Pulujen herra || Ivy

Suuri, kaunis pihapuutarha linnanmuurien sisäpuolella. Puutarhasta pidetään hyvää huolta ja aina vihreään aikaan se onkin kukoistava näky. Puutarhassa pidetään kesäisin myös juhlia, jos säät sallivat. Puutarhasta löytyy niin kauniita polkuja kukkaistutuksien välistä, kuin pieni koristelampikin. Vartiointi täällä on hieman huonompaa, mitä muualla linnan alueilla.

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Ivy » 26 Tammi 2013, 22:21

Anemone lähti kikattamaan kuuluvasti noustessaan jälleen maasta äidin napatessa hänet syliinsä, ennenkuin istahdettiin alas sängylle. Kyllä tämäkin kävi, isä saisi luettua sadun varmaan paremmin niin, ettei hänen päänsä ollut kaiken aikaa tiellä.
"Tuo..! Lumottu prinsessa. Siinä on lohikäärmeitä ja ja hiisiä ja ja... Isä lukee." Anemone vastasi isänsä kysymykseen, osoittaen samalla kirjansvulle joka omasi suuren kuvan prinsessasta perhosenkevyessä kermaisessa mekossa, kimaltelevan pölyn ympäröimänä. Pikku prinsessa asettui kunnolla äitinsä syliin, nojautuen osittain tämän rintaa vasten hymyillen, valmistautuen samalla kuuntelemaan satukirjaa pitkän päivän päätteeksi.
Ophelia taas pysyi visusti paikallaan, yrittäen vilkuilla Lilyn ja Anemonen ohitse kirjalle, jossa ilmeisesti olisi jotain kuvia. Tarinaa hän ei muistanut, mutta oli varma kuulleensa sen aikaisemminkin. Olihan hän nuorempana kolunnut linnan kirjastot läpi satukirjoista, mutta tulihan niitä uusia satuja kaiken aikaa, niin pehmeitä kuin julmiakin.

Tämä satu tosin oli niitä pehmeitä, ei kantapään kautta moraaleja opettaa lajia. Sadussa oli prinsessa, joka oltiin lumottu rumaksi ja jolla oli vaikeuksia sen vuoksi rakkauselämässä. Toisinkuiin ihmiset, eläimet eivät välittäneet prinsessan rumaksi lumotusta ulkomuodosta ja sitä mukaan olivat tämän ainoita ystäviä maailmassa. Ophelia saattoi arvata, miksi Ane oli niin tohkeissaan tarinasta. Lopussa prinsessa löysi lohikäärmeiden siivillä löydestystä kaukaisesta maasta yksisarvis niityn, jotka purkivat ilkeän noidan taian. Kauheesti komplikaatioita tarinassa ei loppujen lopuksi ollut, ellei otettu huomioon lohikäärmeiden taistelua vastaan kivijättejä jotka yrittivät estää joukkoa pääsemästä pidemälle. Pahan noidan kätyreitä tietenkin. Muiden pienten esteiden ja testien joukossa. Pieni prinsessa hengitteli rauhallisensa äitinsä rintakehää vasten, katsellen puolisulkeutuneilla silmillään kirjaan, kuuntelen isänsä ääntä ja äitinsä sydämmen lyöntejä. Vilkas päivä otti voittoa ja pikkuhiljaa Ane huomasi taistelevansa vastaan nukahtamista, jotta ehtisi kuulemaan sadun alusta loppuun. Turhaan... Pian pieni prinsessa tuhisi äitinsä sylissä, velttona ja rauhallisena. Näky oli suloinen, eikä papitar voinut olla hiljaa hymyilemättä siitä viereltä kun satukirja suljettiinkin juuri kun prinsessa päätti elää ilman prinssiä ja olla yksisarvisten kanssa iänikuisesti.
"Hän jaksoi ruhtinaallisen kauan..." Ophelia kuiski noustessaan hiljakseen sängyltä, huomaten ettei Ane ollut ainoa joka oli nukahtanut siihen paikkaan. Nyt myös isompi prinsessa tuhisi vasten velhoa, pakottaen Ophelian peittämään suunsa sormenpäillään ettei vahingossa naurahtaisi ketään hereille.
"Tai... Tarkoitan, he." Kuului hiljainen lisäys ja sivusta seuraus kun molemmat peiteltiin vällyjen alle. Anemone myöri vasten patjaa, lähemmäksi äitiään, heräämättä kertaakaan ja jatkoi uneksintaa yksisarvisista ja enkeleistä.
Papitar nostatti katseensa tämän jälkeen velhoon, nyökäten samalla ovelle päin ennen kuin käveli sen luokse ja astui käytävälle velhon kanssa, jättäen kaksi uneksijaa rauhaan.

