Kirjoittaja Ivy » 06 Joulu 2012, 13:41
Ophelia
Kuninkaan tapaturmasta oli jo kulunut jonkisen aikaa. Kylillä ja linnansisäpiirissä kierrelleet villit huhut olivat jo suurimmaksi osaksi laantuneet, vaikka epäilijöitä vielä monarkin kunnosta oli, lähinnä ihmisiltä jotka eivät päässeet portinvartioita pidemmälle. Tilanne oli joka tapauksessa kaikinpuolin rauhoittuneempi, ainakin Henryn ympäriltä. Hänen majesteetistaan itse papitar ei tiennyt, hän ei ollut nähnyt tai kuullut mitään mihin luottaisi. Kävijöitä kappelilla oli jälleen ollut runsain määrin, tosin tytön pahaksi onneksi, valtaosa näistä halusivat vain juoruilemaan linnan menoja hänen kanssaan. Näille oltiin vakuuteltu yhtä sun toista, toivottu puheenaiheen lyhyeksi jättämistä. Ophelia ei halunnut tarkemmin juoruilla kenenkään kanssa siitä, kuinka nuori monarkki oli ollut hölmö tai siitä, oliko tyttö varma, etteivät molemmat jalat olleet menneet alta.
Ehkä hän kaipasi päivitystä asioihin, ehkä hän halusi vain nähdä pääsisikö Henry tolpilleen taas piakkoin, jokatapuksessa, häntä ei oltu kutsuttu, joten papitar pakkasi mukaan pari omenaa. Harvinainen herkku näin myöhään vuodesta, mutta onneksi laivat kulkivat yhä sulavasti ja toivat yhä satoa lämpimimmistä maista.
Kori peiteltiin ruudullisella liinalla, kuorintaveitsi oltiin myös laitettu mukaan kaiken varalta. Oli aika ottaa selvää itse miten asiat olivat, ei se kappelillakaan murehtiminen auttanut. Kyllä, Ophelia oli murehtinut ja rukoillut, kuten tapansa pitikin. Oli kumma kuinka ihminen, joka ei oikeasti voinut sairastua, voisi tuntea itsensä sairaaksi siitä huolimatta. Punaisen viitan kultaiset nyörit sidottiin rusetille ja annettiin roikkua vapaana papittaren vetäessä hupun päälleensä ja nosti korin käsitapeeseensa, hyvästeli alttarin ja astui ylös kirpeeseen ilmaan.
Henki höyrysi , lumi narisi jalkojen alla, mutta aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Linnan ikkunat olivat kiteessä ja huurussa, tehden niistä kauniit, kimaltaen auringonvalossa. Se sai Ophelian jouluiselle tuulelle, kohta ihmiset tulvisivat kirkolle, läheltä ja kaukaa ja hän pääsisi lausumaan raamatusta tarinaa, kuinka Jeesus oli syntynyt. Se oli mitä lämpimintä, ihaninta aikaa vuodesta... Piti vain toivoa, ettei sentään se olisi muuttunut tapahtumien johdosta. Pidettäisiinköhän linnalla taas tanssiaiset..? Pieni epäillys kouristi vatsassa, kuinka ilkeän ironista se olisikaan monarkkia kohtaan. Käytäviä lämmitti huoneissa ylläpidetyt takat, saaden Ophelian laskemaan huppunsa sisälle astuttuaan. Palvelijat touhusivat omiaan, juosten siksakkia käytävien lävitse. Jumalan siunauksia viljeltiin sinne sun tänne, mutta yhtäkään parempaa tuttavaa ei tullut vastaan koko matkan aikana aina sinne, missä papitar uskoi Henryn olevan; tämän huoneelle.
Pieni jännitys valtasi tytön, pitäisikö sittenkään? Jos hän vain kysyisi Lilyltä... Ei, kyllä hän olisi tarpeeksi rohkea kohtaamaan kuninkaan, ei tämä varmastikkaan olisi enää yhtä tolaltaan mitä sinä samaisena iltana milloin oli jalkansa menettänyt.
Pieni, hento koputus nakattiin vasten ovea ja Ophelia ei ollut varma kuuliko vai kuvitteliko vain vastauksen, raotti tämä ovea omin ottein.
"Anteeksi teidän korkeutenne, tu-HERRANEN AIKA!" Tyttö parahti, kämmenet heitettynä punoittaville poskille nähdessään monarkin... ylhäällä! Tosin sekin oli vain nippa nappa, tämän ottaessa tukea pysyäkseen ylhäällä.
"Ei ei ei, onko teille annettu lupa nousta?!" Papitar marssi sisälle, suoraan Henryn luokse. Eihän tätä kukaan ollut kaitsimassa, avittamassa mikäli kaatuisi! Tyttö nosti käsiään sen verran, että ylettyi monarkin olille, painaen tätä hellävaraisesti alas, takaisin sängylle, edes istumaan, vetäisten sitten kädet omalle puolelleen.
"Mitä jos lyötte päänne mikäli kaatuisitte?" Ophelia kävi kyseenalaistamaan miehen tekosia, pistäkööt hirteen siitä hyvästä mikäli huvitti. Olihan se varmasti kurjaa olla sängyssä niin pitkän aikaa, kuka tahansa kaipaisi jaloittelua, mutta monarkki ei ollut tunnettu varovaisuudesta.