Kirjoittaja Sands » 11 Tammi 2013, 17:55
Tunsi Roswell kuinka suurta vihaa ja kostonhalua tahansa, ei tuo voinut sanoa nauttivansa siitä reaktiosta, minkä hirviömäinen keho sai aikaan muissa. Olihan se ymmärrettävää, eihän hän voinut näyttää mitenkään erityisen normaalilta ja ystävälliseltä, ja olihan hän vielä näin pimeyden ja lumen turvin käynyt tunkeutumaan töykeästi haltioiden tarkoin vartioidulle asuinseudulle. Kaikki se oli epäilyttävää ja uhkaavaa, eikä ollut ihmekään, kuinka paljon pelkoa ja ahdistusta oli ilmassa aistittavana. Sotilaat olivat tehneet parhaansa pitääkseen hirviön kaukana, eivätkä onnistuneet. Olivatpa nuo tehneet kovan työn yrittääkseen kaataa tuon, mutta ei sekään ollut onnistunut. Demoni oli talsinut muurien sisäpuolelle vähät välittäen kivusta tai haltioista jaloissaan, eikä mikään saanut tuota pysähtymään. Se oli epätoivoista, kenties hänen olisi pitänyt selittää aikeensa muille heti, mutta kosto pyöri mielessä sinä ainoana haaveena, eikä muun ajatteluun ollut jäänyt paljoa aikaa. Ehkä rauhoittelut olisivat olleet paikoillaan, vakuuttelut siitä, ettei hän halunnut mitään pahaa kuin vain yhdelle ainoalle henkilölle, josta kukaan ei varmasti oikeasti edes välittänyt. Sitten taas, tuokin yksi haltiasotilas, jolle Roswell oli puhunut näytti kalpealta kuin lakana säikähtäneemmältä nyt, kuin ennen keskustelua! Miesparka ei tainnut arvostaa tullessaan napatuksi ja nostetuksi ilmaan, etenkään niin lähelle hirviön "kasvoja", eikä tunkeutuva ääni päässäkään voinut tuntua mukavalta, vaikka rauhoitella toistahan demoni vain yritti. Se ei vain ollut näyttänyt onnistuneen toivotulla tavalla, tässähän jopa pelättiin sitä, ettei sotilas pystyisi pysymään edes omin avuin jaloillaan, pyörtyen pelkästä säikähdyksestä maahan!
Silmät katselivat tarkkaavaisena haltiaa, lonkerot valmiina nappaamaan tuon taas otteeseensa, jos jalat eivät kannatelleet. Mieluummin niin, olisihan Roswell pehmeämpi alusta kaatua, kuin maa. Muut sotilaat luultavasti säikähtäisivät vain entisestään, jos toveri tuon jälkeen kaatuisi, saaden epäilyksen ja pelon hirviötä kohtaan vain kasvamaan, joten olisi toivottavaa, että mies tämän kestäisi. Olihan toiselle annettu viesti, joka olisi hyvä toteuttaa. Muuten joku muu joutuisi kantamaan sen taakan harteillaan, eikä toisen haltian nappaaminen varmasti olisi yhtä helppoa, jos muut luulivat sen johtavan kuolemaan. Sotilas sai kuitenkin kerättyä itsensä, ilmoittaen tilanteen laidan ensiksi muille sotilaille ympärillään niin hyvin kuin pystyi. Hyvä niin, tämä haltia tiesi, ettei demoni halunnut mitään pahaa eikä siksi ollut hyökännyt kenenkään kimppuun, vaikka syitä oltiin annettu itsepuolustukseen. Mies näytti myös luottavan sanoihin, eikä epäillyt niiden vilpittömyyttä... Tai kenties ei vain halunnut epäillä, toivo tässä tilanteessa tuntui varmasti paremmalta, kuin aatteet varmasta kuolemasta. Pitkästä aikaa Roswell sai taas kuulla haltiakieltä tällä maaperällä tai no, olihan hän sitä kuullut jo tuossa aikaisemminkin "hyökkäyksensä" johdosta haltioiden suusta, mutta nyt siihen sitten kunnolla pystyttiin keskittymään ja kuuntelemaan. Se oli erilaista, vielä tunnistettava ainakin läheiseksi kieleksi, jos ei samaksi, mutta... Kyllähän siitä jotain ymmärrettiin, mutta osa meni kyllä ohi ymmärryksen. Toisia sanoja pystyi hahmottamaan vanhojen avulla, mutta jotkut olivat uusia, eikä niiden alkuperä ollut tiedossa. Siitä taisi olla pidempikin aika, kuin demoni kuvitteli. Kielet toden totta muuttuivat nopeasti, jopa niinkin pitkäikäisten otusten seurassa, kuin haltioiden. Ymmärsi hän kuitenkin tarpeeksi. Muiden turvallisuus laitettiin Tsytanin edelle ja muita pyydettiinkin jättämään hirviö rauhaan, ennen kuin tuo suuttuisi tökkimisestä ja hyökkäisi lopulta sotilaiden kimppuun. Eihän demoni halunnut kuin sen punapään käsiinsä, ei se ollut paljoa. Tilanne selviäisi kivuttomasti... Kaikille muille.