Järki tytön päässä käski sanomaan vain hyvät yöt velholla ja poistua enää mitään lisäämättä, mutta Ophelia tiesi katuvansa sitä, sillä välit tuntuivat selvittämättömiltä. Toinen kysymys oli, kannattiko niitä keskellä yötä lähteä keskustelemaan, tuskinpa ei.
"Arvatenkin... Aiot varmaan jatkaa välttelyäni pitkin linnaa... Vai olenko vääräss?" Ophelia kävi kysymään jälleen äänellä joka tuskin oli kuiskausta kuuluvampaa käännettyänsä velhon puoleen ja tökkien etusormien sormenpäitä yhteen

//stop iiiiiiit//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Helmi 2013, 19:32

Ane oli päättänyt satunsa ja oli valmis kuuntelemaan sen. Velho kävi avaamaan ääntään muutaman kerran rykäisten pienesti, ennen kuin aloitti sadun kertomisen. Kaikki muut hiljenivät kuuntelemaan velhon lukiessa tarinaa suhteellisen tasapaksulla, matalalla äänellä. Valitettavasti Black ei ollut tottunut lukemaan tai kertomaan tarinoita, joten äänellään tuo ei pahemmin osannut elävöittää tarinoita, kuten esimerkiksi edesmennyt Harald oli osannut ja Tomtom. Se, miten kenraali Fritz tarinoita kertoi, oli kysymysmerkki velholle. Hän kun ei pahemmin ollut kuuntelemassa sänkipartaisen juopon tarinoita.
Lily ei niinkään välittänyt tarinan kuuntelemisesta, vaan keskittyi itse tilanteeseen. Pikku hiljaa se jännittynyt tunnelma tuntui kaikkoavan, mitä pidemmälle tarinassa päästiin. Oli oikeastaan mukavaa pitkästä aikaa Kokoontua vanhalla porukalla, jonka kanssa oli ehätetty kokea jo vaikka mitä. Lily uppoutuikin vanhojen muistelemiseen, kuunnellessaan sivukorvalla velhon matalan tuudittavaa puhetta.
Ennen kuin sitä huomasikaan, oli prinsessa kaksikko vaipunut uneen. Black kuitenkin luki tarinan loppuun, kunnes hiljeni vilkaisemaan nukkuvaa prinsessakaksikkoa. Ehkä pieni hymynpoikanen vieraili velhon kasvoilla, ennen kuin katse kohosi Papittaren puoleen tuon huomautuksen myötä.

Kirja käytiin sulkemaan vastaamatta Ophelialle mitään. Varovaisesti Black kampesi itsensä ylös sängyltä, varoen herättämästä kumpaakaan. Hyvin velho siinä tehtävässä onnistuikin, käyden lopulta peittelemään kaksikon, ennen kuin otti suunnakseen oven. Hän ei aikonut jäädä tänne, velholla oli vielä suunnitelmia illalle.. tai no, yölle.
Black painoi oven perässään kiinni, vilkaisten sitten papittareen, joka ihmeen kaupalla oli vielä tummanpuhuvan velhon seurassa, esittäen nyt kysymyksen. Ilmekään ei värähtänyt velhon kasvoilla, hiljaisuuden laskeutuessa kaksikon välille. Lopulta Black vain kohautti nopeasti olkapäitään, ennen kuin lähti askeltamaan poispäin Anen huoneenovelta. Ei velhosta vieläkään ollut kommunikoimaan papittaren kanssa, eikö tytöstä tilanne muka vaikuttanut kiusalliselta?!


