Kirjoittaja Sands » 28 Tammi 2013, 19:49
Ikkunasta ulos katsottaessa ei kyllä voinut kuin olla onnellinen, ettei moisessa ilmassa tarvinnut tarpoa. Tuuli oli kovaa, kuten no, aina. Aroilla ei muuta tainnut tehdäkään, kuin tuulla! Pari päiväähän Garrett vasta oli ollut haltiakuninkaan "vieraana" vankina kuitenkin taitaisi olla lähempänä totuutta, mutta sellaista ylpeä mies ei halunnut itselleen myöntää. Saati sitten pelkuri, jonka vikaa kyllä aatelisesta löytyi; vangin kohtalohan kuulosti hirvittävältä! Kreivi ei siihen suostuisi, etenkin, kun ikkunoita ei koristaneet kalterit, eikä ovikaan oikeastaan ollut lukossa. Vartija oli kuitenkin kiltisti oven takana aina kököttämässä ja varmistamassa, ettei tämä kuninkaan "vieras" minnekään katoaisi. Garrett tiesi, ensimmäisen itsenäisen no, itsenäisen ja itsenäisen, joku kun oli aina selkään hengittämässä, haltiakuninkaan käskyjä, mukamas päivänsä aikana parikin kertaa oltiin vilkaistu. Niin tyhmähän epätoivoinen kreivikään ei olisi, että yrittäisi pakoon yksin, kun sellainen suippokorvainen korsto seisoo edessään, valmiina kyllä nappaamaan paljon pienemmän ihmismiehen kynsiinsä! Mitähän siitäkin seuraisi, sitä ei kyllä haluttu edes kokeilla. Miksi noin isoja haltioita edes tehtiin, suippokorvienhan kuului olla pieniä ja siroja, eikä tuollaisia pitkiä, leveäharteisia muskelimiehiä. Sama korstohan siellä ei aina ollut, mutta se ei muuttanut asiaa, että joku oli aina siellä. Kuten huoneen sisälläkin, mutta palvelijat eivät olleet aivan niin pahoja, kuin vartijat. Olihan kokoajan pelko siitä, että mokomat suippokorvat siinä ympärillä pörräämässä vielä jossain välissä puukottaisivat selkään, mutta kyllä noihin paljon pienempiin ja tietenkin alempiarvoisiin otuksiin uskalsi purkaa kiukkuaan. Ja sitähän löytyi.
Typerä Aran, tämä kaikki oli tuon syytä. Tämä oli kidnappaus, miksei kuningas jo lähettänyt armeijaa pelastamaan tärkeää ja arvostettua ystäväänsä! No, eihän Garrett niinkään tuntenut Henryä, mutta Fortescuen suku oli palvellut moisen räkänokan perhettä jo iät ja ajat! Kyllä hänen eteensä nyt voitaisiin tehdä jotain ja vähän äkkiä! Olihan haltiakuningas antanut kreiville huoneen tyrmään sijasta, eikä palvelijoiltakaan tarvinnut kuin pyytää, niin nuo tekivät kaikkensa. Sitäkin oltiin kokeiltu, aivan pelkän kokeilun vuoksi. Mutta se kaikkein halutuin pyyntö ei koskaan mennyt läpi. Vapaus kuulosti korvaan nyt hyvältä, mutta se oli ikkunalasin toisella puolella... Ja kauempana, huoneen ollessa niin korkealla, ettei ikkunankaan kautta alas niin vain kivuttaisi. Etenkään tuossa tuulessa! Se oli mahdotonta, mikä teki olon surkeaksi. Ja kovin, kovin ärtyneeksi. Garrett ei pitänyt siitä, kun ei saanut tahtoaan läpi, eikä Aranillekaan nyt voinut mieltään osoittaa, kun tuo typerä suippokorva oli jossain muualla, eikä ollut vaivautunut naamaansa näyttämään pitkiin aikoihin! Omalla tavallaan se oli hyvä, sillä lisää nöyryytystä ei kaivattu. Sitten taas, ilman haltiakuningasta oli tylsää, eihän kreivi uskaltanut minnekään huoneesta lähteä, kylpyyn vain! Aran olisi saanut olla täällä viihdyttämässä... Vierastaan!
Vihdoin tänään tuo suippokorva oli kuitenkin ottanut tehtävänsä vieraansa viihdyttäjänä tosissaan, jonkin aikaa sitten kutsun tullessa ripeäkinttuisen palvelijan suusta. Hetken aikaahan Garrett tuumasi, josko osoittaisi mieltään ja kieltäytyisi menemästä, mutta hänhän tylsistyi hengiltään vielä täällä! Ja olihan se kutsu kauniisti esitetty. Olipa ainakin jokin syy laittautua oikein hienoksi, johon mies nyt oli paneutunut oikein tunnollisesti. Ja kauan. Lähetetty palvelija näytti jo oikein epätoivoiselta, eikä ilmeisesti tiennyt, mitä tehdä. Luultavasti tuo ja haltiakuningas olivat molemmat luulleet, että myöntyvä vastaus tarkoittaisi sitä, että heti lähdettäisiin liikkeelle, kieltävä taas antaisi oikeuden hakea vartijan raahaamaan kreivi paikalle. Mutta ei, Garrett oli suostunut tulemaan mukana, mutta ei vielä. Hän ei ollut laittautunut, senhetkiset vaatteetkin oltiin nakattu lattialle pois päältä, sillä pitihän sitä laittaa nyt jotain näyttävämpää päälle! Aran eivätkä haltiat yleensäkään näyttäneet ymmärtävän sitä, eiväthän nuo barbaariset elukat koskaan laittautuneet samalla tavalla, kuin hän. Siinä meni aikaa, aivan Aranin oma vika tämä oli, joten saisi nyt odottaa ja olla kärsivällinen! Mitä ei lähettänyt kutsua ajoissa...
Pitkät, ripeät askeleet kopisivat pitkin linnankäytäviä palvelijan perässä. Kreivi oli vihdoin pukeutunut ja laittautunut omasta mielestään sopivasti tähän tilaisuuteen; kasvot oikein nätin kalpeiksi ja tasaisiksi puuteroituina, hiukset tarkasti ylös kiinnitettyinä, ainoastaan joidenkin vaaleiden hiussuortuvien roikkuessa vapaana, kehystäen kapeita kasvoja. Tummansininen, kultakirjailtu takki oli vedetty ylle korostamaan hartioita, päästäen vaalean röyhelöpaidan kauluksen esille koristeellisesti. Hän kun niin kovasti piti röyhelöistä! Haltia taasen näytti oikein helpottuneelta kaksikon vihdoin päästessä liikkeelle kaiken sen odotuksen jälkeen johdattamaan kutsuttua vierasta kohti odottavaa kuningasta. Garrett käveli nokka pystyssä, esittäen kovinkin loukkaantunutta ja ylimielistä matkan aikana, suuttuneena Aranille, tietenkin. Niin aikaisemmasta nöyryytyksestä, kidnappauksesta kuin vangitsemisesta... Kuten siitä yksinäisyydestä ja tylsyydestä, jota hän oli "vierailunsa" aikana saanut kokea! Suuri ovi avattiin aatelismiehelle ja tuota viitottiin astumaan sisälle huoneeseen ensin, joka myös tehtiinkin. Eikä palvelija saanut edes yhtä ylimielistä katsetta osakseen, saati sitten kiitosta. Sellaisia suippokorvat eivät edes ansainneet. Ei ainakaan kukaan muu, kuin se itse kuningas, joka huoneessa kökötti. Arania vastaan katse oli kylmä ja tyytymätön, huuletkin viestivät aivan samaa mutrullaan. Sanaakaan ei vaivauduttu sanomaan, kyllähän toisen piti tietää, miksi hän oli tyytymätön!
((Aksu aaa))