Anemone lähti kikattamaan kuuluvasti noustessaan jälleen maasta äidin napatessa hänet syliinsä, ennenkuin istahdettiin alas sängylle. Kyllä tämäkin kävi, isä saisi luettua sadun varmaan paremmin niin, ettei hänen päänsä ollut kaiken aikaa tiellä.
"Tuo..! Lumottu prinsessa. Siinä on lohikäärmeitä ja ja hiisiä ja ja... Isä lukee." Anemone vastasi isänsä kysymykseen, osoittaen samalla kirjansvulle joka omasi suuren kuvan prinsessasta perhosenkevyessä kermaisessa mekossa, kimaltelevan pölyn ympäröimänä. Pikku prinsessa asettui kunnolla äitinsä syliin, nojautuen osittain tämän rintaa vasten hymyillen, valmistautuen samalla kuuntelemaan satukirjaa pitkän päivän päätteeksi.
Ophelia taas pysyi visusti paikallaan, yrittäen vilkuilla Lilyn ja Anemonen ohitse kirjalle, jossa ilmeisesti olisi jotain kuvia. Tarinaa hän ei muistanut, mutta oli varma kuulleensa sen aikaisemminkin. Olihan hän nuorempana kolunnut linnan kirjastot läpi satukirjoista, mutta tulihan niitä uusia satuja kaiken aikaa, niin pehmeitä kuin julmiakin.
Tämä satu tosin oli niitä pehmeitä, ei kantapään kautta moraaleja opettaa lajia. Sadussa oli prinsessa, joka oltiin lumottu rumaksi ja jolla oli vaikeuksia sen vuoksi rakkauselämässä. Toisinkuiin ihmiset, eläimet eivät välittäneet prinsessan rumaksi lumotusta ulkomuodosta ja sitä mukaan olivat tämän ainoita ystäviä maailmassa. Ophelia saattoi arvata, miksi Ane oli niin tohkeissaan tarinasta. Lopussa prinsessa löysi lohikäärmeiden siivillä löydestystä kaukaisesta maasta yksisarvis niityn, jotka purkivat ilkeän noidan taian. Kauheesti komplikaatioita tarinassa ei loppujen lopuksi ollut, ellei otettu huomioon lohikäärmeiden taistelua vastaan kivijättejä jotka yrittivät estää joukkoa pääsemästä pidemälle. Pahan noidan kätyreitä tietenkin. Muiden pienten esteiden ja testien joukossa. Pieni prinsessa hengitteli rauhallisensa äitinsä rintakehää vasten, katsellen puolisulkeutuneilla silmillään kirjaan, kuuntelen isänsä ääntä ja äitinsä sydämmen lyöntejä. Vilkas päivä otti voittoa ja pikkuhiljaa Ane huomasi taistelevansa vastaan nukahtamista, jotta ehtisi kuulemaan sadun alusta loppuun. Turhaan... Pian pieni prinsessa tuhisi äitinsä sylissä, velttona ja rauhallisena. Näky oli suloinen, eikä papitar voinut olla hiljaa hymyilemättä siitä viereltä kun satukirja suljettiinkin juuri kun prinsessa päätti elää ilman prinssiä ja olla yksisarvisten kanssa iänikuisesti.
"Hän jaksoi ruhtinaallisen kauan..." Ophelia kuiski noustessaan hiljakseen sängyltä, huomaten ettei Ane ollut ainoa joka oli nukahtanut siihen paikkaan. Nyt myös isompi prinsessa tuhisi vasten velhoa, pakottaen Ophelian peittämään suunsa sormenpäillään ettei vahingossa naurahtaisi ketään hereille.
"Tai... Tarkoitan, he." Kuului hiljainen lisäys ja sivusta seuraus kun molemmat peiteltiin vällyjen alle. Anemone myöri vasten patjaa, lähemmäksi äitiään, heräämättä kertaakaan ja jatkoi uneksintaa yksisarvisista ja enkeleistä.
Papitar nostatti katseensa tämän jälkeen velhoon, nyökäten samalla ovelle päin ennen kuin käveli sen luokse ja astui käytävälle velhon kanssa, jättäen kaksi uneksijaa rauhaan.
Järki tytön päässä käski sanomaan vain hyvät yöt velholla ja poistua enää mitään lisäämättä, mutta Ophelia tiesi katuvansa sitä, sillä välit tuntuivat selvittämättömiltä. Toinen kysymys oli, kannattiko niitä keskellä yötä lähteä keskustelemaan, tuskinpa ei.
"Arvatenkin... Aiot varmaan jatkaa välttelyäni pitkin linnaa... Vai olenko vääräss?" Ophelia kävi kysymään jälleen äänellä joka tuskin oli kuiskausta kuuluvampaa käännettyänsä velhon puoleen ja tökkien etusormien sormenpäitä yhteen
//stop iiiiiiit//