// NNEVER! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 06 Helmi 2013, 20:14

Vastausta ei mainennaut kuulua... Eikä sitä koskaan kuulunutkaan velhon lopulta vain kohauttaessa olkapäitään. Mitä tuonki nyt tarkoitti? Vastaus sai papittaren pään pyörälle, mitä tuosta nyt piti ajatella, eikö velho osannut sanoa kyllä tai eitä? Huolestunut katse seurasi velhoa tämän astuessa ohitse ja jatkaessa matkaa pitkin käytävää, jättäen papittaren jälleen kuin nallin kalliolle, tuijottamaan tuon selkää ja tatuointeja. Olisi nyt edes sanonut välttelevänsä, sekin olisi ollut parempi kuin olkien kohotus joka ei vastannut mihinkään.
"..Black!" Ophelia lopulta huudahti ja lähti ripein askelin kaljupäisen perään, tarpeeksi ripeästi, että pääsi ohittamaan ja astumaan tämän tielle ja teki sen, mitä ei aikaisemmin uskaltanut. Naisenalun kädet kietoituivat velhon ympärille, tytön painautuessa vasten luisevaa velhoa. Ihan sama vaikka tämä rimpuilisi, kiljuisi, sytyttäisi hänet tuleen! Nyt halattiin! Tai ainakin hän halasi, velho sai seistä kuin jääpuikko ja rukoilla tilanteen ohi menemistä. Rukoilisiphan edes kerran elämässään.

"Olen pahoillani, että aina läksytän sinua! Olen pahoillani, että puutun asioihisi! Olen pahoillani että en tiedä sanoja, joilla lohduttaa sinua vaikka kuinka haluaisin!" Ophelia aloitti taistellen vasten kyyneliä. Viimeinen asia jonka velho varmaan halusi nähdä, oli hänet pillittämässä.
"Mutta en kestä jos aiomme olla etäisiä kaiken aikaa! Sitä, että inhoat läsnäoloani vaikket sitä suoraan sanokaan! Että välttelemme toisimme kuin ruttoa! Tiedän, että sinä vain olet sellainen örmy, mutta sinä menet liian pitkälle! Ei sinun tarvitse puhua tunteistasi, jollet tahdo... Itkeä tunteitasi ulos minulle jollet tahdo... Voit olla nurkassa varjoissa, pimeässä tönössäsi mikäli mielit, mutta kertoisitko minulle jo, olemmeko me yhä ystäviä? Onko sota, suru ja hävitys päässyt kovettamaan sinut ja mennyt välillemme? Black... Minä välitän sinusta... Enkä tahdo menettää enää ketään. En kestä, jos joudun menettämään vielä jonkun." Olkapäät tärisi, kyynel jos toinen karkasi, mutta sitä tuskin näkyi tytön kasvoilta jotka olivat poispäin velhosta.

Velhon oli pakko vastata jotain hänelle, ihan vain pakko! Tai sitten hiljenisi hänkin kokonaan toiselle. Hellä halaus oli onnstunut tiukentumaan sanojen myötä, kuin varmistaakseen, ettei toinen karkaisi minnekään, merkkinä siitä ettei halunnut toisen katoavan. Otetta tosin lähdettiin löystämään ja lopulta papitar päästi velhosta kokonaan irti, peruuttaen puolaskelta ja katsottiin varovaisesti velhon kalpeisiin kasvoihin ja Ophelia olisi voinut vannoa, että tuon kalju hohti kuunvalossa.


//I CANT HEAR YOU LALALALALAL//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 10 Helmi 2013, 13:36

Nimenhuudahdukseen ei vastattu, velhon jatkaessa matkaansa vain eteenpäin. Black ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta sivusilmällä taakseen, kun nopeat, lyhyemmät askeleet kävivät kirimään kaljupäistä kiinni. Mies ehätti kääntyä pienesti kohden Opheliaa, kun tyttö yllättäen, täysin varoittamatta meni ja kietaisi kätensä luisevan miehen ympärille. Black meni lukkoon. Kyllä hän tiesi, että Ophelia oli toisinaan harvinaisen.. tunteikas nuorinainen, mutta ei hän osannut odottaa tällaista tempausta papittarelta. Velhon ja papittaren välit olivat käyneet tulehtumaan ja Black oli uskaltanut jo epäillä, ettei papitar haluaisi lähellekään kaljupäistä, viimeisimpien tapahtumien tiimoilta. Mutta toisin kävi. Nyt tuo nuori naisenalku oli liimautunut kiinni velhoon ja kävi avautumaan sen, mikä sydäntään ilmeisesti oli pitkäänkin painanut. Sekös pisti vanhan miehen entistä enemmän sekaisin. Ei hän ollut henkilö, jolle tultiin avautumaan. Ei hänelle kerrottu murheista eikä häneltä odotettu minkäänlaista vastakaikua avautumiseen.