Ympäristöä oltiin tarkkailtu kokoajan, sotilaita ja noiden aseita pidetty silmällä. Haltian sanat näyttivät uppoavan myös muihin, Roswellin päästessä nyt rauhaan aseidenpistoilta, mutta kokonaan aseita ei laskettu pois. Kukapa olisi niin tyhmä, että tuollaiseen otukseen luottaisi täysin ja jättäisi itsensä turvattomaksi, puhumattakaan kaikista niistä muista, joita näiden sotilaiden oli tehtävä suojella? Vaikka kaikki olivat vielä varautuneita ja valmistuneita iskemään, arvostettiin elettä kuitenkin. Eihän hän erityisesti kivusta nauttinut, jos vain pystyi sitä välttämään. Se valittu haltiamies oli tehnyt tehtävänsä tähän asti hyvin, mutta vielä se tärkein puuttui. Hitaasti perääntyen toinen kuitenkin lopulta kävi lähestymään linnan ovia, selvästikin peläten selkänsä kääntämistä pedolle hyökkäystä odottaen, kuten kaikki muutkin. Sotilas kuitenkin näytti mieluusti kävelevän kauemmas tuosta kuvatuksesta, laahaavan perääntymisen lopulta muuttuessa juoksuksi tarpeeksi kauas päästessään, pujotellen muiden sotilaiden välistä sisälle linnaan, jonne demoni ei itse päässyt Tsytania hakemaan. Nyt ei sitten tarvinnut, kuin odotella. Kukaan ei liikahtanut tai päästänyt inahdustakaan huultensa välistä, tunnelman ilmassa ollessa kireä ja malttamaton, eikä kukaan halunnut saada kaikkea laukeamaan väärällä tavalla, joka johtaisi uuteen hyökkäykseen nyt heti rauhoittumisen jälkeen. Demonin silmät katselivat sotilaita ympärillään, sotilaat tekivät samaa omillaan, yrittäen lukea jätin kovin mitätöntä ruumiinkieltä päästääkseen tilanteessa parempaan asemaan, mutta turhaan. Aseiden terät kimalsivat yhä Roswellia kohti seinien hohdossa keskellä tätä pimeää yötä, mutta ne eivät huolestuttaneet, kuten ne eivät olleet huolestuttaneet aikaisemminkaan. Terät viilsivät pehmeän ihon helposti rikki, upposivat syvälle miltei nestemäiseen lihaan joskus jopa niinkin hyvin, että ase jäi sinne jumiin, jos ei ollut osannut varautua sen uppoavan nahkaan niin helposti. Silmätkin kaikki olivat pehmeitä ja hyviä maaleja, jokainen yksi heikompi kohta kehoa ympäröimässä, mutta ei pieni kipu tai menetys saanut tätä demonia pysähtymään. Eikä suurempikaan, jos totta puhuttiin. Tässä ei ollut mitään syytä pelkoon.
Lopulta se inhottavaksi lueteltava tunne lähestyi ovea, sinne suuntautuneiden silmien vahtiessa ovenavautumista. Tsytan oli varmasti tuntenut hänenkin lähestymisensä, ihme, ettei ollut pötkinyt jo pakoon. Ei toinen voinut mitenkään olettaa, että hän olisi ollut täällä ystävällisissä merkeissä. Ehkä sitä tyhmyyttä pitäisi ihailla, mutta punapää ei ansainnut minkään sortin ihailua. Oven avautuessa halusi Roswell jo miltei hyökätä suoraan kimppuun, mutta niin kauan kuin muita oli edessä, oli parempi edetä rauhallisesti, ennen kuin joku tallottaisiin hengiltä. Kaulanpäässä sijaitseva suurin silmä ja sitä reunustavat silmät kaikki tuijottivat pistävää keltaisuuttaan kohti sitä demonia, jota ei hetkeen oltu nähtykään. Viime kerralla demonit olivat eronneet hyvissä merkeissä, eivät todellakaan ymmärtäneet toisiaan, mutta ottivat sanat korviensa taakse. Roswell oli jättänyt Tsytanin ja haltiat rauhaan, kuten tuo oli pyytänyt. Tai käskenyt, tai varoittanut, miten sen halusi katsoa. Mutta tämä nuori, koppava demoni oli päättänyt toimia vanhemman varoituksia vastaan, satuttanut sitä henkilöä, johon punapäällä ei ollut mitään oikeutta koskeakaan. Ehkäpä Tsytan ei olettanut siitä tulevan mitään seurauksia niin leppoisalta ja vanhalta sarvipäältä, mutta tosissaan vanhus oli ollut. Sen nuorukainen saisi kokea nahassaan.
Sotilaat loittonivat punapään astuttua kuvioihin, jättäen tilaa kahdelle demonille. Roswell käytti saamansa tilan hyödykseen ja antoi lonkeroidensa rentoutua, levittyen sivuille ja mitä luultavimmin vain saaden kehon näyttämään isommalta, kuin se olikaan. Leveyttähän keholla ei paljoa ollut, mutta pituutta lonkeroilla taas monta metriä, jotka nyt sitten tulivat osaksi leveyttä. Olihan se uhkaavampaa, mutta nyt uhkaavuus ei haitannut, eikä kukaan ollut enää koko leveyden tiellä. Jalat aloittivat hitaat askeleet eteenpäin, lähemmäs Tsytania, jalka jalan perään, pysähtyen aivan toisen eteen. Monet aseet olivat lävistäneet tumman ihon, jättäen jälkeensä puhkottuja silmiä ja piikitetyn nahan. Ohuet jalatkin olivat kärsineet teristä, niiden ollessa maantasolla liikkuville haltioille mitä oivimpia maalitauluja. Jos kävelyä oli katsonut tarkasti, näki kyllä, että pari niistä hypättiin aina yli, eivätkä ne päässeet koskaan maahan koskemaan osa niistä ei oikeastaan ollut enää kunnolla kiinnittynyt loppuosaan kehosta, joten painon laskeminen niille saisi ne vain katkeamaan. Oli iho kuinka lähellä valoa tahansa, ei sen tummuus näyttänyt koskaan vaalenevan lainkaan tai saavan aikaan valojen ja varjojen leikkimistä demonin keholla, kuin tummuus olisi niin mustaa, että se imi kaiken valonkin itseensä. Tumman, limamaisen veren vuotoa haavoista seuratessa huomasi kuitenkin, ettei iho ollut täysin tasainen; veri valui uurteita pitkin alaspäin, näyttäen kehon punotun, hieman köyttä muistuttavan rakenteen. Sorja, joutsenmainen kaula kävi suurentamaan mutkiaan saadakseen sen yhden suuren silmän hieman lähemmäs pientä demonia edessään sen suurempia kumartelematta, jokaisen eteenpäin suunnatun silmän tuijottaessa ilmeettömänä. Jok'ikisen, niin "kasvojen" silmien kuin kaulan, rinnan, jalkojen ja lonkeroidenkin, jos vain kykenivät kääntymään eteensä. Loput silmistä tarkkailivat muita ilmansuuntia ja sotilaita ympärillään, mutta Tsytan sai nyt eniten huomiota.
"Sain terveisesi," ääni tunkeutui nuoren demonin päähän kuin lonkerot korvista raivokkaasti aivoihin itsensä pakottaen, kovin rauhallisen viestin kuitenkin huutaen itsensä perille, kirkuen tyytymättömyyttään ja inhoaan, kiroten Tsytania joka tavulla ja ilmoittaen tulevien tekojensa armottomuudesta. Viesti oli yksinkertainen, mutta kaikki tunteet sen takana punoivat itsensä joksikin epämääräiseksi kakofoniaksi, joka kaoottisuudessaan oli oikeastaan mitä harmonisin laulu kristallinkirkkaalla tarkoituksella. Kai.
"Hoidetaan tämä pois alta. Ensimmäinen isku on sinun kunniasi, mutta älä kuvittele, että odottaisin sitä kauaa," murhanhimo kirskui sanoissa, Roswellin valmistautuessa ja nostaessa niitä lukuisia lonkeromaisia ulokkeita selässään, valmiina siihen sivaltavaan iskuun, jonka niillä saisi aikaiseksi. Nuoren demonin sanoista ei juurikaan välitetty, eikä niiden tuttavallinen sävy saanut kostonhimoa laantumaan. Ei tippaakaan, häntä ei huvittanut puhua. Tsytan ei saanut lainkaan armoa, eikä tätä taistelua lopetettaisi ennen, kuin punainen demoni oli punainen läikkä valkeaa lumihankea rumentamassa.
((Pitkiä viestejä ei ikinä jaksa lukea toista kertaa läpi virheiden varalta, olen huomannut.))