vai oli pesiminen pelkästään _eläimille_. Naisen huulille ilmestyi harvinaisen huvittunut hymy. Miten vähän tämä ihminen ymmärsikään eläimistä, joita tuo katseli alaspäin. Monet olivat paljon fiksumpia kuin ihmeelliset humanoidit sotineen ja rakennuksineen. Toinen ei ollut laumaeläin, tämä herätti lohikäärmeen huomion ja tuo kallisti sirosti päätään. "Etkö? Miksi et?" nuori lisko kysyi juuri ennen kun toinen sai oman kysymyksensä ilmoille. Taas hymy leveni neitokaisen huulilla ja tälläkertaa huvittunut pilkekin ilmestyi tuon violetteihin silmiin. "Te kiinnitätte niin hirveästi huomiota ulkomuotoon", nainen totesi ja näytti hetken siltä, että olisi kikattanut, nosti jopa toisen käden huulilleen, mutta ei sitten kuitenkaan. Jos tuo nyt edes kykeni kikattamaan.

Electra mittaili hetken toista katseellaan. Ei tuo humanoidi tainnut uskoa lohikäärmeisiin. Tai ainakaan sitä, että neito oli lohikäärme. Tilanteen ollessa joku toinen ei välttämättä olisi tehnyt sitä mitä aikoi juuri tehdä, mutta tuo tunsi itsensä turvalliseksi kotijärvensä lähettyvillä ja toisekseen koki suurta halua kiusata toista hieman. Sen siitä sai kun oli liian tylsää. Neito otti muutaman nopean askeleen taaksepäin, iski toiselle silmää ja hohtavan, kirkkaan ja valkoisen valon myötä naisen koko kasvoi ja tuon piirteet muuttuivat. Kun häikäisevä kirkkaus oli kadonnut seisoi miehen edessä kahdella vahvalla takajalalla ihka elävä lohikäärme, siivet ja kaikki. Ihminen oli suurinpiirtein liskon pään kokoinen, joten jollekulle joka ei tälläiseen ollut tottunut näky oli kieltämättä mahtava. Lisko päästi epämääräisen urahtavan äänen kurkustaan ja levitti hetkeksi siipensä. Sen jälkeen laski käärmemäisen päänsä alas miehen nenäneteen, tiiraillen tuota pienillä silmillään, jotka yhä olivat kuitenkin purppuraiset. Muutama terävä hammas näkyi liskon suupielien lomasta. "Näyttääkö nyt paremmalta?", sininen lisko tiedusteli.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Mohnake » 30 Heinä 2012, 20:53

Rickon

Rickonin korvilta meni aikaisemmin hieman ohi naisen kysymys siitä, että miksei hän ollut lauma-eläjä. Eipä hän siis käynyt siihen vastaamaankaan. Nainen vaikutti kikattavan hieman. Edes sisäisesti. Vaikka hänestä se vaikutti melko tavalliselle hymylle.

Taas he vain toljottivat toisiaan. Kumpi oli enemmän kummissaan ja mittaili toista enemmän katseellaan, siitä ei ollut tietoa. Yllätyksenä Rickonille, nainen otti askelia taaksepäin, vinkaten hänelle silmää. Hän oli juuri itse aikomassa astua askeleen eteenpäin, kun sokaiseva valo täytti hänen silmänsä. Hän nosti vaistomaisesti molemmat kätensä silmiensä suojaksi. Sormiensa lomasta hän yritti nähdä mitä oli tekeillä, mutta valo oli siitä huolimatta liian kirkas. Valon hiipuessa ja kadotessa hän pystyi taas katsomaan. Nainen oli tipotiessään. Sen tilalle oli ilmestynyt jotain todella isoa. Rickon seurasi hämmentyneenä sekä sanattomana katseellaan tuota valtavaa, suomuista kehoa joka kohosi korkeuksiin. Ei tämä voi olla mahdollista, hän sanoi itselleen mielessään. Tämä on noituutta. Illuusiota., hän intti itselleen. Otuksen äännähtäessä ja levittäessä siipiään, Rickon kävi epäilemään omia epäilyjään. Ehkä se sittenkin voisi olla totta. Ehkä maailmassa oli sittenkin lohikäärmeitä. Liskon laskettua päänsä hänen eteensä, hän otti pari varovaista askelta taaksepäin. Hänen katseensa kiersi tuon päätä nopeasti. Hampaat vaikuttivat tottakai melko uhkaaville, mutta eipä se sillä hetkellä ollut Rickonin suurin huoli. Tuon silmät myös olivat tutut, mutta ei hän sitäkään ehtinyt miettimään. Otus kysyi, että joko nyt näyttäisi enemmän toivotunlaiselle lohikäärmeelle. Saamatta sanaakaan suustaan, Rickon tyytyi nyökkäämään hermostuneesti.
Mohnake
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 11 Elo 2012, 13:39