Black katsoi alakanttiin papitarta, joka ei velhoa irti halauksestaan päästänyt. Tilanne oli mitä kiusallisin Blackin osalta, sillä hän olisi vain halunnut kadota paikalta, eikä enää hankkiutua Ophelian lähelle, jos näinkin radikaaleja tunnetiloja käytiin siitä hyvästä näyttämään. Mutta se pieni ääni takaraivossa sanoi, ettei moinen katoaminen ollut soveliasta. Asia piti hoitaa nyt pois alta, tai se jäisi roikkumaan ja pahimmassa tapauksessa laajenisi jälleen. Viimeinen asia, mitä tähän hoviin kaivattiin, olivat sisäiset riidat.
Se hetken hiljaisuus jatkui Ophelian sanojen jälkeen. Velho ei avannut suutaan sanoakseen jotain, eikä edes harkinnut vastaavansa samalla mitalla avautumista.
Kuitenkin, Black kohotti toisen kätensä ja laski sen Ophelian olkapäälle. Luiseva käsi kävi rauhallisesti, lämpimästi taputtamaan tytön olkaa, velhon vastaten näin omalla tavallaan tuon äskeisiin avautumisiin. Mikäli Ophelia odotti jotain sanallista vastausta, oli tyttö pahasti hakoteillä. Jos tuo ei ymmärtänyt tulkita pieneksi halaukseksi tulkittavaa elettä myöntäväksi, pahoittelevaksi ja rauhoittelevaksi vastaukseksi, se olisi papittaren oma vika. Black oli nyt tehnyt oman osuutensa ja oli valmis jättämään asian taka-alalle, ei hän halunnut siitä sen pahemmin puhua.
tule Oli sitten ainoa vastaus, mitä velholta irtosi, kun luiseva mies päätti irrottaa otteensa Opheliasta ja hankkiutua tuon otteesta eroon. Vaikka Ophelia hyvää tarkoitti, ei papittaren halaus tuntunut kovin mukavalta velholle
Askel lähtikin viemään eteenpäin käytävällä, kohden linnan ulko-ovia.



// EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEY TEQUILAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA
Miks verholla on varjo?! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 10 Helmi 2013, 16:34

Nopeasti silmäkulma käytiin kuivaamaan valkeeseen hihaan, velhon käden laskeutuessa hänen olalleen. Ei sanoja, ei ilmeitä, vain ele, hyvin ystävällinen sellainen ja... Se riitti Ophelialle, vaikka olisi mielellään sanoja kuullutkin. Katse kävi Blackin luisevasta kädestä nousemaan ylös tähän, ikäänkuin etsimään jotain ilmettä, mutta se oli hankalaa herran kasvojen ollessa puoliksi peitossa. Oliko tämä nyt sitten "hyvä on, ollaan kavereita", "ei mitään hätää" ja niin edelleen? Velho olisi voinut reagoida paljon huonomminkin, joten olalle taputus oli omalla tavallaan virkistävä vastakaiku tältä. Se sai nuoren naisen melkein hymyilemään pienesti siinä kaikessa hiljaisuudessa jonka velho säilytti, rikkoen sen kuitenkin yhdellä ainokaisella sanalla.
Hämmennys syttyi papittaren kasvoille, lähtien kuitenkin seuraamaan velhoa sen suuremmin kyselemättä mihin he olivat menossa tai minkä vuoksi. Mielenkiinto kyllä oli mitä valtavin, halusiko velho puhua toisaalla vai oliko tällä hänelle jotain näytettävää? Molemmat vaihtoehdot tuntuivat jotenkin epätodennäköisiltä katsottuna siihen, että ainakin hetki sitten velho oli ollut valmis välttelemään häntä.
Heidän tiensä johti kaikessa hiljaisuudessa pitkin linnankäytävää ulkosalle. Kuu loisti kirkkaasti, merkkinä siitä, että pienen papittaren nukkumaanmenoaika oli jo mennyt, mutta silti hän tepasteli velhon vierellä täysin hereillä. Päivillä oli joskus tapana venyä sillä tavalla...

