Kirjoittaja Aksutar » 13 Helmi 2013, 18:39
Perian
Valkeat sorkat kävivät jarruttelemaan tuloksetta marmorisella lattialla, satyyrin pistäessä parhaansa mukaan varovasti vastaan häntä taluttaville vartijoille. Satyyri kun oli luullut, että tästä tulisi jälleen tavallinen pakkaspäivä kaupungilla, mutta sen sijaan aamu ei edes ollut ehättänyt pitkälle, kun kadulla vastaan tulleet selvästi kuninkaalliseen kaartiin kuuluvat vartijat olivat pysäyttäneet sorkkajalkaisen kansalaisen ja vaatineet tätä mukaansa.
Tietenkin Perian oli pelästynyt, eikä lähtenyt mukaan suosiolla. Oli tuo jopa yrittänyt karkuun, kujajuoksun päättyessä kuitenkin lyhyeen. Liukkailla keleillä ei Perianista ollut juoksemaan kauaa tehokkaasti pakoon ketään, varsinkaan, jos kiinniottajia oli enemmän kuin kaksi. Perianilla oli kaikki syyt pelätä vartijoita, hän kun ei viimekuukausina ollut hankkinut elantoaan kovin laillisesti. Aikaansa hän oli viettänyt keijuhaltian kanssa kaupungissa, tehden sitä, minkä parhaiten osasi uuden ystävänsä kanssa: näpistellyt arvotavaraa rikkaiden taskunpohjalta. Oliko hän nyt jäänyt kiinni teoistaan?
Vartijat eivät olleet suostuneet kertomaan Perianille mitään, vaikka satyyri kuinka oli uikuttanut ja vaatinut vastausta. Mitään tuo ei tietenkään hätäpäissään ollut mennyt paljastamaan laittomuuksistaan, ties vaikka kiinnioton syy oli joku täysin toinen. Sehän vasta noloa olisi ollut, jos Perian itse olisi itsensä ilmi antanut! Koko matkan oli satyyri pitänyt pientä vastarintaa, jarrutellen jaloillaan ja välillä koettaen repiä käsivarsiaan irti vartijoiden otteista, turhaan. Olisi Perian voinut paremminkin yrittää, mutta hän ei halunnut vaatteidensa repeytyvän turhan pyristelyn seurauksena! Ja sehän tästä olisi puuttunut, että vartijat olisivat alkaneet väkivaltaisemmiksi. Perian ei kestänyt kipua, eikä siten myöskään halunnut itseään kohdeltavan turhan kovakouraisesti. Paitsi tietenkin, jos se isäntää tai emäntää miellytti. Mutta näistä miehistä yksikään ei ollut hänen isäntänsä, joten Perian ei edes pyydettäessä olisi huutanut paitsi ehkä jos se olisi saanut hänet pois tästä tuntemattomasta pälkähästä.
Matka kuitenkin oli vienyt haltioiden linnalle. Perian oli aina halunnut päästä käymään linnalla, mutta juuri nyt satyyri ei ehättänyt nauttia sisustuksesta ja maisemista pahemmin, sillä vauhti missä mukana olisi pitänyt pysyä mukana, ei ollut siihen kovin sovelias. Kun sisään linnaan oltiin astuttu, oli Perian hiljennyt täysin. Enää ei se uikutus auttanut, joten miksipä sitä ei suutaan kiinni olisi pitänyt? Kerrankin.
Saattue saapui suurille oville, yhden vartijoista koputtaessa ja pyytäessä lupaa astua sisään. Nyt Perianin mielenkiinto alkoi herätä, sen syrjäyttäessä pelkoa ja paniikkia pienesti. Satyyri tasaili kiihtynyttä hengitystään rintakehän noustessa tasaisesti ylös alas, ovien viimein avautuessa. Sorkkajalkainen talutettiin sisään ja viimein vartijat päästivät irti pienemmästä olennosta, joka otti saman tien muutaman, nopean askeleen kauemmaksi noista. Toinen käsistään nousi hieromaan toista käsivartta, sinisilmäisen vilkaistessa murhaavasti vartijoihin. Katse kuitenkin kääntyi huoneen ainoaan naispuoliseen olentoon.
Olisi sitä voinut olettaa jotain vähäisempääkin, kuin itse haltiakuningattaren. Kyllä Perian kuningattaren tunsi ulkonäöllisesti, kuvailujen perusteella. Haltia oli sitä paitsi pukeutunut siihen malliin, että arvovaltaa ja asemaa oli. Vartijoidenkin käytös kieli siitä, ettei kyseessä ollut ihan samantasoinen linnanasukas, kuin he.
Kuningatar pyysi vartijoita poistumaan. Edes Perian ei voinut olla kohottamatta kulmaansa kysyvästi, mutta ei avannut suutaan osoittaakseen hämmästystään. Satyyri pysyi hiljaa ja sivusilmällä seurasi vartijoiden poistumista, itse seistessään ryhdikkäästi paikoillaan. Kun ovi oli sulkeutunut, kääntyi sininen katse takaisin kuningattaren puoleen. Satyyri tasaili yhä hengitystään, sydämen kuitenkin jatkaessa nopeaa tykytystä rinnassa. Olihan hän ollut ties minkälaisissa tilanteissa, mutta kuninkaallisen kohtaaminen oli aina jännittävää varsinkin, jos se oli ensimmäinen kerta. Ottaen huomioon, ettei Perian edes tiennyt syytä, miksi tänne oli tuotu.
Kuningatar kertoi odottaneensa satyyria. Jälleen kerran kulma kohosi kysyvästi, sarvipäisen katsellessa ilmeettömänä pidempää osapuolta. Olipa kuningatar pitkä verrattuna satyyriin. Mutta niin tuntuivat haltiat yleensä olevankin. Käsivarresta pitelevä käsi kävi laskeutumaan omalle puolelleen, haltian toivoessa, ettei ollut tällä toimenpiteellään pelästyttänyt satyyria. Niin no, olisihan tilanteen voinut hienovaraisemminkin hoitaa, jos Perianilta kysyttiin.. mutta satyyri katsoi parhaaksi olla mainitsematta sitä mielipidettä. Vaikeuksissa hän ei kuulemma ollut, ainakaan vielä. Mahdollisuus vaikeuksiin joutumisesta oli kuitenkin tarpeeksi pitämään satyyrin niin sanotusti varpaillaan.
Kuningatar tiedusteli satyyrin nimeä. Perian tasaili vielä hetken hengitystään, kunnes hymähti pienesti, sen tutun toispuolisen hymyn kohotessa kasvoille. Tämähän voisi olla tilaisuus, mitä Perian oli odottanut. Tai sitten hänen viimeinen tuomionsa.
Mm, minä kuljen monilla nimillä, sillä varsinaista nimeä minulta ei löydy, Teidän Korkeutenne. Vanimon, olin viimeksi, Perian nimellä kulkenut sen jälkeen. Aikaisempia nimiäni en valitettavasti muista, sillä en näe tarpeelliseksi pitää niistä kirjaa. Mennyt on mennyttä, eikö? Perian kävi avaamaan suunsa hurmaavalla tavallaan, puhuen haltioiden omaa kieltä. Samalla Satyyri loi mitä teatraalisimman, eleganttiliikkeisen kumarruksen kuningattarelle, kaulahuivinsa ja olkalaukkunsa valahtaessa roikkumaan satyyrin eteen tuon liikkeen myötä. Syvästä kumarruksesta kohottiin hitaasti, luoden katsekontakti takaisin kuningattareen.
Ja te lienette mikäli en erehdy hurmaava kuningattaremme Delia Cúthalion, ettekö? Määrätietoisen, muttei imelän nuoleskeleva asenne otettiin jälleen käyttöön En voi kuin ihmetellä, mikä suo minunkaltaiselle alemman luokan kansalaiselle tämän kunnian, Teidän Korkeutenne?
// Oh he will, dont worry //