Meillä on vieraita || Sands

Linnasta löytyy käytävää jos toistakin, jolla vaellella päänsä pyörryksiin. Linnasta löytyy myös lumottuja salakäytäviä, jotka ovat erittäin vaikeita löytää tai sitten täysin mahdottomia avata ilman loitsuja. Käytäviä valaisee pimeällä hiljalleen edes takaisin lipuvat sinivalkeaa valoa kajastavat, lumotut valopallot. Käytävät ovat myös melko autioita ja maltillisesti sisustettuja.

Valvoja: Crimson

Meillä on vieraita || Sands

ViestiKirjoittaja Aksutar » 08 Marras 2012, 20:03

Aran

Päivä oli ehtinyt jo hämärtyä ja muuttua illaksi. Pimeä tuli aikaisin tähän aikaan vuodesta, joten vähemmästäkin harmitti, jos koko päivä oli jotain menoa. Päivänvalosta ehtinyt nauttia ollenkaan. Lunta oli satanut jo hienoinen kerros päivänä jos toisenakin, kuitenkaan lumivaippa ei vielä tuntunut olevan pysyvää mallia. Arot olivat suorastaan masentavaa katseltavaa tähän vuodenaikaan. Kaikki se vehreys oli kadonnut ja jäljellä oli vain ruman valkeanruskeaa, kumpuilevaa maastoa silmänkantamattomiin. Quinn oli myös kuin kuollut, syksyn kaunis lehtimeri oli jo tippunut ja jättänyt jälkeensä alastomanoloisen metsänreunan. Ulos oli aina niin masentavaa vilkaista.
Haltioiden kaupunki kuitenkin loisti yhä kauneudellaan, vuodenajasta riippumatta. Lumotut, helmiäishohkaavat seinät sekä siellä täällä risteilevät valopallot loivat kauniin raikasta tunnelmaa pimeneville kaduille. Kylmä ilma kuitenkin ajoi kaikki ajoissa takkatulien ääreen. Aroilla lähes alati puhaltava tuuli ei tehnyt hyvää kenellekään. Valitettavasti katuja oli kuitenkin vartioitava, eivätkä partioivat sotilaat saaneet karata kylmyyttä sisätiloihin. Sääli sinänsä, mutta mitäpä se monarkkia kosketti.

Aran oli koko päivän viettänyt sisätiloissa, lämpimässä. Sen suhteen hänellä ei siis ollut valittamista. Päivä oli kuitenkin ollut kiireinen, eikä Aran ollut ehtinyt yhtään rentoutua. Päivä oli suorastaan stressaavan kiireinen, eikä Aran uskonut jaksavansa saatikka haluavansa tehdä mitään enää sen jälkeen, kun sovitut tapaamiset ja kokoukset oli hoidettu. Kuitenkin, kesken päivän oli kuningas saanut ilmoituksen erittäin mielenkiintoisesta vangista, joka oli tuotu linnan tyrmiin. Moista tietoa ei Aran voinut sivuuttaa, vaan päätti vielä ennen omaan rauhaansa vetäytymistä käydä tervehtimässä tätä vierasta.
Joten, kun kaikki sovittu oli alta pois, kävi valkeaan pukeutunut kuningas suuntaamaan tiensä kohden linnan tyrmiä. Aran ei vaivautunut vaihtamaan vaatteitaan uutta tapaamista varten, sillä kyseessä ei ollut kutsuvieras, eikä Aranin mielestä kovin arvostettava henkilö. Yllään monarkilla oli valkoiset, pitkävartisiin saappaisiin pussitetut, löysät housut, sekä polviin asti yltävä valkoinen, hopeakoristeinen takki, jossa oli korkea kaulus.
Pitkä askel vei rappuset alas, tyrmien käytäville kera kahden vartijan. Kuningas käytiin ohjastamaan oikean sellin luokse ja monarkille avattiin ovi, jotta tuo saattoi astua sisään tervehtimään sellin uutta asuttajaa. Vartijat jäivät ovelle vahtimaan, mutta ovea ei kuitenkaan suljettu Aranin perästä. Oli hyvä pitää se auki, jos vanki päättäisikin kaikkia oletuksia vastaan yllättää hyökkäämällä. Tosin, leini turha miettiä, kumpi olisi voittanut kaksintaistelussa.
Kreivi Fortescue. Tämä on suorastaan.. yllättävää, sanoisinko Ääneen oli sekoittunut ripaus huvittuneisuutta ja halveksuntaa Mikä suokaan meille tämän kunnian?


// Sands sinä peikkojen kiistaton kuningas, astu esiin siltasi alta ja tuo kidnappaamasi prinsessa Garrett mukanasi. Kiitos.
Kerro jos Aran saa ruoskia tuhmaa Garrettia. Vähän läpsiä pyllylle //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 08 Marras 2012, 22:24

Olisi huutava vääryys tuhlata ne lyhyet alkutalven päivät neljän seinän sisällä makoiluun, kun ulkonakin oli niin paljon tekemistä. Ellei käsissä sattunut olemaan todella hyvää kirjaa. Nahorin kreivillä ei ollut halua uppoutua lukemisen pariin tänä aamuna, hän oli viettänyt jo turhan pitkiä aikoja sisällä, enimmäkseen pelosta hyökkäyksien suhteen. Haltiat olivat käyneet röyhkeiksi, sanottiin, joten turhat ulkoilut oltiin jätetty vähemmälle ja vartijoiden partiointia maiden reunoilla lisätty. Ehkäpä Garrett uskoi kestävänsä ja pystyvänsä odottamaan aina siihen asti, että vihoviimeinen suippokorva oltiin saatu hengiltä ennen kuin ulos suuntasi, mutta elämä sisällä oli käynyt tylsäksi. Tähän aikaan vuodesta maisemat eivät olleet kovin kaunista katseltavaa ja ilmakin oli kovin kylmä, mutta kirpeä sää ja pieni ratsastusretki metsien poikki olisivat tällä hetkellä juuri sitä, mitä kaivattiin. Harmi vain, ettei ilma ollut vielä tarpeeksi kylmä kaikkien niiden uusien turkisten kokeiluun...

Typerä lähtisi ulos ilman vartijoita, etenkin jos oli joku yhtä tärkeä, kuin hän. Etenkin näinä vaarallisina aikoina, milloin kehenkään ei voisi luottaa ja haltioita voisi olla joka nurkan takana. Jotkut vastustivat kreivin ideaa, mutta kukaan ei saisi Garrettin mieltä käännettyä, jos tuo siihen kunnolla oli paneutunut. Eipä aikaakaan, kun nuori herra kiisi metsäteitä poikki valkean ratsunsa senhetkisen suosikkihevosensa selässä, vartijat visusti takanaan. Vaaleat hiukset hulmusivat tuulessa; kylmä oli, muttei kuitenkaan niin kylmä, että tarkasti laitetut hiukset tahdottaisiin litistää jonkin sortin hatulla. Paksu, tummanpunainen samettitakki oltiin kyllä vedetty ylle lämmikkeeksi, se olisi tarpeeksi lyhyelle retkelle.

Sen piti olla lyhyt retki. Kuka olisi uskonut, että juuri sinä päivänä, juuri sinä hetkenä, olisi isompikin lauma verenhimoisia suippokorvia vaanimassa kunnon kansalaisia metsän pimennossa? Hän ei päässyt karkuun. Garrettia yritettiin suojella, tietenkin. Sehän oli vartijoiden työ ja siitä heille maksettiin, mutta ilmeisesti hänen olisi aika hankkia kerrankin kunnollisia vartijoita suojakseen. Kreivi ei kuitenkaan tiennyt, mitä siinä tilanteessa oli tapahtunut, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Hän ei tiennyt, mitä vartijoille tapahtui, hän tiesi vain sen, että yhtäkkiä oli sidottuna vastusteluistaan huolimatta. Potkuista ja lyönneistä ei ollut mitään apua, eivätkä haltiat irrottaneet saastaisia näppejään vaikka hän kuinka selitti kuka oli, kuinka voisi pitää huolen, että jokainen häntä vastustavasta suippokorvasta mestattaisiin ja kirouksetkin menivät kuuroille korville. Ei hän edes tiennyt, ymmärsivätkö haltiat sanaakaan siitä, mitä sanoi... Mutta se ei lopettanut huutamista. Huudot loppuivat vasta, kun Garrett ei yksinkertaisesti jaksanut enää. Vaikka hän olisi kuinka väsynyt, ei murhaavaa katsetta päästetty lipsahtamaan pois kasvoilta. Koko pitkän matkan ajan jokainen sieppaukseen osallistunut haltia sai tuntea pistävän tuijotuksen takaraivossaan, läpi kuolleiden ja kuuraisten ruohonkorsien täyttämien arojen, aina sen typerän, kirotun kaupungin porteille. No, ehkä hetkeksi katse herpaantui haltioista itse rakennelman katseluun, sen valkoisina hohtavien seinien näyttäessä suorastaan tarunhohtoisilta näin läheltä... Ja kaukaakin, kuin linna suoraan satukirjoista. Silti, se oli typerä. Ei siinä ollut mitään hienoa. Haltioita oli joka paikassa, haltiat olivat jopa koskeneet häneen tänään ja kaikista hirveintä, takkiinkin oli onnistunut ilmestymään repeämä helmaan...