He saapuivat velhon tönön ovelle. Olisi voinut luulla, että papitar olisi empinyt hieman ennen sisäänastumista, mutta oli tullut siihen tulokseen, ettei mitään pahaa varmasti tapahtuisi jos hän olisi hiljainen, tai ei ainakaan alkaisi enään motkottamaan. Raskas ovi avautui ja talo oli tapansa mukaan pimeähkö, varsinkin näin yöllä. Ophelia astui sisään katsottuaan ensin ylös velhoon, ikäänkuin etsiäkseen lupaa ennenkuin kellertävä kenkä astui kynnyksen yli pimeään.
Ophelia astui peremmälle, tiiraillen ympärilleen minkä näki. Tapansa mukaan velholla oli putiloita ja purnukoita siistissä rivissä hyllyissä, pölystäkään ei ollut puutetta. Joskus kesällä Ophelialla oli ollut suunnitelmissa ottaa Lily kainaloonsa ja puunata velhon tönö lattiasta kattoon sillä välin kun tämä oli töissä, oli se sitten palvelijoiden hommaa tai ei, Ophelia nautti siivoamisesta ja kutisi päästä mopin ääreen juuri siinä ja nyt.
Takkatulen valo onnistui herättämään papittaren aatoksistaan ja katsahtamaan velhoon kysyvänä. Hän olisi halunnut kysyä miksi oli tuo hänet tänne tuonut tähän aikaan, mutta pysyi hiljaa uskoen, että kyllä velho pian näyttäisi tai sanoisi syyn.

//Did I say that...//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 10 Helmi 2013, 20:02

Sanaakaan ei vaihdettu, vaan matka jatkui täydessä hiljaisuudessa. Hyvä, vihdoinkin Ophelia taisi tajuta sen, mikä nyt oli parasta. Tosin, ei velhoa olisi haitannut, jos Ophelia olisi jostain täysin muusta alkanut puhumaan esimerkiksi työstään ihan vain keskustelun tähden.. tosin, töistään puhuminen olisi vain saanut sitä kuivan sarkastista vastakaikua mieheltä, joka itse ei välittänyt papittaren jumalasta. Askel vei hiljaisilta käytäviltä aina pihalle asti, jossa tähtikirkas pakkasyö oli jo laskeutunut valtakunnan ylle. Pakkanen ei ollut laihalle miehelle kovin mieluisa sääilmiö, mutta yöt olivat aina tervetulleita. Öisin kaikkialla oli hiljaisempaa ja hämärä sopi silmälle enemmän kuin hyvin. Kuun valokin tuntui turhalta, mutta milläpä sitä yön suurinta kulkijaa olisi käynyt peittämään? Paitsi pilvillä..
Black johdatti papittaren tönölleen ja avasi raskaan puuoven. Ovi oli nykyään aina lukittuna, kun velho itse ei ollut paikalla. Liian monta kertaa oli Black sieltä yllättänyt kutsumattoman vieraan joista kaikista ärsyttävin oli varmasti kuninkaan demoni. Velholla oli niin sanottu viharakkaussuhde siihen sarvipäiseen otukseen, juuri tällä hetkellä Black vältteli Roswellia viimeiseen asti. Hän ei halunnut tavata demonia mutta Seth taas

