Kirjoittaja Sands » 25 Loka 2012, 20:33
Keltaiset silmät katselivat tarkkaan sitä pientä, hopeista ristiriipusta, joka roikkui hennosta ketjusta käsissään. Kovin kaunis koruhan se oli, sileä ja kirkas, välkehtien heijastamaansa valoa. Siro risti sopi kyllä nuorelle naiselle, mutta hänen suurissa käsissään se näytti kovin hupsulta, eikä se sopinut siihen ollenkaan... Mutta miksipä demonille olisi risti käteen sopinutkaan. Helpompihan se oli niitä vältellä, ellei välittänyt vaikka tulisikin niiden polttamaksi. Tämän ristin katseleminen läheltä tosin oli osoittanut järkeväksi liikkeeksi, papittaren selvästikin tuntevansa olonsa helpottuneeksi hänen kyetessään tarkastelemaan pyhää esinettä näinkin läheltä. Ophelia avasi kuitenkin hetken hiljaisuuden jälkeen suunsa, toisen pahoittelevien sanojen myötä katse siirtyi riippuvasta rististä takaisin tytön kasvoihin, kiitollisen hymyn koristellessa vanhemman huulia.
"Arvostan toki sanojanne, mutta pelkäisinpä ripittämisen tapauksessani olevan myös kovin kivuliasta. En uskoisi kenenkään hyväksyvän demonia kirkkoon muutenkaan, tuskin edes Jumalannekaan," Roswell naurahti huvittuneena ehdotukselle. Huvittuneena kyllä, muttei kiittämättömänä. Kuten tuo sanoikin, arvosti hän tarjousta todella, mutta olisi parempi olla ottamatta sitä vastaan. Papittaren mielestä se olisi varmasti parantanut asioita, mutta demoni tiesi siitä seuraavan ongelmia, vaikka se onnistuisikin. Ja olihan hän loppujen lopuksi onnellinen näinkin.
Sana "mutta" särähti kyllä ikävästi korvaan, mutta jonkin pahemman epäkohdan sijaan Ophelia ilmoitti vain, että omasi lisäkysymyksiä aikaisemmin vastattuihin kysymyksiin. Siihen Roswell vain nyökkäsi myöntyvästi; kysymyksissä ei ollut mitään pahaa ja mieluustihan hän niihin vastasi. Hopeaketjun varassa risti laskettiin takaisin pöydälle, sen jäädessä miehen läheisyyteen.
"Aivan. Pahoitteluni, olisin voinut olla tarkempi," demoni naurahti ja nyökkäsi pidemmän kumarruksen anteeksipyynnöksi.
"Olen kyllä käynyt kylässä salaa muiden katseilta useammankin kerran omista syistäni menneisyydessä ja kauan ennen kuninkaan tapaamista, mutten koskaan ole hiiviskellyt muurien ympäristössä. Mutta sinä päivänä tarkoitukseni oli päästä sisään linnaan. Tapaamaan kuningasta, tietenkin," tuo nauroi aloittaessaan selityksensä,
"Mutta hiiviskely ei edelleenkään käynyt mielessäni. Tein sen, mitä kuka tahansa muukin kunniallinen kansalainen tekisi ja kävelin porteille. Vartijat eivät ymmärrettävästikään arvostaneet demonin läsnäoloa vaikkei aikeinani ollut hyökätä, joten he näkivät vangitsemiseni parhaana vaihtoehtona. Tietenkin menin mukana, mitäpä muutakaan olisin tehnyt. Ja se oli toki yksi tapa päästä sisälle, eikö?" Roswell virnisti kohottaen kulmaansa kysyvänä. Oli hankala sanoa noiden sanojen perusteella, oliko tuo ollut ovela ja suunnitellut kaiken etukäteen, vai menikö vain virran mukana. Vai oliko tuo loppujen lopuksi täysi itsetuhoinen sekopää. Lopputuloksista ei kuitenkaan voinut kiistellä.
"Palvelujani tarjosin aivan itse. Ei minua haittaa palvella ja olla jonkun alaisena, mutta orjaksi en suostu. Minua toki voi yrittää pakottaa, mutta helpompaa se on kaikille, jos olemme yhteistyökumppaneita," demoni hieraisi leukaansa samalla kuin tuumi, mihin kysymykseen olisi seuraavaksi järkevää vastata,
"Jos selittäisin ensiksi, miksi tarvitsen teitä. Uskoisin sen antavan parhaimman pohjan sanoilleni ja teoilleni. Kuten kaikki elävä, tarvitsen ravintoni, mutta ruoka ei käy pitämään minua elossa. Tarvitsen jotain teiltä- Ah, mutta älkää huoliko. Se ei satuta tai tapa ketään, enkä tee mitään koskaan, jos toinen osapuoli ei siihen ole suostunut. Olen kiitollinen avusta ja tahdon toki, että sen antamisesta voidaan nauttia," keltaiset silmät kaventuivat hieman miehen kehrätessä lisää niitä kovin demonimaiselta kuulostavia puoliaan, mutta tuo koki kuitenkin sopivammaksi jättää kertomatta mitä loppujen lopuksi tarvitsi muilta elääkseen. Ei kai sellainen olisi sopivaa papittaren kuullen, etenkin kun toinen oli vielä noin nuori tyttönen... Mieluummin sitä seliteltiin, mitä kaikkea ei tehty, ettei toinen ehtisi taas huolestua tai säikähtää.
"Tarvitsen teidät siis elävinä, eikä sota tai teidän ajamisenne pois auttaisi minua ollenkaan. Pidän teistä toki muutenkin, olen asunut kanssanne, nähnyt teidän kasvavan siksi, mitä nyt olette. Tunnen teitä, enkä tahdo nähdä teidän lähtevän kodistanne. On paljon ongelmia, mutta uskon kuninkaaseemme. Hän on kovin hyväsydäminen ja jos joku tulee koskaan kaksi kansaa yhdistämään, uskoisin Hänen teoillaan olevan suuria vaikutuksia siihen. Tahdon auttaa Hänen Majesteettiaan toteuttamaan yhteisen unelmamme, päättäkää te, onko se itsekästä vai ei," Roswell kävi vaihtamaan painoaan puolelta toiselle, katsellen tytön sinisiä silmiä hymyillen.