Electra

Lisko kallisteli päätään ja tyytyväinen urina kumpusi tuon kurkusta. Naaras olisi halunnut pelotella toista enemmänkin, mutta pelkäsi toisen lähtevän karkuun eikä se nyt ollut kivaa. Sen tähden lisko armahti järkyttynyttä miestä ja samanlaisen hohtavan valon turvin muuttui takaisin viattomanoloiseksi tyttöseksi, joka hymyili toiselle hurmaavasti. "Kaikki ei ole siltä miltä näyttää", sanat kaikuivat miehen mielessä huvittuneeseen sävyyn. Neidon kasvot palasivat suht ilmeettömiksi ja tuo asteli istumaan rannalle vesirajaan niin että sai kastettua jalkaterän. "Haluan että kerrot teistä. Miten te elätte? Onko teillä laumanjohtajaa? Miten te kommunikoitte?" kysymysten tulta leijui toisen päähän vaikka neito ei edes katsonut tuohon. "Jos et kerrot, syön sinut", se ei ollut uhkaus, se oli toteamus ja nyt siniset silmät vilkaisivat toista kuin vakuuttakseen, että oli tosissaan.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Mohnake » 18 Elo 2012, 10:07

Rickon

Sama valo sokaisi hänet uudestaan. Kuten aikaisemminkin hän nosti kätensä silmiensä suojiksi. Valon taas kadottua hän katsoi taas sitä aikaisempaa naisolentoa. Olento hymyili hänelle, mutta hän ei hymyillyt takaisin. Hän vain ällisteli suu raollaan ja silmät ammollaan. Taas Rickon kuuli kuinka se sama ääni sanoi ettei kaikki ole miltä näyttää. Ehkä hän oli samaa mieltä. Tai sitten ei. Hän ei osannut hämmästykseltään ja järkytykseltään päättää. Otus käveli järven rannalle ja istahti sinne. Mies ei seurannut paitsi katseellaan. Varuillaan. Mieheltä kysyttiin jälleen montaa asiaa saman aikaisesti. Ääni uhkasi myös syödä hänet jos hän ei kertoisi. Rickon yritti ryhdistäytyä parhaansa mukaan. "Elämme tosiaan niissä kivi- ja puurykelmissä mistä aikaisemmin puhuimme. Joillain meistä on perhe. Eli joillain meistä on lapsia. Useimmilla meistä on kuningas johtajana. Jotkut villi-ihmiset tosin käyttävät johtajastaan nimitystä päällikkö." Rickon oli kieltämättä hyvin hermostunut. Hänen otsaansa täplittivät pienet hikihelmet. Hän vastasi parhaansa mukaan ja toivoi sen riittävän. "Me kommunikoimme puhumalla. Kuten minäkin tällä hetkellä. Joskus me myös kirjoitamme viestejä toisillemme jos haluamme olla yhteydessä johonkin, joka asuu kaukana", hän jatkoi.
Mohnake
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 14 Syys 2012, 13:06

