Pulla
Pienen matkalaisen nahkaremmein kiinnitetty pakkaus alkoi hiertää ikävästi selässä. Hän laski sen alas jalkojensa juureen ja valkea lampaankarva upposi osittain lumeen, jota myös leijaili hiljalleen taivaalta. Osa hiutaleista jäi kiinni miehen valtoimenaan kihartuviin hiuksiin. Oli kulunut monen monta päivää siitä, kun hän oli jättänyt ihmisten kylän taakseen. Lampaantalja oli lämmittänyt häntä hänen yöpyessään metsän siimeksessä, samalla kun hän oli pikkuhiljaa vaeltanut päämäärättömästi eteenpäin. Kun metsä ja sen tarjoamat uudet, ihmeelliset asiat oli ohitettu, oli Pulla paikantanut kaukana siintävät, korkeat vuoret. Taivallus oli ollut pitkä ja puuduttava, mutta sen arvoinen. Ruuan löytäminen oli tosin ollut hankalaa, eikä Pulla ollut tahtonut oikein saada syödäkseen - ja sekös vasta olikin kamalaa. Olihan hän saanut matkallaan ystävällisiltä ohikulkijoilta palasen mukaan heidän riistastaan, mutta koska Pulla oli asiallinen hobitti, hän ei ollut halunnut hyötyä muiden metsästystaidoista ja siitä, että he vaivalla naahivat pöytäänsä pari pientä tipua puiden oksilta. Matkaeväätkin olivat hupentuneet olemattomiin, ja jäljellä oli enää vettä pienessä nahkaisessa leilissä hänen viittansa suojissa. Hobitti oli syytänyt kaikki Cryptiin lukuisissa kasseissaan tuomat vaatteet haltiaystävänsä taloon, ja ne odottelivat siellä seikkailijaa edelleen. Pulla ei vain osannut haltiakylään itse, eikä osannut sen puoleen lähettää kirjekyyhkyäkään ystävälleen, jotta olisi voinut pyytää tätä noukkimaan hänet... keskeltä ei mitään.
Hobitin saapumisesta kertoi hänen oman olemassaolonsa lisäksi lähinnä vana, jonka hän oli jättänyt lumeen kävellessään. Lyhyiden jalkojen nostelu olisi ollut niin työlästä, että hän oli vain puskenut niitä läpi lumen kävellessään pois puiden suojista, jolloin lunta oli maassa huomattavasti enemmän. Pulla vilkaisi taakseen, hytkäytti hartioitaan ja katsoi sitten taas eteenpäin. Ei ristin sielua. Vain hän, pakkasukko ja kylmät, jylhät vuoret. Hobitti kohotti katseensa korkeuksiin, jonne vuori jatkui. Mahtaisikohan niiden rinteillä kiipeilystä koitua mitään muuta kuin turhaa vaivaa ja katkenneita luita? Asuikohan vuorilla lohikäärmeitä? Entä peikkoja? Pulla pudisteli päätään ja katseli, kuinka hänen silmiensä kohdistama lumihiutale leijaili vuoren tummaa seinämää pitkin alas ja sulautui sitten veljiensä ja siskojensa seuraksi maahan, osaksi yhtenäistä peittoa jonka kevät pian käärisi pois vehreytensä tieltä. Hetken Pulla tunsi nenässään vastaversoneen ruohon tuoksun, mutta mielikuva huuhtoutui pian tiehensä sen todellisuuden mukana, että oli todellakin talvi, ja että hänellä oli jopa hieman kylmä. Paljaat varpaat käpristelivät lumen alla, kun hobitti jälleen nosti nyyttinsä selkäänsä. Onnenpikari lepäsi turvallisesti rullalle käärityn lampaantaljan sisällä, ja vyötäisillä ihka oma veitsi. Pulla tunsi olonsa turvalliseksi ja paljon vähemmän yksinäiseksi se seuranaan, saattoihan sillä kerran saada vahinkoakin aikaan. Hobitti alkoi taapertaa kohti vuoren seinämää paikannettuaan siinä ilmeisesti jonkinlaisen suuaukon.
Muutamia kymmeniä metrejä myöhemmin Pulla tosiaan tavoitti luolastojen suun. Se ei ollut järin suuri, mistä Pulla oli ihmeissään. Ihmiset olivat joutuneet louhia sitä joko kumarassa, tai sitten suuaukon oli suunnitellut pieni ihminen. Hän ei selvästikään ollut muistanut syödä toista aamupalaa tarpeeksi usein, kun noin merkillisen pieneksi oli jäänyt. Saattoi tosin olla, että ihan normaali ihminen olikin suuaukkoon sopiva, sillä useimmat Pullan ihmistuttavista olivat melkoisen kookkaita. Toisaalta, kukaan ei sanonut, että luolan olisi varmasti louhinut ihminen. Ehkä sitä ei edes oltu louhittu, kenties se oli muodostunut siihen luontoäidin tahdosta. Oli se kenen tahansa tekemä, Pulla seisoi jo sen sisäpuolella, jalkojensa alla nyt huomattavasti vähemmän lunta, sillä sisään ei juuri tuota valkoista hilettä päässyt tupruttamaan.
Pulla hönkäisi käsiinsä ja hinkkasi niitä toisiaan vasten nenäänsä nyrpistellen. Häntä väsytti ja ulos palaaminen tuntui uuvuttavalta idealta. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hän olisi minkäänlaisessa pulassa, sillä tällaiset koettelemukset olivat hänelle vain seikkailuja. Maha kyllä kieltämättä murisi. Siispä hobitti lähti syvemmälle luolaan, vaikka siellä hämärää olikin. Hobitin hämäränäkö oli kuitenkin verrattain hyvä, eikä hän ainakaan suuaukon läheisyydessä taivaltaessaan enempää valoa tarvinnut. Ja luolastahan voisi löytyä vaikka mitä!
Ja sitä jotain luolasta ei kyllä löytynyt, paitsi jos tuli etsimään kiviä, multaa, hiekkaa, kiviä joiden päällä oli hiekkaa, kiviä joiden alla oli multaa tai hiekkaa jonka seassa oli multaa ja pieniä kiviä. Kaksi kuollutta kastematoakin Pulla oli hajun perusteella paikantanut, sillä haju muistutti etäisesti häntä hänen kotikylänsä permannoista niihin aikoihin, kun oli juuri tullut sade ja kaikki luikerot möngersivät maalla vain joutuakseen kalan kitaan.
"Huhuu, onko täällä ketään?" Pulla aukaisi ensimmäisen kerran suunsa ja huomasi, kuinka karkealta hänen kurkkunsa tuntuikaan. Jos hän olisi ollut viisas, hän olisi voinut vaikka syödä lunta ulkona. Täällä luolien pimennoissa kun ei ollut tarjota sitäkään, eikä hän enää muistanut, mistä suunnasta oli tullut. Jos hän olisi ollut tavallinen hobitti, hän olisi varmasti huolestunut. Sen sijaan kovapäinen seikkailija piti rohkeasti pintansa ja istahti luolan seinämän viereen aukaisten vilttinsä nyörien sisältä ympärilleen. Kylmää, märkää ja pimeää. Kyllä hän pienten nokosten jälkeen ehkä jaksaisi taas etsiä tulosuunnan, missä se sitten olikin.
//Uu jeah Pullabeibe \o~ Täällä olemme, arvon prinsessa(t)!