Takkaan syttyi jälleen tuli, kun velho kävi napsauttamaan sormiaan. Kädessä ollut sauva jätettiin nojaamaan seinään, velhon astellessa Opheliaan vilkaisemattakaan peremmälle asuntoon, aina makuuhuoneen puolelle. Black palasi pian, mukanaan tuttu, tummansininen laukku. Tomtom tapasi kanniskella sitä aina mukanaan, matkatessaan maailmaa ympäri. Nyt kuitenkin laukun omistaja oli poistunut, eikä Black sillä tehnyt mitään. Joten, tuntui vain luonnolliselta, että sen antaisi henkilölle, joka tuossa laukussa oli aikanaan matkannutkin. Laukku, jonka sisälle mahtui loitsun ansiosta vaikka kokonainen linna, oli yhä täynnä ties mitä rojua. Vaatteita, keräilyharvinaisuuksia, taidetta, teeastiastoja, huonekaluja. Black oli poiminut laukun uumenista kaikki tärkeimmät tavarat, näin velhon näkökannalta. Jokainen rohto ja epäilyttävä putilo, loitsukirjoja ja taikakaluja. Kaiken maagisen velho oli sieltä poistanut, lukuun ottamatta yhtä asiaa
Se on yhä sisällä muista ruokkia se Black tokaisi ojentaessaan laukkua Ophelialle. Tari, taskukokoinen idänlohikäärme oli viimeinen otus, jonka Black halusi kontolleen. Huonosti puhuva, ylivilkas sininen serpentti oli aina ollut kovin aggressiivinen Blackia kohtaan, joten kaljupää ei ajatellut säilyttää sitä omalla kontollaan. Nytkin tuo piru pentele oli yrittänyt purra velhon sormia, joka kerta kun luiseva käsi oli laukun puolelle eksynyt..


// Kyllä. Sitten halailit mun jalkaani ja sanoit rakastavasi muo
Ja pyörit lattialla//
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 10 Helmi 2013, 20:27

Papitar oli tuskin edes ehtinyt huomaamaan velhon poistuneen hetkeksi siitä samaisesta huoneesta missä hän oli ja seisoi nyt siinä, vanha, kirjava laukku käsissään... Ojennuttaen sitä hänelle. Siinä meni kieltämättä hetki, ennenkuin Ophelia kunnolla tunnisti laukun Tomtomin taikalaukuksi.. Sen avulla he olivat paenneet haltioilta ja sisälsi monen monta hassua aarretta. Se toi myös mieleen Aaronin. Velhon sanat säpsäyttivät tytön takaisin aatoksistaan, haikeista, katkeran suloisista aatoksista tämän selvästi vihjatessa, että hänen pitäisi ottaa laukku vastaan.
"Annatko tämän minulle..? Ihan-Ihan oikeasti?" Ophelia kysyi ääneen ojennuttaen molempia käsiään, tarttuen lopulta kiinni laukun sivuista. Se ei painanut läheskään niin paljon, mitä luulisi sisällöstä päätellen.
"Miksi et pidä sitä itse...?" Papitar päätyi kysymään hetken laukkua katseltuaan, hänestä tuntui jotenkin paljon luonnollisemmalta, että Tomtomin oppipoika perisi taikalaukun... Moinen esine, ennen kaikkea muisto hänen käsissään... Blackin täytyi todella luottaa häneen tälläisen hänelle myöntäessään.

"Hetkinen..! Sinä haluat, että pidän huolen pienestä lohikäärmeestä?" Tyttö katsahti velhoon epäluuloisena, mutta sulki sitten suunsa mietteliäänä, ehkä se ei vaatisi niin paljoa... Tari eli enimmäkseen laukussa, ehkä jos otus ei ole nirso niin ei tytöllä sellaisen ruokkiminen tiukaksi tulisi. Tosin toisenlainen ajatus kiisi ohitse tytön aatoksissa. Jos se vain Tarille kävisi... Luovuttaisi hän ehkä lohikäärmeen erään haltippojan käsiin, tällä jos kellä oli kokemusta lohikäärmeistä. Enemmän kuin hänellä ainakin... Sitä tuli miettiä, ääneen ei kuitenkaan, velholle ei sopinut kertoa.
"Kiitos... Pidän siitä huolen. Ja... Jos sinulle tulee kuitenkin tälle tarve, niin tiedät mistä löytää." Papitar sanoi lopulta hymyillen ylös velholle, ottaen laukkua kiini tämän kahvasta ja antoi roikkua käsistä. Normaalisti Ophelia olisi ehkä innoissaan päästä tutkailemaan lukun sisältöä, sen teeastiastoja, kirjoja, ehkä jopa vaatteita, mutta se tuntui väärältä näin aikaisin. Laukun sisältö oli käytännössä Tomtomin kuolinpesä...

"Tuota... Minulla on yhä lainaamasi kirjat, olen lukenut ne läpi ja... Ajattelin palauttavani ne piakkoin, mikäli olet kotona." Sinisilmä totesi keinuen hiljakseen laidasta laitaan paikallaan, ennenkuin lähti pikkuhiljaa kohden ovea, tuntien ettei velholla varmaan ollut hänelle enää sen enempää asiaa ja halusi jo omaa rauhaa.
"Sinulla ei varmaan ollut muuta... Joten toivotan hyvät yöt. Näemmehän taas pian..?" Käsi kävi ovenkahvalle, mutta sitä ei käännetty vielä tytön jäädessä odottamaan vielä sanaa tai edes elettä vanhemmalta mieheltä.

//Ai se oli sillo. En kyllä muista pyörineeni.//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 10 Helmi 2013, 21:04

Velho kävi nyökkäämään papittarelle, tuon kysellessä, oliko Black tosissaan antamassa laukkua Ophelialle. Siltähän se näytti, ei Blackilla ollut tapana tuoda jotain näytille ja muka ojentaa jollekulle, vaikka idea sinänsä olisi varmasti ollut Sethin mieleen. Silkkaa kiusaamista, jos joku tosissaan halusi sen asian, mitä nenän edessä heiluteltiin. Mutta tällä kertaa Black ei moisen kiusanteon perässä ollut.
Ei minulla ole sille käyttöä kuinka usein näet minun kantavan laukkuja mukanani? Hyvä jos Black matkatessaankaan piti mitään mukanaan. Laukku oli loppujen lopuksi sen verran harvinainen ja arvokaskin, ettei sitä raaskinut jättää komeroon pölyttymään sitä paitsi sen asukas olisi kuollut hoitamattomana melko nopeasti.

Niin? Velho hymähti jo astetta huvittuneempana, papittaren kysellessä lohikäärmeen hoidosta Kuninkaalla on lemmikkidemoni, ihan hyvin papittarella voi lohikäärme olla mikäli Ophelia pelkäsi, että pieni lohikäärme johtaisi hänet hankaluuksiin, niin sitä pelkoa tuskin olisi. Eihän Taria edes näkisi, jos serpentti laukussa viihtyisi.
Ehkä kuitenkin parasta, ettet näytä sitä kenraali Fritzille Black vielä lisäsi, olettaen, ettei kenraali, joka myös lohikäärmeentappaja lisätittelillä kulki, pitänyt kovasti noista tultasyöksevistä otuksista oli kyseessä sitten pieni tai iso lisko.
Papitar kuitenkin lupasi pitää huolen uudesta lahjastaan ja jos velho sitä ikinä tulisi tarvitsemaan, tietäisi mies, mistä sen löytäisi. Black kuitenkin pudisteli päätään merkkinä siitä, ettei hänellä tulisi olemaan mokomalle tarvetta. Ei nyt, eikä myöhemmin. Papitar otti vielä puheeksi kirjat, jotka oli aikaisemmin velholta lainannut.
En ole ehtinyt kaipaamaan niitä Oli omanlaisensa vastaus siitä, ettei Black tarvinnut kirjoja takaisin, ainakaan vielä. Velhon puolesta Ophelia sai pitää ne itsellään niin kauan, kuin tarve.
Sen pidemmittä puheitta Ophelia alkoi tekemään lähtöä, varmistellen, näkisivätkö he pian uudestaan. Se oli hyvä kysymys, johon Black ei osannut vastata.
Ehkä Olikin ainoa tokaisi Blackilta, ei hän uskaltanut veikata, milloin he tulisivat jälleen tapaamaan. Velho kun ei ollut tyyppiä, joka hankkiutui toisten seuraan vapaa-ehtoisesti ja oma-aloitteisesti. Ja se, koska Ophelia ehättäisi velhon käsiinsä metsästää, oli sitten toinen kysymys


// Kyllä sä siellä pyörit hienosti //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Edellinen

Paluu Puutarha

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron