Kirjoittaja Aksutar » 08 Joulu 2012, 13:10
Aran
Kuninkaan vierailu piilopaikassa oli päättynyt. Aina aika ajoin monarkki kävi tervehtimässä sukulaistaan ja tarkistamassa kylän tilanteen, jotteivät kyläläiset täysin unohtaisi rakasta kuningastaan. Oli hyvä esiintyä välittävänä ja kokokansan kuninkaana, näin piti helpommin aisoissa omat alamaiset. Nyt kuitenkin viikon mittainen vierailu oli ohi ja kuningas suuntasi suurehkon, hyvin varustetun saattueensa kanssa kohden. Aran ei ottanut sitä riskiä, että liikkuisi pienellä saattueella. Vasta syksyllähän hän oli ihmistenkuninkaan yllättänyt, pojan liikkuessa pienellä saattueella. Nuorikuningas oli saanut maksaa siitä kohtalaisen suuresti. No, sen typeryksen murehtiminen ei nyt ollut ajankohtaista, olihan siitä kulunut jo muutama kuukausi ja lunta oli ehtinyt sataa kinoskaupalla maahan.
Saattue kuitenkin kulki ratsain, metsässä, jossa koskematonta hankea löytyi sieltä täältä. Muun muassa piilopaikan ympäriltä. Jokaisen lähdön tai saapumisen jälkeen, illuusio kylän ympärillä piti huolen, että koskematon lumi kuului myös piilopaikan illuusioon. Jälkiä seuraamalla ei kylään voinut löytää.
Matkaa oltiin taitettu eliittitason saattueen kera jo muutama tunti, kun saavuttiin Aodhá järven liepeille. Järvi oltiin ajateltu kiertää kaukaa, sillä yksi ihmisten asuttama kalastajakylä sijaitsi lähellä järveä. Helppohan se olisi ollut oikaista järven jään yli, mutta vielä ei käynyt varmaksi sanominen, kestikö jää ratsujen alla. Riskejä ei haluttu ottaa.
Kuitenkin, taistelun äänet houkuttelivat jokseenkin uteliaan kuninkaan kääntämään kelkkansa lähemmäs järveä. Jotkut tai jotkin ottivat yhteen lähistöllä ja sitä ei sopinut sivuuttaa. Täydessä hiljaisuudessa liikkuva saattue sulautui valkeiden asusteiden ansioista lähes täysin metsään, jossa haltiat olivat oppineet liikkumaan kuin aaveet. Saattue jäi kauemmaksi metsän varjoihin seuraamaan tuota taistelua, jota pienellä aukealla käytiin. Ihmiset olivat hyökänneet suhteellisen pienikokoisen ainakin näin Aranin mielestä, hän oli nähnyt huomattavasti isompiakin lohikäärmeen kimppuun. Loogistahan tuo oli, ihmiset taisivat vihata lohikäärmeitä enemmän, mitä haltiat. Tai no, eihän haltioilla varsinaisesti ollut mitään lohikäärmeitä vastaan, vain monarkilla oli jotain vastaan kolmea vanhinta.
Telepaattisesti keskustelua käytiin kysellen monarkilta, mitä he tekisivät. Periaatteessa tuo asia ei kuulunut haltioille, lohikäärmettä ei kukaan käynyt tunnistamaan liittolaiseksi ja jos jostain liittolaisistaan haltiat pitivät tarkkaa lukua, niin lohikäärmeistä. Tämä oli selvästi puolueeton yksilö, eikä taistelun perusteella voinut sanoa, mikä oli olennon älykkyysosamäärä. Oliko tuo inhimillisellä tasolla, vai pelkkä eläimellinen peto? Sivusta seuraava saattue sai kuitenkin todistaa lohikäärmeen omaavan humanoidimuodon, joten kai tuo jokseenkin inhimillinen oli?
Kauniiseen, monikerroksiseen, valkeaan asukokonaisuuteen pukeutunut monarkki seurasi ilmeettömänä taistelua ihmisten ja lohikäärmeen välillä. Aran selvästi mietti jotain, eikä liennyt vaikea arvata, mitä monarkki pohti. Lohikäärme kuin lohikäärme, jos hän tuon pelastaisi, saattaisi hän saada uuden lemmikin. Ei, ei vain saattaisi, hän myös saisi. Olento alkoi käydä heikoksi, jos he pelastaisivat naaraspuolisen lohikäärmeen, jäisi tuo henkensä velkaa haltiakuninkaalle. Joko tuo tulisi mukaan ja tottelisi, tai kuolisi haltioiden toimesta aukealle tosin, eihän moista julmaa suunnitelmaa sopinut kertoa lohikäärmeelle.
Hitaasti kädet kävivät nousemaan omille, valtavan hupun peittämille korville, juuri ennen kuin humanoidimuotoon muuttunut lohikäärme päästi ilmoille korvia raastavan kiljahduksen. Kauempaa katsoneet läimäisivät käsiä korvilleen tai irvistelivät mokoman kuullessaan.
Mutta sitten kävi hyökkäyskäsky. Ihmiset sai tappaa, mutta lohikäärmeeseen ei kukaan koskisi. Ihmiset olivat muutenkin vihollisia, he vain voittaisivat kaikista näkökulmista katsottuna, jos pelastaisivat lohikäärmeen ja tuhoaisivat vihollisia. Ihmiset eivät edes näyttäneet kovin päteviltä taistelijoilta. Enemmänkin hieman taistelemista oppineilta kansalaisilta, jotka yhteistuumin olivat päättäneet lynkata lohikäärmeen. Mikäli nuo olisivat ammattilaisia, olisi lohikäärme jo kuollut.
Niinpä nuolet jännitettiin jousiin, tähdättiin ja ammuttiin, ennen kuin lähitaistelijat kannustivat ratsunsa nostamaan laukan kohden vihollista. Jo lähes puolet ihmisistä kaatuivat nuolien ansiosta maahan ja loput joko jähmettyivät paikoilleen kauhusta tai lähtivät juoksemaan, nähdessään hyvin varustellut eliittisotilaat rynnistämässä ratsuillaan kohden heitä. Peli oli aikalailla pelattu ihmisten osalta.
Vankeja ei otettu eikä ketään päästetty pakoon. Sotilaat kävivätkin karauttamaan karkaavien ihmisten perään, ratsastaen humanoidimuotoisen lohikäärmeen ohitse. Lumi pöllysi ratsujen jaloissa, jotka olivat lähinnä hevosolentoja.
Hyökkäävän sotilasryhmän perästä tuli toinen ryhmä, joka liikkui selvästi rauhallisemmin. Aran komensi Beinin, oman yksisarvistammansa liikkeelle, rauhallisesti. Kuningas suuntasi suoraan lohikäärmeen luokse, muutamien sotilaiden seuratessa hieman monarkin perässä. Ratsut pysäytettiin parin metrin päähän nymfiä muistuttavasta naisesta. Olentoa katsottiin murto-osa sekunnin alakanttiin näyttävännäköisen ratsun selästä, kunnes valkeaan pukeutunut monarkki laskeutui ratsailta. Kaapumainen asukokonaisuus sekä pitkä viitta kävivät laahaamaan lunta, pitkän miehen astellessa lähemmäksi naarasta. Mikäli lohikäärme tekisi jotain tyhmää, olivat sotilaat ratsuillaan valmiita ampumaan tuon alas siltä samalta seisomalta. Oli Aranillakin myrkyllä valellut miekkansa valmiina, mutta niitä ei nähnyt paksun, koristeellisen viitan alta.
Kuinka ainutlaatuinen ja suurenmoinen olento Askel kävi kiertämään lohikäärmeen kerran, ennen kuin kuningas kävi pysähtymään tuon eteen. Aranilla ei ollut hajuakaan, ymmärsikö lohikäärme haltiakieltä saatikka puhetta lainkaan, senpä takia miehen äänensävy oli rauhallinen, ystävällinen, jopa isällisen suojelevainen.
Kuningas kävi kyykistymään naisen eteen, ojentaessaan toista kättään kohden naarasta, ystävällisenä eleenä. Huppujen suojissa olevia kasvoja sävytti ystävällisen lempeä hymy.
Tule vien sinut turvaan Puhekieli vaihdettiin yleiskieleksi, sillä oletuksella, että jopa eläimellinen olento saattoi sitä paremmin ymmärtää. Olihan se hallitseva kieli Cryptissä.
// here we are. Oletin/hittailin nyt sen verran että Electra vielä maassa oli. Heitä kivellä jos ei käy! //