Garrett ei koskaan tahtonut todistaa haltioiden kaupunkia omin silmin sen sisäpuolelta etenkään jos ne riivatun suippokovat vielä sen kaduilla tallustelivat, mutta vielä vähemmän tahdottiin kaupungin linnan selleihin tutustua kaltereiden väärältä puolelta. Elämä oli kuitenkin julma, eikä toive sen välttämiseksi käynyt toteen. Mutta kreivi ei ollut tehnyt mitään väärää! Tämä ei ollut mikään tapa kohdella jotain niin arvokasta henkilöä, kuin häntä! Vaikka tyrmän ovi lukkiutuikin takanaan, ei Garrett rauhoittunut tai ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, puisteli vain takkinsa liasta ja pölystä. Kaikki tämä vain raivostutti häntä ja kuinka paljon se raivostuttikaan! Matkan aikana vangittu nuori mies oli onnistunut lepuuttamaan jo kertaalleen käheäksi huudettuja äänihuuliaan, hyökäten taas kerran sanallisesti haltioiden kimppuun kolkosta sellistään. Huusipa tuo taas milloin mistäkin, eikä sitä edes tiedetty, oliko ketään oikeasti kuuntelemassa, mutta tietenkin jokaista haltiaa kiinnostaisi kreivin valitukset ja joku olisi korva tarkkana kuuntelemassa ja tuntisi viiltävien sanojen pistävän rintaansa! Sitä valitettiin kohtelusta, haltioiden saastaisuudesta, kaikesta, mikä oltiin ehditty ymmärtää tästä tilanteesta. Ja sitä tehtiin kauan. Tai ainakin niin kauan, kunnes ääntä riitti. Kuiva kurkku ja kipu pakottivat Nahorin kreivin lopettamaan huutonsa, mutta purkautuminen oli saanut tuon edes hieman paremmalle tuulelle. Ainakin hän oli tehnyt osansa haltioita vastaan, mutta tarpeeksi se ei ollut. Ovi oli edelleenkin kiinni lukittu, ja sellaisena se tulisi pysymään. Se, missä Garrettin ääni petti, pelasti tuon voimavarat miehen pulasta ja niinpä seuraavaksi hyökättiin sellin rakenteiden kimppuun.

Heti kun vanki oli lopettanut kivusta parkumisensa ja jalka lopetti jomottamisensa, oli olo kovin kurja. Väsynyt ja mitään ei enää ollut jäljellä, ei hän jaksanut enää taistella vastaan, ei hän jaksanut huutaa tai riehua... Ensimmäisen kerran sieppauksen jälkeen Garrett pystyi hiljentymään ja pysymään paikallaan, tilanteen pakottaessa miettimään ja pikku hiljaa tilanteen vakavuuden nostaessa rumaa päätään. Hän oli vangittuna vihollisten kynsissä, eikä hän päässyt mitenkään pois: mikään, mitä hän teki ei auttanut. Tyrmä oli kolkko, ankea ja niin kovin likainen, siellä ei ollut mitään paikkaa hänelle. Kreivi ei voinut enää kuin vikistä ja anoa kovin hiljaisella äänellään, toivoen, että joku kuulisi. Että joku säälisi. Mutta kukaan ei tullut. Jonkun olisi pakko pelastaa hänet, eikö? Pakkomielteinen sellin ympäri kävelykin loppui aikoinaan, miehen lopulta pakottaessa itsensä nurkkaan istumaan ja rauhoittumaan... Kunhan ensiksi oli uhrannut yhden valkoisista hansikkaistaan kivisen lattian pyyhkimiseksi enimmästä liasta. Kuitenkin häntä inhotti laskea vaaleat housunsa sitä vasten, tuntien kuinka kylmä painautui kivestä kankaan läpi aina hänen takamukselleen... Tämä kaikki oli niin kurjaa. Kauheaa. Jalat vedettiin lähemmäs rintaa, vaaleiden, puuteroitujen kasvojen painautuessa niitä vasten. Hiukset valahtivat miltei yhtä surkeina kuin Garrett polvien päälle kietoutuneiden käsivarsien yli eivät enää yhtä siistit, kuin tämän päivän alussa. Jos tuo itki tilassaan, ei hän sitä myöntäisi.

Lukon avautuminen sai kasvot nousemaan toivosta, mutta hyvin sitä vielä muistettiin, missä oltiin. Toiveikas ilme vaihtui nopeasti uhmakkaaksi, Garrettin noustessa jaloilleen niin nopeasti, kuin pystyi. Hiussuortuviakin siistittiin pois kasvojen edestä. Vaikka hän oli vanki, piti hänen käyttäytyä tittelinsä arvoisesti, olla rauhallinen ja näyttää niille typerille haltioille, mitä mieltä oli kidnappauksestaan ja minne voisivat työntää koko rotunsa! Vierailijaa vastassa olikin nurkassa kovin uhmakkaasti mutta kuitenkin empivästi seisoskeleva ihminen, vaikkakin kasvojen inhoava katse vaihtui hetkeksi joksikin aivan muuksi kreivin nähdessä, kuka sieltä oikeastaan astuikaan sisään. Kenties se oli hämmästyneisyyttä, kenties pelkoa, mutta se ilme sysättiin nopeasti sivuun uhmakkaan tuijotuksen edestä. Tuo valkoisiin pukeutunut mies, melkein kuin hohtaen pimeydessä... Ei voinut olla kukaan muu, kuin suippokorvien "kuningas", samassa huoneessa hänen kanssaan... Hampaita purtiin yhteen silkasta vihasta, käsien puristuessa nyrkkiin.

"Sinulle ja kaltaisillesi ei tätä kunniaa olla suotu," kävi vastaus sähähtämään hampaiden välistä, aivan suhteellisen pitkän ihmisen korkeakantaisissa saappaissa tuntiessa olonsa kovin pieneksi tuon suippokorvaisen ilmestyksen edessä, mutta sitä ei toiselle voitu näyttää. Kunnioitusta Aranin oli turha odottaa häneltä, vaikka Garrett ei voinut olla tuntematta jonkin asteen tyytyväisyyttä toisen tunnistaessa hänet, käyttäessä hänen oikeaa arvonimeäänkin. Mutta tietenkin kaikki tunsivat hänet.
"Kidnappasit minut, psykopaatti! Vaadin, että vapautat minut, t-tai...!" Kaikki se rauhallisuus, mikä oltiin onnistuttu pitämään yhden lauseen ajan oli tiessään. Eihän hän oikeastaan ollut missään asemassa vaatia yhtään mitään, mutta hänhän ei suippokorvan edessä matelisi! Kreivillä oli täysi oikeus vaatia parempaa kohtelua ja pääsyä kotiin!




((Tuon Garrettin köytettynä nättinä pakettina sinulle moponi kyydissä. Pärinä ei suinkaan kuulu moposta. Garrettilla ei ole mitään mahdollisuutta pistää vastaan, jos Aran tahtoo ruokkia sadistisuuttaan, mutta aika nopeasti homma menee säälittäväksi. Voiko niin sadisti olla, että kestäisi Garrettin itkunikotteluja yhden läpsyn jälkeen kovin kauaa.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 09 Marras 2012, 01:09

Toinen kulmista kohosi huvittuneena Kreivin ärhentelystä. Tuollahan oli asennetta.. joskin, asenteen osoitus sattui hieman väärään rakoon. Aran oli kuullut jo puheita, että kreivin alku oli kovasti jo osoittanut mieltään verbaalisesti ja riehunut itsensä ainakin kertaalleen uuvuksiin. Silti tuolla näytti riittävän uhmakkuutta. Oliko silkkaa typeryyttä vai puhdasta asennetta? Kai toisen uhmakkuutta piti jollain tasolla ihailla, joskin haltiasta tuo oli vain huvittavaa, ei mitenkään vaikuttavaa saatikka ihailtavaa.
Sinulle ja kaltaisillesi Kreivi oli selvästi kasvanut haltiavihaisissa piireissä. Temperamenttisuutensa ei ollut yhtään hyödyksi juuri nyt, tajusikohan kreivi sitä itsekään? Garrettin käydessä vaatimaan vapautusta, ei Aran voinut enää pidätellä huvittuneisuuttaan, vaan kävi naurahtamaan kerran jos toisenkin.
Tai mitä? Aran myhäili huvittuneiden naurahduksiensa välistä Kutsut apujoukkoja? Käyt päälle? Kantelet kuninkaallenne?
Kreivi hyvä, olet pahemmassa pulassa mitä uskotkaan. Me emme näe syytä päästää sinua vapaaksi ja kohta minä en näe syytä pitää sinua elossa Olet hyvää viihdykettä, mutta siihen se jää Tosiasiassa Aran saattaisi hyvinkin hyötyä tämän korkea-arvoisen vankina pitämisestä. Ehkä joku oikeasti välittikin tästä ärsyttäväntuntuisesta diivasta.

Kuitenkin Jos osaat mahdollisesti olla niin sanotusti Nätisti, voisin suoda sinulle hieman etuoikeuksia Aran ei edes vaivautunut teitittelemään mokomaan nulikkaa Mahdat olla nälkäinen, hm? Jos osaat käyttäytyä, voisin harkita kutsuvani sinut illalliselle mutta mikäli meinaat jatkaa nimittelyä, en usko, että haluan katsella nättiä naamaasi yhtään tämän pidempään.
Miksikäs ei. Garrett oli huvittava ja jokseenkin huomioonotettava henkilö vihollisten riveissä. Ehkä se oli silkka halu tietää miehestä enemmän, ennen kuin passittaisi tuon pölkylle tai kietoisi pikkurillinsä ympärille. Garrett ei vaikuttanut turhan vaikealta henkilöltä miellyttää, kunhan vain kävi nykimään oikeita naruja.


// Garrett ja alhainen kipukynnys. Eiköhän fyysinen kidutus riittänyt tuon lattialle istumisen myötä? Mahtoi tehdä kipeää >: Huomenna on mustelma sievässä pyllyssä. Marduk tulee puhaltamaan pipiin //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 09 Marras 2012, 02:20

Siniharmaat silmät kaventuivat pieniksi viiruiksi haltian naureskellessa, tuijottaen yhtä uhmakkaana ja niin kovin murhaavasti toista suoraan silmiin, katse täynnä vihaa ja inhoa tuota kuningasta kohtaan. Häntä ei kohdeltaisi näin! Toinen ei käyttäytynyt lainkaan hänen arvolleen sopivasti, eikä hänelle noin vain naurettaisikaan! Tosin... Suippokorva oli oikeassa. Mitä hän voisikaan tehdä? Toisen sanojen myötä Garrettin nyrkit hellittivät puristustaan, tuon koko olemuksen muutenkin vain jotenkin... Luhistuessa sanojen alla, katseenkin painuessa kohti lattiaa. Nuo juuri mainitut tekemiset juuri olisivat ne ainoat asiat, mitä hän voisi tehdä, mutta mitäpä ne nyt auttaisivat? Yleensä hän kutsui vartijoita apuun, mutta ei kukaan täällä auttaisi häntä. Ei kreivi voisi toisen kimppuunkaan hyökätä ilman asetta... Tai voisi, muttei saisi edes sen vertaa vahinkoa aikaiseksi, että se olisi se kaiken arvoista. Vartijat kävisivät vain hänen kimppuunsa ja se olisi sen lorun loppu. Kuningas taas ei voisi auttaa nyt. Kukaan ei voisi auttaa. Vaikka koko Nahorin väki ryntäisi hänen avukseen, se ei olisi tarpeeksi. Kenties suurempi armeija, mutta sana ei koskaan pääsisi perille näin nopeasti.

Garrett oli yksinkertaisesti oikein pahassa pulassa, niin kuin suippokorva sanoikin. Normaalistihan haltiaan ei voisi koskaan luottaa, mutta tämän hän ymmärsi itsekin. Toinen oli hullu ja uhkaili jo tappamisella, mikä sai kreiviparan vain ottamaan pienen askeleen taaksepäin, kauemmas haltiasta. Tietenkin häntä pelotti, eikä hän tiennyt lainkaan, mitä tekisi. Jokin osa hänestä tahtoi heittäytyä toisen miehen jalkoihin anelemaan armoa säästääkseen henkensä, mutta liian suuri osa hänen olemuksestaan oli sitä vastaan, inhoten haltioita ja etenkin tätä kuningasta, kuollen mieluummin marttyyrinä, kuin alentuen yhdenkään suippokorvan tahdon alle. Mutta... Ei Garrett halunnut kuollakaan, hänen henkensä oli aivan liian arvokas siihen! Sisäinen taistelu oli kova, eikä se tainnut olla ulkoapäin katsoessakaan huomaamaton.

Ehdotus illallisesta sai kreivin katseen kuitenkin vihdoin palaamaan maasta kohti Aranin kasvoja, silmien taas muuttuessa kylmäksi, ryhdinkin palatessa. Ruokaa hän ei ollut ehtinyt ajatella tämän kaiken aikana, mutta sen mainitseminen sai hänet kuitenkin huomaamaan, kuinka nälkäinen olikaan... Ratsastusretkensä jälkeen hänen oli aikeina syödä oikein iso päivällinen, lämpimässä kartanossaan, mutta se ei koskaan ehtinyt päästä tapahtumaan. Eikä Garrett ollut saanut palastakaan ruokaa täällä kasvojensa eteen ei sillä, että hän olisi sitä edes syönyt ja kaikki ne riehumiskohtaukset olivat kuluttaneet paljon energiaa. Mutta eihän hän voisi haltian luona syödä! Olisi parempi kuolla nälkään! ...Kai... Ei se varmaan tekisi hänestä sankaria, oliko järkevää kuolla periaatteidensa takia? Ainakin toinen huomasi kreivin olevan kaunis...
"Haltioiden ruoka ei ole sopivaa ihmisille," tuo lopulta päästi sanansa valumaan täynnä myrkkyä suustaan, suojellen itseään ja henkensä puolesta peläten ainakin sen verran, ettei ainakaan suoraan haukkunut suippokorvia ja noiden ruokia. Garrett olisi tietenkin hieman rohkeampana miehenä mieluusti kertonut toisen työntävän epäihmisille tarkoitetun sontansa sikojen eteen, mutta sekin olisi ollut suorastaan eläinrääkkäystä. Ja kenties juuri se oli luettavissa rivien välistä; vaikka tuo oli paljon heikkoutta onnistunut jo näyttämään tämän keskustelun aikana, kovin helposti sitä ei loppujen lopuksi tahdottaisi antaa periksi.
"Myrkyttäisit minut."




((Kyllä, se oli aivan kauheaa. Garrett kertoo Henrylle, miten haltiat pakottivat hänet istumaan kovalla lattialla ja pyllyyn sattui, hyh. Kauheaa kidutusta. Mutta Garrett ei koskaan opi.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 09 Marras 2012, 02:47

Hävyttömästi lupia kyselemättä kävi Aran vähän väliä lukemaan kreivin päänsisäisiä mietteitä. Tuo kun oli niin kovin hiljainen. Aran oli kaikkien kuulopuheidensa jälkeen odottanut, että kreivistä olisi löytynyt vähän enemmän puhtia uhoamiseen. Oliko hän tullut liian myöhään? Ehkä jos hän olisi saapunut paikalle tovin tai toisen aikaisemmin, olisi kreivi jaksanut vielä riehua. Ehkä tuo vielä löytäisi lisäpuhtia jostain, ellei pyörtyisi liikarasitukseen sitä ennen. Aran ei voinut kieltää, etteikö olisi halunnut päästä todistamaan moista. Tai sitä, että nuorimies olisi vajonnut polvilleen armoa anelemaan. Sen ehkä voisikin järjestää, vähän kun kävisi uhkailemaan tätä kuolemaa pelkäävää ihmistä, olisi tuo varmasti alta aikayksikön anelemassa henkensä puolesta.
Saatuaan jälleen katsekontaktin kreivin kanssa, kävi kuningas kohottamaan kulmiaan huvittuneena. Nuorimies tuskin oli edes harkinnut syömistä, mutta nyt kun tuon otti puheeksi, tulisi Garrett tiedostamaan kasvavan nälkänsä pian. Kreivin kommentit saivat kuninkaan kuitenkin hymähtämään.
Samaa ruokaa me syömme, mitä te. Meidän ruokaamme. Te tänne tunkeuduitte ja tulitte metsästämään meidän metsistämme, kalastamaan meidän vesistämme ja viljelemään meidän maillamme. Te syötte meidän ruokaamme, Kreivi hyvä Aran katsoi tehtäväkseen muistuttaa jokaista vastaantulevaa ihmistä siitä, että haltiat olivat se kansa, joka täällä oli ennen moisia lyhytikäisiä häiriköitä Tosin, teidän valmistamana ruoka on yhtä pahaa kuin alaluokan muonat kansani keskuudessa kerta paikalla ei ollut ketään oman kansan alaluokkaa edustavaa, saattoi noita hieman käydä mollaamaan. Hän oli kuningas, hänellä oli varaa arvostella alaluokan ruokia, sillä sai itse joka päivä parempaa.

Ja miksi myrkyttäisin sinut illallisella? Miksi nähdä vaivaa sinun tappamiseen, kun voisin vain käskeä vartijan astumaan sisään ja teloittamaan sinut siihen nurkkaan, jota niin kovasti nuohoat? Kuningas kävi ottamaan askeleen lähemmäksi Garrettia Vaikkakin, mielikuva sinusta kuolemassa hitaasti myrkkyyn on jokseenkin.. houkutteleva. Mutta en näe myrkkyjäni sinun arvoisina


// Henry taputtaa vähän päälaelle ja sanoo, että kyllä se siitä. Garrett on pidempi mitä Henry, miksi?! Garrettin piti olla pieni ja sievä! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 09 Marras 2012, 16:36

"Maiden antimilla ei ole mitään tekemistä teidän kansanne!" Garrett ärähti, lievästi sanottuna tuohtuneena haltian sanoille. Kuinka pöyristyttäviä väitteitä toisen suusta satelikaan! Oli hankala sanoa, oliko moinen luulosairaus kaikkien haltioiden päässä vai oliko tämä jo itseään väärin kuninkaaksi kutsuva se kaikista sairain suippokorva muiden hullujen keskuudessa, mutta yhtään haltiaa kreivi ei ollut nähnyt, jolla vielä olisi järki tallella. Kai oli turvallista ajatella kaikkien haltioiden olevan mielipuolia.
"Te saastutatte kaiken mihin koskette likaisilla käsillänne, pilaatte ilman hajullanne! Saastaiset elukat kuten te eivät ymmärrä hyvän ruoan päälle mitään, olettehan syöneet roskaa koko ikänne!" Garrett jatkoi, sen aikaisemman varovaisuuden ollen nyt tiessään. Tuskinpa tuo enää edes muisti Aranin uhkailuja tai kuinka vaarassa oma henki tässä tilanteessa olikaan, vihan ja nimittelyjen taas lentäessä toisen suuntaan. Tuo suippokorva oli tehnyt jotain täysin hävytöntä, jotain kauheaa: haukkunut hyvää ruokaa ja kehtasipa vielä väittää haltioiden omistavan maan! Typerä haltia ei tiennyt paikkaansa, eikä tuo selvästikään tiennyt, mistä puhui. Garrett sentään oli kulinaristi ja rakasti ruokaa. Kertaheitolla kuningas oli onnistunut pilkkaamaan kahta tärkeintä asiaa tuon elämässä.

"Kokkini kuuluvat maan parhaimmistoon, käyttävät vain parhaimpia raaka-aineita, eikä yksikään suippokorva pääse työntämään sormiaan väliin ja pilaamaan niin koko annosta," kreivi näytti rauhoittuneen hieman saadessaan taas huutaa ja sanoa mielensä kaunistelematta toiselle, tuntienpa olonsa jopa voitokkaaksi... Vaikka vankina sellissä olikin. Omahyveinen hymy koristikin nuoren miehen sileitä kasvoja, tuon katsellessa toista nenäänsä pitkin, silmät kavennettuina... Tosin, haltia sattui olemaan niin pitkä, että päätä piti taivuttaa hieman taakse, pakottaen Garrettin kuitenkin loppujen lopuksi katsomaan toista ylös. Silti, hän tunsi olevansa ylempänä ja voitolla. Kuitenkin, se koppavuus loppui nopeasti taas uuteen uhkaukseen ja Aranin lähestymiseen, saaden lyhyemmän miehistä ottamaan refleksinomaisesti perääntyvän askeleen... Mikä vain loppui hiljaiseen säikähtäneeseen ynähdykseen selän osuessa vasten seinää. Nurkka olikin tullut vastaan nopeampaa, kuin hän oli kuvitellut, mutta nurkassahan hän olikin istuskellut. Eikä hän sieltä päässyt enää pois, vaikka kuinka olisi halunnut haltian ivaavien sanojen jälkeen, aivan vain näyttääkseen toiselle.

"H-haltioihin ei voi koskaan luottaa! Olette kaikki valehtelijoita ja mielipuolia, etenkin sinä!" Garrett kävi puolustautumaan suippokorvan ilmoittaessa, ettei nähnyt oikeastaan syytä myrkyttää tuota... Vaikka ajatus siitä näyttikin toista huvittavan. Ja se oli kammottavaa ja vain lisätodiste toisen hulluudesta! Tietenkin kreiviä olisi miellyttänyt nähdä aivan yhtä paljon Aranin hidas kuolema myrkyn takia, mutta se oli eri asia. Hän oli ihminen ja toinen saastainen haltia. Mutta tätä menoa hän varmaan kuolisi nälkään tässä kamalassa sellissä, eihän hän voisi toisen ruokiin koskeakaan pelosta myrkkyyn... Ja haltioiden ruoat olivat jotain kauheaa moskaa muutenkin, myrkyttivät ilman myrkkyäkin! Tämä oli hirveää!




((Ei Garrett ole pieni ja sievä, hän on pitkä ja kaunis. Malliainesta, katso. Garrett tulee aina olemaan pidempi, kuin Henry. Ja kohta hänelle tulee kriisi, kun ymmärtää olevansa vanhempi, kuin kuningas.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 10 Marras 2012, 21:48

Kuningas alkoi selvästi jo kyllästyä kreivin vikisemiseen. Huvittavaahan tuo oli, mutta ei sitä riehumista jaksanut ikuisuuksiin katsoa. Kreivi ei selvästikään älynnyt omaa tilannettaan kokonaisuutena, eikä Aran oikeastaan ihmetellyt. Garrett ei selvästi osannut ajatella pitkällä tähtäimellä mitään. Siltä tuo ainakin vaikutti. Huvittunut ilme kuitenkin säilyi monarkin kasvoilla, tuon kuunnellessa kreivin paasaamista. Huvittuneisuutta lisäsi kreivin perääntyminen ja ynähdys, kun seinä tuli vastaan. aah, ylipäätään vieraisiin ei kannata luottaa. Loppupeleissä maailmasta löytyy harvinaisen vähän täysin vilpittömiä henkilöitä. Valehtelukin on kovin ruma väitös Mutta toisinaan tavoitteiden saavuttaminen vaatii sitä Kuningas lähti lähestymään piinallisen hitain, rauhallisin askelin kreiviä, katsoen kirjaimellisesti alakanttiin lyhyempää miestä Mutta mielipuolisiksi en meitä kuvailisi

Yllättäen Aran otti nopeamman askeleen kohden kreiviä ja tarrasi tuon niskavilloista kiinni, kääntäen miehen kasvot kohden omiaan. Jälleen kerran haltiakuningas oli tunkenut ehkä turhankin lähelle toisen omaa tilaa.
Alan syvästi ihmetellä, miksei sinua tapettu niille sijoilleen. Äänesi kuunteleminen on kuin kidutusta, oletko edes tietoinen kuinka turhauttavaa on kuunnella ainaista papatustasi? Aran tuskin oli kuullut vielä mitään Garrettin suusta, mutta jo tämä pieni hetki tuon seurassa vietettynä tuntui ikuisuudelta.
Haltia päästi irti Garrettin hiuksista, liuuttaen kämmenensä kuitenkin toisen niskan puolelta kaulalle ja poskelle. Hän koski Garrettiin, mieheen, joka juuri oli paasannut kuinka haltiat koskettaessaan saastuttivat kaiken, likaisilla käsillään.
Toivottavasti viihdyt nurkassasi, uskon että vierailusi täällä ei tule olemaan kovin lyhyt mies myhisi lähellä kreivin korvanjuurta.

// GARRETIN PITI OLLA SULOINEN JA PIENI JA MATKAKOKOA MUKAVUUSSYISTÄ
haha, Garrett senkin ikäloppu. Henry on vielä nuori ja kaunis, Garrettille ilmestyy kohta jo ryppyjä! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 10 Marras 2012, 23:13

Garrett antoi haltiakuninkaalle kovin uhmakkaan katseen nurkastaan toisen puhuessa valehtelusta ja luottamuksesta, haastavasta tuijotuksestaan huolimatta selkä vasten kivistä seinää kuin yrittäessään suojella itseään tulevilta hyökkäyksiltä. Olisipa tuo varmasti sanonut vielä jotain nasevaa vastalauseeksi, mutta sen aloittaminen ja masentava tuijotus loppuivat kuin seinään suippokovan aloittaessa hitaat askeleensa kohti pelokasta kreiviä, lähestyen tuota turhankin määrätietoisesti. Kasvoille nousi enemmänkin hillitty pakokauhu, silmät suurina kuin pelästyneen kauriin, katsellen ja keskittyen vain toisen lähestyviin askeliin. Kaikki muu tässä tilanteessa taisikin mennä ohi, sanat etenkin. Toinen refleksinomainen perääntymisaskel otettiin Aranin päästessä turhan lähelle, aivan kuin sitä odotettiin jotain toisenlaista lopputulosta viime kertaan verrattuna. Seinä oli jo vastassa, eikä yhtään kauemmaksi päästy, Garrettin ollessa ajanut itsensä nurkkaan jo aikoja sitten. Hän oli ansassa, katseen valuessa epävarmuudesta maahan, sivulle minne vain, missä haltia ei ollut keskellä näkökenttää.

Sivusilmällä kreivi joutui kuitenkin todistamaan suippokorvan äkkinäisen liikkeen häntä kohti, silmänräpäyksessä hyökkäämään kimppuunsa. Sitä yritettiin taas kerran painautua seinää vasten, mutta ennen kuin huutoakaan kerkesi miehen huulilta karata, tuntui kova kipu niskassa Aranin tarrautuessa tuota hiuksista kiinni. Koko pieni keho jännittyi kivusta ja pelosta, silmien painuessa umpeen aivan samasta syystä. Suu aukeni kuin huutaakseen, mutta vain pieni pihahdus tuli ulos, kaiken kovemman äänen jäädessä kurkkuun jumiin. Hengityskään ei tainnut enää kulkea, pelon ollessa lamaannuttanut Garrettin miltei kokonaan. Täristen ja kovin jäykkinä kädet nousivat ylös, kuin olisivat halunneet kovasti repiä toisen irti herrastaan, mutta uskallusta ja halua ei riittänyt tarpeeksi käydä inhottuun suippokorvaan käsiksi. Kuitenkin silmät pakotettiin auki, hädän paistaessa niistä kasvojen ollessa pakotettuina katsomaan haltiaa tuon puhuessa. Paljoa hän ei pystynyt rentoutumaan toisen ollessa niin lähellä, vaikka hiuksista ote irrotettiinkin, mutta rintakehä alkoi taas nousta ja laskea kovin nopeaa tahtia, eikä kauemmaskaan päästy.

Se kylmä kosketus liitäen niskasta kaulalle ja sitä kautta hieraisemaan siloista poskea oli ikävä herätys todellisuuteen, sydämen kuin pompatessa kurkkuun. Garrett ei voinut uskoa, mitä juuri tapahtui, tuon taas nytkähtäen tällä kertaa turhankin kovasti taaemmas, kauemmas toisesta, selän törmätessä seinään. Kasvoilla oli outo ilme, sekoitus kauhua, inhoa ja epäuskoa, käden nopeasti noustessa hieromaan kosketuksella liattua poskea... Sillä hansikkaan omaavalla kädellä, tietenkin.
"K-kuinka kehtaat...!" Kreivi vingahti ääni täristen, selvästikin yrittäen saada takaisin aikaisemman rohkeutensa ja arvovaltansa, mutta pelko nitisti senkin yrityksen alkuunsa. Tämä oli kauheaa! Tuo... Tuo otus koski häneen! Pieni vastustus paistoi vielä Aranin kasvoja tuijottavista silmistä, mutta kovaa vauhtia se oli katoamassa pelon alle. Tai kyynelten, pikku hiljaa Garrettkin tunsi silmiensä vettyvän epätoivoisen tilanteen edessä. Ei hän halunnut jäädä tänne! Tyrmä oli kauhea ja missä hän nukkuisi ja hän kuolisi...
"Haluan k-kotiin," saatiin pakotettua vielä ulos, kreivin nyhjöttäessä nurkassaan kovin onnettomana.




((Älä kiusaa Garrettia, on se hänelle kauheaa, sitten kun joku aamu herää ja katsoo peiliin ja hirveää! Sitten voit kuvitella Garrettin kymmenen vuoden päästä. Tai kahdenkymmenen. Huomaan, että sinä kurja runnot Henryä ja pelaat, älä uskokaan, että kovin kauaa Henry saa olla rauhassa kun on linnaan tuotu. Roswell rynnii seinästä läpi heti, kun sana leviää. Sitä varten ne sarvet ovat katso.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Marras 2012, 15:53

Siinä missä Garrett kävi poskeaan hieromaan, näytti kuningas pyyhkivän omaa kättään takkinsa helmaan, aivan kuin olisi karistellut ihmispöpöjä pois hyppysistään. Todellisuudessa sormiin oli jäänyt muutama puuteria, jota kreivin kasvoilla oli näemmä vielä kaiken tämän jälkeenkin. Kun käsi oltiin pyyhitty, kävi katse nousemaan nokkaa nyrpistäen omasta kämmenestä takaisin kreiviin. Ylireagoinniksi laskettava suhtautuminen alkoi pikkuhiljaa muuttua huvittavasta vain ärsyttäväksi. Mies ei selvästikään pienen elämänsä aikana ollut pahemmin törmännyt haltioihin. Yleensä ihmiset eivät pelänneet heitä noin voimakkaasti, mutta Garrett näytti olevan viittä vaille valmis pyörtymään tästä kaikesta, mitä hemmoteltu nuorimies oli kokenut tänään. Hyvä ettei sydänkohtausta saanut.

Aran ei voinut enää muuta, kuin hymähtää halveksuvasti Garrettin vingahdellessa, kuinka halita oli kehdannutkaan koskea häneen.
Pikemminkin kuinka pystyin edes koskemaan sinuun Aran vastasi, ennen kuin kreivi kävi itkemään koti-ikäväänsä. Haltian kasvoilla vallitsi tympääntyneen kysyvä ilme, tuon säälittävämmäksi ei mies enää voinut mennä.
Sinussa tiivistyy syy, miksi te tulette häviämään tämän sodan. Olette heikkoja, yläluokkanne on täynnä itkeviä vätyksiä, joista ei ole mihinkään muuhun kuin köyhien kiusaamiseen ja vaatteiden kuluttamiseen tanssiaisissa ja illalliskutsuilla Kuningas lähti perääntymään kreivin luota ehkä vierailusi täällä vähän karaistaa sinua. Ehkä sitten teloituslavalla pystyt seisomaan suorassa ja kyynelittä, kuten kunnon miehen kuuluisikin.
Mutta kerta niin kohteliaasti kieltäydyit tarjouksestani, jätänkin sinut sotilaideni seuraan Katsokaa josko hänestä saisi irti jotain hyödyllistäkin tietoa, älkää antako mitään mitä hän pyytää Viimeiset sanat oli tarkoitettu sotilaille, jotka ovella seisoskelivat ja pidättelivät nauruaan kreivin suhteen.
Mikäli et halua vielä jotain herjaa kasvoilleni heittää, poistun niin ihanasta seurastasi ja annan miesteni jatkaa tästä


// Vähän pitää kiusata Garrettia että se karaistuu ja vanhenee arvokkaasti. Ehkä Garrettin olisi aika harkita viiksien kasvattamista?
EN KUULE SINUA, HAHMONI HUUTAVAT LIIAN KOVAA KIVUSTA! Roswell saa rynniä läpi seinien kuin raivohärkä. Jos se Ivylle käy niin Roswell voi mun puolesta tulla mukaan peliin, kun hetken Ophelia on saanu leikkiä huolestunutta rakastajatartai siis ystävää. Kysyn siltä heti kun se herää sunnuntaikoomastaan, sikäli mikäli suo kiinnostaa tulla mukaan //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 11 Marras 2012, 18:06

Pieni vastustelu ja uhmakkuus nousivat taas Garrettin kasvoille haltian ihmetellessä halveksivasti, miten pystyikään tuohon ihmiseen koskea. "Aivan!" olisi ollut kreivin vastaus, jos suunsa olisi saanut aukaistua ennen kuin ymmärrys siitä, mitä toinen oikeasti sanoi, tuli päähän. Toinenhan pilkkasi häntä, eikä ihmetellyt sitä kauheaa tekoa, mitä juuri äsken teki! Tuo suippokova meni aivan liian pitkälle, tuohan se saastainen otus oli, ei hän! Kulmat onnistuivat saamaan pienen vihaisen kurtun aikaiseksi ei tietenkään liikaa, ettei ryppyjä tulisi, mutta tarpeeksi, että Aran huomaisi hänen tyytymättömyytensä. Sehän toiselle näyttäisi!
"M-minä en itke!" Garrett sai nyyhkäistyä, ilmeisesti nähden tärkeimmäksi oman maineensa puolustamisen ennemmin haltian pilkkaamaa ihmisrotua. Kenties tuo oli onnistunut pitämään kyynelet vielä silmissään, mutta selvästihän siniharmaat silmät olivat veden takana ja mutristunutta alahuulta purtiin. Muihin toisen ilmoittamiin heikkouksiin sitä ei sitten puututtukaan, ehkei kreivi tahtonut vaivautua tai sitten näki ainakin sen verran totuutta toisen sanoissa, ettei osannut sanoa mitään. Kyllähän hän piti tanssiaisista ja illalliskutsuista...

"Me voitamme!" Edes jonkin verran rohkeutta pääsi palaamaan mieheen tuon tukeutuessa lajitovereihinsa ja uskoon ei, tietoon voitosta. Oliko se sitten vain silkkaa jääräpäisyyttä vai outo ja odottamaton osoitus jonkin sortin henkisestä vahvuudesta Garrettilta, jääkööt jokaisen itsensä päätettäväksi. Tuskinpa tuo itsekään tiesi. Uhkaukset tulevasta teloituksesta kuitenkin muistuttivat kreiviä, että tuo oli yksin vihollisten keskellä ja haltiakuningas oli hullu, joka varmasti uhkauksensa pitäisikin. Kauhu alkoi taas saada tuosta vallan, vaikka niin kovasti olikin yrittänyt saada itseään takaisin kokoon. Aran muistutti taas siitä illalliskutsusta, mistä oltiin vihasta ja inhosta kieltäydytty, saaden vangin vatsan vääntämään ilkeästi. Suippokorva jätti Garrettin täysin huomioimatta ottaessaan vartijat puheillensa, saaden miehen ymmärtämään kuinka yksinäistä tämäkin oli ollut. Aran oli ainoa, joka oli oikeasti puhunut hänen kanssaan, eivätkä virnuilevat sotilaat näyttäneet yhtään sen innokkaammalta juttuseuralta, kuin muutkaan sieppauksessa mukana olleet haltiat.

Hetken aikaa kreivi pystyi olemaan hiljaa, nyt kun pääsi taas tarpeeksi kauas suippokorvasta. Ajatteli jopa mieluusti pitävän suunsa tukossa, ettei vuotaisi mitään tietoa viholliselle. Ottaisi vangitsemisensa vastaan kuin mies, näännyttäisi itsensä mieluummin nälkään, kuin ottaisi murustakaan saastan käsistä! Purisi kielensä poikki, jos ei muuta! Kuolisi sankarina! Mutta... Häntä pelotti. Kaksi haltiaa etenkin aseistettua sellaista olivat paljon pahempia, kuin yksi! Vaikka se yksi haltia olisikin mielipuoli haltiakuningas. Vartijat varmasti vielä satuttaisivatkin häntä ja, ja... Kaikkea hirveää!
"Ä-älä!" Hätääntynyt huudahdus vihdoin pakottautui ulos, Garrettin jopa ottavan askeleen lähemmäs poistuvaa Arania, käsi ojennettuna tuota kohti kuin apua pyytääkseen. Kuinka säälittävältä se näyttikään ja sen hän itsekin ymmärsi, äkkiä laskiessaan kätensä takaisin sivulle.
"Älä jätä minua tänne," tuo sai sanottua, katuen miltei kaikkea sanomaansa ja toisen tarjouksen hylkäämistä, lopulta jopa hampaidensa välistä pakottaen:
"Pyydän."




((Pyh, arvokkaasti muka. Vihjaatko, että jonain päivänä Garrett olisi rauhallinen ja ajattelevainen partaveikkokreivi? Hirveä ajatus, Garretthan olisi silloin melkeinpä... Hyödyllinen! Ja kyllä se Aran saa kohta tuntea sängen meidän pienen sankariprinsessan poskilla, jos ei pariin päivään anna pitää huolta parranajelusta.

NO MINÄ HUUDAN KOVEMPAA JA ROSWELLKIN MYLVII KUIN SONNI IKÄÄN. Mieluusti Roswell tekee vaihdon Ophelian kanssa ja jatkaa Henryn rakastelua. Jos Henry tahtoo. :<))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Marras 2012, 22:07

Me voitamme Niin, antoi kreivin nyt uskoa mitä halusi. Jos Aranilta kysyttiin, ei ihmisillä ollut mitään mahdollisuuksia heitä vastaan nyt. Noilta puuttui vahva ja luotettu hallitsija. Kääpiöiden väliintulo oli vain hidaste, minikasvuisista ihmisistäkin piti nyt päästä eroon. No, ei se mitään, kyllä Aran uskoi ainakin saavansa haluamansa pian.
Aran käännähti kannoillaan ja oli jo muka lähtöä tekemässä, kun kreivi päätti avata suunsa suorastaan hätääntyneenä. Koreapukeinen kuningas kääntyi puolittain kreivin suuntaan, katsoen kulmat koholla askeleen lähemmäs ottanutta kreiviä. Katse kävi seuraamaan ylös nousseita käsiä, jotka nyt laskeutuivat takaisin alas. Kuninkaan suupieli kävi nykäisemään virneen aloitukseksi, mutta mies hillitsi ilmeensä ja pysyi kivikasvoisen arvostelevana. Kreivi kävi suorastaan anelemaan, ettei kuningas jättäisi häntä tänne kylmenevään selliin. Kuningas näytti ilmeettömältä, mutta syvällä sisällään hän virnuili. Olipa kreivi helppo, hän kun oli luullut, että ihmistenkuningasta oli ollut helppo höynäyttää, Johdatella. Tosin, pystyikö Garrettilta nyt suuria ihmeitä odottamaankaan. Varmasti tuo mieluummin katsoi muut mahdolliset vaihtoehdot, ennemmin kuin jäisi kylmälle kivilattialle istuskelemaan.

Nöyryys ei taida olla sinulle kovin yleinen hyve Aran kävi vastaamaan lopulta, samalla kun kääntyi kunnolla kreiviä kohden Saisit opetella sen käyttämistä.
Mutta ehkä tämä olisi hyvä hetki osoittaa sinunlaisillesi sivistymättömille ipanoille, millaisia me oikeasti olemme.. No, Garrett oli jo saanut todistaa Aranin ilkeää puolta vaikka tuo ei todellisuudessa ollut saanut kuin esimakua siitä joten ehkä vielä ei ollut turhan myöhäistä koittaa tulla toimeen kreivin kanssa. Ei sillä, että Aran olisi millään tavalla kiinnostunut kaveeraamaan saastaisen ihmisen kanssa, varsinkaan näin typerän yksilön suhteen. Ei, heidän piti selvittää jos Kreivi tiesi jotain arvokasta. Mitä tahansa, mistä haltiat saattaisivat hyötyä. Parhaimmassa tapauksessa tuo olisi yhtä helppo käännyttää omiaan vastaan, kuin nuori kruununprinssi aikanaan. Haltia virnuili ajatukselle mielessään, moinenhan saisi koko ihmiskansan epäilemään jokaista johtoportaan henkilöä. Sisäistä kaaosta ihmiset tuskin tarvitsivat juuri nyt.
Seuraa sitten Aran tokaisi lopulta viittoen pienesti kreiviä liittymään seuraansa. Askel lähti viemään pois tyrmiltä, samalla kun vartijat pysyivät tiukasti kaksikon kintereillä. Yhdelle vartijoista annettiin käsky haltiakielellä käydä ilmoittamassa palvelusväelle, että kuninkaalla oli tänään seuraa illallisella. Tuo sotilas poistuikin hetkeksi saattueesta, joka lähti kulkeutumaan käytäviä pitkin kohden pienempää illallissalia, johon oli yhdistetty myös oleskelutilat.


// Garrettille pitää kasvaa sänki tämän pelin aikana, minä vaadin. Ja ei sitä koskaan tiedä, jos Garrettista tulisi fiksu. Ja hyödyllinen! Kylmä tosiaisa taitaa kyllä olla, että Garrettin pitää joko kuolla nuorena Aran voi huolehtia siitä tai sitten muuttua vähän fiksummaksi. OR NAAAAAT!

Totta kai Henry haluaa Roswellin nähdä. Heti. Nyt. Ota hänet nyt ja tässä kaikkien edessä, hellästi. Ivylle käy jos Roswell paikalle tupsahtaa heti kohta, tai sitten Roswell voi tulla aamulla. Sikäli mikäli sulla ei ole mitään yks peli per hahmo/yksi peli per yksi pelaaja periaatteita.
Sporttinen rölli ota yhteyttä yksärillä tämän suhteen ja kerro ideamielipidetoiveehdotuksesi //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 11 Marras 2012, 23:26

Garrett katui jo hieman sanomaansa haltiakuninkaan pysähtyessä paikoilleen. Varmasti tuo kirotun suippokorva nautti tästä, kääntyen puoleksi jo hänen suuntaansa, silmät terävinä katsellen. Arvostellen koko kreiviä tuon säälittävässä olotilassa, kysyvänä, mutta niin... Arvostelevana. Kuinka alaston olo tässä tulikaan toisen katseen alla, olo oli kuin roikkuvalla lihakimpaleella, jota kokki katseli joka suunnasta katsoakseen, josko se oli tarpeeksi hyvä ruokaansa. Hetken aikaa pistävä katse sai miehen kadottamaan ihmisen arvonsa, Garrettin oman katseen valuessa lattiantasoon, kuin ei olisi edes tarpeeksi arvokas katsomaan toisen silmiin. Eihän tuo voisikaan kohdata toisen katsetta, ei tässä tilassa. Hän oli säälittävä ja anoi viholliselta armoa sen jälkeen, kun oli itse sysännyt ruokkivan käden sivuun aikaisemmin. Jos sitä oli aikomuksena hyväksyä toisen ehdotus, olisi se pitänyt tehdä jo silloin. Silloin, kun olisi voinut vielä pitää edes joitain rippeitä ylpeydestä ja hoitaa asiat sivistyneesti. Eikä Aranilla ollut mitään syytä hyväksyä, sekin mahdollisuus kävi kutittelemassa kreivin mieltä. Entä jos toinen vain nauraisikin, kieltäytyisi ja lähtisi pois, vaikka hän näin alas oli joutunut menemään? Tahrisi hänen ylpeytensä entisestään? Kuinka kauhea ajatus...

Pitkältä ja piinaavalta tuntunut odotus hiljaisuudessa haltian arvostelevan katseen alla sai vihdoin loppunsa, pidemmän miehen lopulta kääntyessä kunnolla Garrettia päin, noista kahdesta huomattavasti nuoremman jopa nostaessa silmänsä lattiasta kohti toista, miltei toiveikkaana. Toisen sanat saivat kyllä katseen valumaan nopeasti takaisin maata, mutta ei toki pettymyksestä kieltäytyvästä vastauksesta. Aranhan kuin moitti häntä, nuhteli kuin sitä pientä ipanaa, miksi toinen häntä kuvasikin. Vähemmästäkin sitä nolostuttiin ja tunnettiin häpeää, mutta ennen kaikkea, mitä hän edes vastaisi toiselle? Tässä tilanteessa tuntui, että jokainen kreivin päähän tuleva ajatus oli typerä ja saisi haltian vihastumaan ja heittämään hänet takaisin selliin, lähentämään teloituspäivääkin. Varmasti. Niinpä kerrankin Garrett piti pienen suunsa tiukasti supussa, eikä edes vastustellut katseellaan tai ruumiinkielellään. Kovin sievästihän tuo siinä nökötti, alistuneena ja katuvana.

Kahdesti ei Aranin pitänyt kreiviä pyytää seuraamaan, tuon nostaessa katseensa ja ottaessa pari nopeampaa, lähestyvää askelta, varoen kuitenkin vartijoita matkallaan lähemmäksi kuningasta. Olo oli suorastaan kuin koiralla, joka seurasi kiltisti isäntäänsä tuon käskiessä, kuinka nöyryyttävää tämä olikaan... Pakko oli kuitenkin pysyä toisen kintereillä, ettei mitään pahempaa tapahtunut. Garrett ei silti uskaltanut olla liian lähellä haltiaa, olihan tuo edelleenkin hullu ja vihollinen, vieläpä se, joka kuninkaan murhasi. Ja tässä hän oli, kaveeraamassa niin vaarallisen vihollisen kanssa. Kauheaa. Turhan lähellä marssivat, seuraavat sotilaat eivät saaneet miestä lainkaan rentoutumaan, tuon kokoajan pikku hiljaa valuessa kauemmaksi Aranista, kunnes ymmärsi kuinka lähelle oli seuraavia haltioita joutunutkaan, ottaen sitten taas pari nopeampaa askelta kohti haltiakuningasta hätääntyneenä. Paljoa sitä ei ehditty katsella ympärille suurin osa huomiosta kun oli kiinnitetty haltioihin ja toisen sotilaan epäilyttävään katoamiseen mutta tarpeeksi kuitenkin ehdittiin nähdä matkalla selleiltä asuintiloihin. Linna oli linna, ja korea sellainen. Parhaintahan sitä ostettiin, jos oli rahaa. Garrett ei kehuisi haltioiden tekeleitä mielessäkään, mutta paljon parempaahan tämä oli kolkkoon tyrmään verrattuna.




((No voihan sellainen kasvaa, jos ei anna ajella partaa jokuseen päivään. Tuskin Garrett osaa edes omaa partaansa ajaa. Aran saa hoitaa ruman sängen pois, kun huomaa sellaisen uudella lemmikillään. Hirveään kuntoon nuo ihmiset joskus päästävät itsensä, jos niistä ei pidä huolta. Garrettia pitää läpsiä ja sitten hoitaa, niin eihän hienopylly enää ollenkaan tiedä, miten suhtautua mihinkään. Ehkä joskus isona Garrett kasvattaa komean parran ja parta toimii aivoina.

Pfft, mitä nyt toisessa pelissä Roswell ja Ophelia ovat rauhallisella teehetkellä, toisessa pelissä kädet kyynärpäitä myöten veressä ja huutavat. Normipäivä. Syöminen on urheilulaji, näin teen.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 14 Marras 2012, 15:14

Linnan käytävät olivat hiljaisia tähän aikaan illasta. Päivän työt olivat jo tehty ja palvelijatkin saivat hieman rauhoittaa työtahtiaan. Mitään suurta ei ollut luvassa illalle, joten mitään suurta liikennettäkään ei ollut havaittavissa. Satunnaiset vastaantulijat kumarsivat kuninkaalle ja katsoivat pitkään tuon perässä roikkuvaa ihmistä. Kuka tuo oli? Moista jäätiin vain ihmettelemään, kun tuo pieni saattue käveli pysähtymättä ohitse.
Lopulta he saapuivat perille. Ruokailutilan ovet käytiin avaamaan kuninkaalle, jonka perässä Garrett sai astella huoneeseen. Hillityn, mutta silti kauniisti sisustetun huoneen keskellä oli katettu pöytä.
Ikkunasta näki ulos pimenevään iltaan, aina kaupungin yli aukeille aroille. Sää ei ollut mitä ihanin enää tähän aikaan, tuulen yltyessä jälleen aroilla. Pimeä ilta ja myrskyävä tuuli eivät todellakaan houkutelleet pahemmin ketään liikkeelle.
Palvelijat kävivät vielä hääräämässä pöydän ääressä, kaataen viiniä laseihin ja asetellen tarjolle alkupaloja. Nuo kuitenkin poistuivat paikalta hätäiseen, kumartaen kuninkaalle poistuessaan. Aran vaihtoi vartioiden kanssa pari sanaa, pyytäen noita odottamaan ovien ulkopuolella. Garrettista ei ollut mitään hälyttävää vaaraa kuninkaalle, joten hän ei tarvinnut omasta mielestään ketään seisomaan aseen kanssa vierellään, jos Garrettin kanssa samassa huoneessa oli. Tuo mieshän oli suorastaan säälittävä, Aran epäili, ettei mokoma osannut edes asetta pitää käsissään, saatikka sitten vahingoittaa ketään moisella. Vartijat kävivät toteuttamaan kuninkaan toiveen ja astuivat ulos ovista, sulkien ne perässään. Valmiina kuitenkin palaamaan saliin, mikäli tarve sitä vaati.

Katse lipui hitaasti ovelta kreiviin, kun kuningas oltiin vihdoin jätetty kaksin tuon kanssa.
Kovin vaitonaiseksi menit Aran tokaisi hymähtäen, samalla kun käveli pöydän ääreen nostamaan oman juomapikarin käsiinsä Ei sillä, että sinun täytyisi puhua, jotta tietäisin mitä ajattelet Virne levisi kuninkaan kasvoilla.
Sinä tuskin arvostat tietoa siitä, että saastainen haltia menee ja tunkeutuu mieleesi? Hauskinta tässä kuitenkin on se.. Askel vei lähemmäs kreiviä Ettet sinä voi estää minua mitenkään


// Ehkä Aran antaa sen parran kasvaa vain, jotta Garrett tulisi hysteerisemmäksi, kun posket eivät olekaan enää sileät, vaan niitä koristaa kamala, pistelevä sänki! Garrettia kun ei voi fyysisesti kiduttaa, kun raukka parka on jo heti ensimmäisestä ruoskaniskusta katkennut. Aran tosin voi vähän pyllylle läpsiä remmillä. Tuhma poika, tuhma.

Normi päivä hovissa, ei mitään uutta. Kyllä Roswell siihen vielä tottuu ja tajuaa, kuinka kaksinaamaista ja kamalaa elämä siellä voi olla.
Syöminen on kivaa jos on jotain ruokaa. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 14 Marras 2012, 18:17

Kaikeksi onneksi ilta oli rauhaisa linnassa, eikä käytävillä liikkunut paljoa väkeä. Kuitenkin niitä kirotun suippokorvia tuli vastaan aivan liian monta, ainakin Garrettin mieleen. Olihan jo yksi liikaa! Nenää oltaisiin varmasti nyrpistetty haltioiden matelemiseen kuninkaansa edessä hänhän ei itse sellaista todellakaan ollut tehnyt hetki sitten mutta ei sitä enää edes jaksettu taistella vastaan, välikohtauksen tyrmässä imien jo kaikki mehut, mitä tähän hetkeen oltaisiin tarvittu. Kreivi ei saanut yhtään kumarrusta, vain oudoksuvia katseita, vihollisten pisteliäät silmät tuntuen niskassa vielä pitkän aikaa katsahduksen jälkeenkin. Normaalisti aatelismies olisi kovin suivaantunut moisesta kohtelusta rahvaalta, mutta nyt hän oikeastaan olisi toivonut, ettei kukaan olisi kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ei edes sitä kysyvää katsetta. Voi kuinka tuo vain olisi tahtonut kadota vaikka syvälle maan syövereihin, pois täältä, pois haltioiden keskuudesta ja noiden tuijotuksen keskeltä.

Garrett ei voinut kuin seurata Arania, läpi toiselle avatun ovien, yhä kovan tarkkailun alaisena. Kovasti yritettiin pitää etäisyyttä kaikkiin ja vaikuttaa muutenkin suhteellisen... Pieneltä, aivan kuin se auttaisi katoamaan. Olihan keskellä korea pöytä, jolle palvelijat olivat vielä asettelemassa tarjoiltavaa, mutta ajatus ruoasta ei saanut oloa yhtään paremmaksi kovasta nälästä huolimatta. Mietteet eivät voineet kuin ajautua takaisin kotiin, mitäköhän kaikki tekivät ilman häntä? Syötiinköhän sielläkin? Kovasti niitä kauheita aatteita siitä, ettei hän koskaan enää tulisi astumaan jalallakaan kartanoon, ettei hän koskaan palaisi, yritettiin pitää loitolla. Edes jostain toivonrippeestä piti pitää kiinni, vaikka tämä ei näyttänyt hyvältä... Eikä maisemakaan, Garrettin katseen hakeutuessa pikku hiljaa ajatuksissaan kohti ikkunaa ja siitä avautuvaa näköalaa. Kuinka pimeä ulkona olikaan, kuinka kylmältä siellä näyttikään. Mikään ei ollut pidättelemässä tuulta aroilla, sen puhaltaessa viiman lailla kuolleita ruohonkorsia kaukaisuudessa. Karu ja kuollut maisema sopi ainakin tähän tilanteeseen, jos ei muuta. Kreivin mieli ainakin oli synkkä.

Haltian ääni säpsäytti Garrettin mietteistään, siniharmaiden silmien hakiessa toinen näkökenttäänsä. Nyt hän vasta huomasi olevansa yksin toisen kanssa, ainakaan vartijoita ei näkynyt missään. Koko aikansa tuo oli seissyt oven lähettyvillä, ei varmaankaan ollut uskaltanut liikkua paikaltaan minnekään. Hiljainenkin tuo oli ollut, mutta ei kreivi tainnut enää haluta avata suutaan, tyytyen vain tuijottamaan suippokorvan matkaa pöydän luokse. Mutta toisen sanat ottivat kauhistuttavan käänteen, silmien laajentuessa pelosta. Ei kai tuo...?! Eihän se ollut mahdollista! Aran vain huijasi, varmasti! Yritti saada hänet uskomaan jotain tuollaista, ettei koskaan tuntisi oloaan suojatuksi tuon lähellä tai... Jotain!

"Ä-älä!" Garrett nosti kätensä korvilleen, epävarmaa oli, yrittikö tuo vain estää haltian sanojen kuulemista, vai uskoiko sen auttavan oman päänsisäisen yksityisyyden kanssa. Eihän hän tahtonut uskoa toisen sanoja kyvystään, mutta jotenkin oli kauhean... Hankala olla uskomatta. Puolusteleva, perääntyvä askelkin otettiin Aranin lähestyessä, kovin tuttu näky tämän päivän aikana.




((Kauheaa. Ei vain saa antaa tottua siihen, että meidän hienopylly osaa anoa ja kiittää, heti kun annetaan siitä hankkiutua eroon. Kyllä se henkinen kidutus on parasta, vähän vain kipua. Ei saa koskaan tuntea oloaan liian mukavaksi, tai se käy taas änkyräksi. Kukaan ei jaksa katsella sellaista.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 14 Marras 2012, 23:18

Aran sai pidätellä pärskähdystään, ettei käynyt nauramaan suoraa päin kreivin naamaa, nähdessään tuon reaktion. Auttoiko korvien peittäminen muka jotain? Ei oikeastaan, korkeintaan vaimensi haltian omaa ääntään Garrettin korvissa. Tosin, sekin este oli helposti ohitettavissa telepatian avulla. Aran ei tosin ollut varma miten hyvin Garrett saattoi ottaa vastaan telepaattisia viestejä ja tajusiko tuo edes niiden tarkoitusta. Viestejä oli helppo lähettää, mutta vaikea tulkita, ellei ollut harjaannuttanut itseään moiseen. Askel vei aina vain lähemmäksi korviaan peittelevää kreiviä, perääntyipä tuo minne tahansa. Ennemmin tai myöhemmin tuli seinä tai toinen vastaan, eikä Garrett päässyt enää perääntymään Aranista.
Saavutettuaan perääntymään käyneen kreivin olihan Aranilla pidempi askelkin, helposti tuo sai Garrettin kiinni kun oli kävelyvauhdista kyse tarrasi Aran kiinni tuon toiseen ranteeseen. Kreivin oikea käsi käytiin pakottamaan pois korvaa suojaamasta ja vedettiin lähemmäksi haltiaa.
Kreivi hyvä Aran aloitti pakottaessaan toisen kämmenen auki mikäli se jo ei ollut ja kävi asettamaan juomapikarin tuon käteen, varmistaen, että tuo myös piti siitä kiinni, ennen kuin itse irrotti otteensa mokomasta Niin kauan kuin osaat käyttäytyä, minulla ei ole mitään syytä satuttaa teitä. Olen ehkä ilkeä, teidän sanojen mukaan, mutta en sentään täysi psykopaatti.

Vapaana oleva käsi kävi hipaisemaan nopeasti Garrettin leukaa, ennen kuin Aran päästi irti ihmisestä. Askel vei takaisin pöydän ääreen, poimimaan ruokaseuralle tarkoitetun lasin omiin hyppysiin.
Vaikkakin Puhe jatkui samalla kun haltia askelsi omalle paikalleen pöydän ääressä Jo pelkkien tyrmien tapahtumien jälkeen voisin vetää sinut hirteen Oletan kuitenkin, että osaat jokseenkin järkevänä ihmisenä katua tekojasi ja ja ehkä pyytää anteeksi niitä, hmm? Istumaan Aran ei vielä käynyt, mutta juomapikari kävi vierailemassa nyt ensimmäistä kertaa kuninkaan huulilla. Samalla tuo ei voinut olla miettimättä, mitä kreivin kroppa sanoisi väkevistä haltiaviineistä


// Änkyrää ei katsele kukaan. Koskaan. Garrett varo vaan, kohta käydään iholle jos liian söpöksi rupeat //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Seuraava

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa

cron