Naiseksi muuttunut lisko siristi silmiään kuunnellessaan toisen sanoja ja liotteli jalkojaan vedessä. Hitaasti tuo nyökkäsi päätään kuin merkiksi ymmärtämisestä tai tyytyväisyydestä vastaukseen. "Mitä sinä sitten teet?" kaikui uusi kysymys toisen päässä ja liskomaiset silmät kääntyivät katsomaan humanoidia. Hymy käväisi naisen huulilla ja tuo taputti maata vieressään. "Tule tänne", tuo totesi ristiriitaisena aikaisempaan uhkailuun, mutta toisaalta lisko oli vain ilmaissut tosiseikkoja. Tuo kallisti päätään ja sai osan hiuksistaan valahtamaan kasvoilleen. "Äh en minä sinua syö, tule nyt vaan. Kerro minulle lisää", tiedonhaluinen lisko pyysi tai paremminkin vaati. Sanoistaan huolimatta söisi toisen, jos tuo ei leikkisi kiltisti mukana. Niin ainakin lisko ajatteli, mutta toisaalta olisikohan se ihan kilttiä syödä sanansa? Ei se ainakaan kunniallista olisi, joten lisko päätti pienessä mielessään pitää sanansa, mutta pelottelu oli aina sallittu. Toinen vaikutti hyvin hermostuneelta, joka oikeastaan oli jopa lohikäärmeen mieleen. Se osoitti tietyllätapaa kunnioitusta ainakin Electran pienessä maailmassa.

Neitokainen siirsi katseensa järvenpintaan ja heilutteli varpaitaan, mitä piti outoina ja samalla ihmeellisinä ulokkeina. Ei tajunnut mitä virkaa niillä oli, mutta kaipa humanoidit pysyivät paremmin pystyssä niiden avulla tai jotain. Lohikäärme ei tiennyt, mutta halu ymmärtää oli suuri, kaikkea ei kuitenkaan sopinut suoraan kysyä. Nainen alkoi hyräilemään mukavaa, rauhoittavaa melodiaa. Laulaminen olisi tuntunut väärältä ilmaisulta sillä sanoja ei tuon kiehtovasta äänestä muodostunut. Vilkaisi miestä laulun lomasta, jolla liskon oli tarkoitus saada toinen rauhoittumaan, rentoutumaan ja silti pysymään lohikäärmeen luona sillä kysymyksiä oli vielä kasoittain.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Mohnake » 07 Loka 2012, 11:18

Rickon

Rickon ei ymmärtänyt kysymystä siitä, että mitä hän itse teki. Hän varmasti näytti entistäkin hämmentyneelle, mutta hän yritti pitää arvokkuutensa vielä toistatteeksi. Naisen kutsuessa hänet viereensä hän epäröi. Olisiko parempi vain mennä vai oliko hän jo liian syvällä ansassa enään perääntyäkseen? Ansaksi hänei tilannetta ajatellut, mutta ei miellyttäväksikään. Olihan hän juuri omin silmin todistanut lohikäärmeen läsnäoloa ja se ei varsinaisesti ollut paras mahdollinen tapa olla todistamassa. Kaukaa, turvallisen matkan päästä se olisi ollut vielä siedettävää, mutta tämä oli ollut liikaa.

Tuon otuksen alkaessa taas pitämään kaunista ja lumoavaa ääntään, Rickon rentoutui hieman. Hän ei silti luottanut tuohon täysin, mutta päätti astella tuon viereen. Hän epäröi istuutumista. Kaunis "laulu" kuitenki sumensi hänen ajattelu kykyään ja hän istuutui jalat ristissä otuksen lähelle. Ei kuitenkaan kosketus etäisyydelle, mutta lähelle. "Mitä haluat tietää lisää? Lupaan vastata parhaani mukaan", hän sai soperrettua.
Mohnake
 

ViestiKirjoittaja Ylva » 21 Tammi 2013, 18:05

((Sovitusti lopetettu))
Ylva
 


Paluu Järvet ja lammet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron